Kesän pimeys

Ilta-Sanomat tänään:
"Kuudesluokkalainen poika kuoli jäätyään auton alle keskiviikkona.

Onnettomuuden järkyttävyyttä lisäsi se, että poika oli monen tuntema ja pidetty.

- Hän oli pidetty koululainen, kertoo koulun rehtori --
- Ei tällaista pääsiäisen aloitusta soisi kenellekään."

Kuinkakohan moni koulukiusattu lukee tuon jutun näin, miettien että itse olisi jäänyt auton rusikoimaksi:
"Kuudesluokkalainen lurjus kuoli jäätyään auton alle keskiviikkona.

Onnettomuuden järkyttävyyttä vähentää se, että poika oli monen koulukiusaama ja vihaama, ns luuseri.

- Hän oli, no, ei kovin pidetty koululainen, minä en pitänyt hänestä, eikä oikeastaan kukaan muukaan pitänyt hänestä, että eiköhän tämä onnettomuus melko pian unohdu mielistämme, vappukin tuloillaan ja lintujen kevätmuutot, oi että, kertoilee koulun rehtori, ja naurahtaa:
- Kylläpä tällaisen pääsiäisen aloituksen soisi hyvin mielin kelle tahansa suomalaiselle!"

Jos nyt käy ilmi että pojalla oli Hymypoika-patsas takataskussa, repostellaanko ensi viikon lööpeissä vielä tällä samalla onnettomuudella?

Minusta se, että joku koulukiusattu ala-astelainen jää kaiken kokemansa paskan lisäksi vielä auton teloittamaksi siksi että sattui käppäilemään sillä kohdalla sitä tietä siihen aikaan kun joku kännykän kopelointiin uppoutunut autoilija sattui huristelemaan selän takana, on vieläkin järisyttävämmin (lehtitelineeseen ojentuvaa kättä) liikuttavampi stoori.

Ei, en siksi täytä desin mittaa appelsiinimehulla että saisin tietää paljonko tölkissä sitä yhteensä olisi, vaan koska ei oikein muita astioita ole puhtaana, eikä tullut alunperin otettua puolen litran tuoppia, koska eka tulin ihan vain maitoa juomaan, ja tuntuisi hölmöltä juoda maitoa niin isosta ja vielä sen muotoisesta eli tosi kapeasta, joten eka join desin maitoa, ja sitten huomasinkin kuin mirhaa taivaasta avaamattoman appelsiinimehutölkin kyljellään oven ylähyllyllä, ja juuri kun sängyllä olin ollut sikiöasennossa miettimässä että kunpa olisi sellaista, tai edes jotain marjaista tai hedelmäistä, nimittäin koski ihan sika sairaana mahaan, eikä siksi että olisin ollut lauantaina "jossain", vaan ehkä siksi että olin syönyt vain suklaata niin paljon, kun ei ollut mitään keksejä tai muuta kahvin kanssa, niin siksi tulee kontallaan oltua lattialla keittiön plyyshimaton päällä, koska jääkaappikin on lattiatasossa, ja tietyssä asennossa aivan kuin alkaisi helpottaa, ja juodessani kolmatta desiä, mietin että tämä tapahtuu minulle eikä Jyrki Kataiselle, osaisiko sitä kukaan oikein kuvitellakaan, työnnän tölkin kaappiin ja oven kiinni, sitten otsani painuu jotenkin tyytyväisenä maton pehmeään pintaan, suljen silmäni, maha jotenkin hellittää, ja yläkerrasta alkaa erottua nytkyntää ja naisen ulvontaa, ja tiedän että huhtikuu on täällä.

Lauantaina töitten jälkeen
naukin olutta, katsellen taitoluistelua.
Sinisessä sifongissa blondi liukuu takalaidan luona.
Silloin mietin niitä jotka
sen tapahtuessa
ovat taputtelemassa kukkia
sellaisen henkilön haudalla jota ovat
rakastaneet ja yhä rakastavat.
Heidän kolmoiskyyneliä,
koko sitä vaikutelmaa
jota kukaan ei erota.
Sen ihmisen paluuaskeleet,
ilta jääkaapin hurinassa,
katulamppujen valot sälekaihdinten halki.
Ja mietin missä kaikessa olemme.

Helmikuu 2006. Silloin maailmaa järisytti monikin asia. Koiran vuosi oli juuri alkanut ja Tarja Halonen valittu toistamiseen Suomen keulakuvaksi. Curling-huuma, Uusis-sankari, Olympialaiset, Leijonien ärjyntä villitsivät kansaa. Matin ja Susanin Ikea-suhde, Youtube, World of Warcraft, nettipokeri alkoivat nostaa päätään kansan huulilla. Conan O'Brien piipahti Suomessa. Jari Sillanpää tuli kaapista. Saddam raivosi oikeussalissa. Muhammed-pilakuvat järisyttivät maapallon tasapainoa. Lordi valittiin Euroviisu-edustajaksi. Ja... Beneath it all sukkuloi eräs lumipallo ympäri Suomea viattomien ihmisten tähtäillessä sillä toisiaan. Ihan neutraalia tarkoittaen. Mutta se levisi ja levisi. Levisi paisumistaan. Paisumistaan levisi. Kunnes se oli tarpeeksi iso sulaakseen saapuneen kevään multiin. Nyt sitä ei moni enää ajattele iltateetä hörppiessään, kuten tuskin sitä Lordin Suomen karsinnan voittolähetystäkään, vaikka se silloin joskus olikin isoimman pulinan aiheuttaja pariksi viikoksi. Nyt maailmassa on muuta mietittävää. On hallitusneuvottelut. On Susan Kurosen sukunimenmuutosneuvottelut. On Merikukan jälkipyykintekoaika Kanarian matkastaan. Montako Celsiusta aurinkoa sait? Kerro jo heti! Ja Idols-Ari ja Idols-Anna ottavat matsia toisistaan torstaina.

Tähän rakoon on sopiva tuikata vihdoin omalla pärställä ja naamalla se lumipallo. Ja sen modernein versio. En nyt sanoisi että kovinkaan virtaviivainen, tai kovin nopea kiihtymään, tai kovin hyvä pyörimään tai sopivan lämpöinen tai juuri oikeanlaisista lumihiutaleista muodostunut. Mutta kuitenkin, sitä itseään.

Eli jos astuisin parisuhteen mega-markettiin, mitä mun ruutupaperilappuseen ois lyijykynällä suherrettu, ettei tarviis alkaa lihatiskin taakse alkaa selostamaan että joo no mä nyt vaikka ottasin tota selkäpotkafilepalaa suikaleina 350 grammaa, vaan ojentaisin vaan paprun ja odottelisin että ehdottaako ne mulle mitään vai tulenko joku muu päivä kysymään uudestaan.

10 ekaa kohtaa tässä, muut vähitellen, kun joka tapauksessa tuo olisi pitänyt laittaa ainakin 3 osassa koska 21 032 merkkiä pitkä ja blogien maksimi on 10 000.

Da Ultimate Deitti-ilmoitus v. 1.02b

Et ole tyypillinen nainen tai ihminen. Et ole tylsä, tavanomainen, keskiverto, kuiva, mitäänsanomaton, mielikuvitukseton, kankea, jäykkä, fiini, hienosteleva, pikkusievä, pikkunätti, epäaito, teennäinen, yksipuolinen, varmanpäällevetävä, löysä, kuiva, kylmä, kalsea, kökkö, löperö, tönkkö, stereotyyppinen, kliseinen, ympäripyöreä, ohut, haalea, mieto, hatara, harmaa, sieluton, tavallinen, normaali, yllätyksetön, neutraali, kliininen, steriili.

Johtolangat* sinuun:

*HUOM: johtolangat-sanaa en tässä käytä kielikuvana tai eufemisminä tai synonyyminä näille: vaatimus, ehto, kriteeri, kielto, pakko, edellytys, toive, haave. Hiukan ehkä näille: oletus, arvaus, veikkaus, tuntuma, ihanne. Mutta kuitenkin, jotain asioita on pitänyt keräillä aivoistani, joilla olisi jotain tekemistä sen kanssa että syyllinen tai edes vahvasti epäilty löytyy. Nämä samat kohdat ovat ja olisivat herättäneet huomioni muuallakin kuin deitti-ilmoituksissa tai netissä, ja saaneet minua kiinnostumaan jostakin 0,5%-30% enemmän. Rakkaus syntyy kahden ihmisen välisestä yhteydestä. Tässä en pyri sitä yhteyttä luomaan, enintään avaamaan keskusteluyhteyden. Uskon siihen että tässä ilmoituksessa on tarpeeksi monta ja tarpeeksi tarkkoja johtolankoja, että oikeat ihmiset minulle vastaavat. Sen mitä välillämme tapahtuu, näkee sitten tavatessa. Kyse on kuitenkin kohtalosta, onnesta, vaistosta, todennäköisyyksistä. En ihan hirveästi voi kaikkiin niihin vaikuttaa, mutta ilmoituksen sain itse tehdä sellaiseksi kuin halusin, ja uskon että tässä on tarpeeksi suodattimia jyvien (=minun kanssa toimeentulevat ihmiset, molemminpuolinen välittäminen, ymmärrys, kiinnostus, arvostus jne) erottamiseen akanoista (=ihmiset joiden kanssa on vähän yhteistä, tai vähän annettavaa, tai tylsää, tai epäaitoa, tai ohimenevää, tai löysää, tai halutonta, tai enintään ihan kivaa tai hiukan sinne päin). Niin ja tästä varmaan saattaa ehkä tulla minusta hyvin ehdoton kuva. Mutta useimmiten kun mietin millainen olen niin ekana tulee mieleen "rento". Tai ehkä se onkin vain maanista lakonisuutta..? Ensimmäisessä ilmoituksessani (keväällä 1996 teksti-tv:ssä) kuvailin olevani hauska ja romanttinen. No eipä sitten muuta kuin pinkit aurinkolasit päähän (ei päälaelle) ja ilmoitustani lukemaan:

- sinulla on paljon mielipiteitä ja perusteluja niille
- et häpeä että yrität aktiivisesti kohdata rakkautta ja muuta hyvää myös täältä
- kahvi
- myös kylmää kahvia joskus (jos kylmän kahvin suuhun laittaminen on sulle ehdoton ei ei, miten voit kuvitella tulevasi toimeen minun kanssa?)
- osaat nauttia klassisesta musiikista (Beethoven, Liszt, Mahler, Prokofjev, Sostakovits jne), eli et saa siitä pahoja väreitä
- sinua kiinnostaa enemmän Saarikoski kuin sudokut
- et ole (tai ole ollut) hoppari, gootti, rasta, pissis, prinsessa, horo, huulirasva-addikti, bimbo, kana, rekkalesbo, umpijuoppo, kettutyttö, heppahullu, hihhulimaailmanparantaja, newage–hörhö, telaketjuanarkisti, mielenosoittaja, haalaribilettäjä, ketjupolttaja, maatuska, amis, tavis, tusinamassatar, playinghardtoget, jäädiiva, bitch, kikattaja, hihittäjä, keisarin uusimpien vaatteiden hehkuttaja
- jos stereotypioista puhutaan niin olisit lähempänä näitä: boheemi (en tarkoita sitä että juot absinttia ja käytät baskeria ja kaulaliinaa ja nukut sillan alla, vaan että sinua ei kiinnosta se mitä pidetään oikeana tapana olla tai ajatella tai tuntea, olet vapaa sielu, tai jotain sellaista), loner, misfit, outsider, weirdo, friikiksi ja pelottavaksi usein kutsuttu, luonnonlapsi, enfant terrible, naapurintyttö, vastarannalla omaa polkuaan samoileva yksinäinen musta hevonen vaaleanpunaisen lampaan vaatteissa (et kuitenkaan ole stereotyyppinen versio mistään noista - olet erittäin hyvä variaatio erittäin hyvästä teemasta)
- vältät latteuksia, neutraaliutta, kliseehöttöä, löperöyttä, diipadaapaa, ympäripyöreyksiä joiden yli norsut liukuu kuin hanhen selästä - et pidä keskitiestä etkä kompromisseista, et ole tylsä tai mitäänsanomaton, väritöntä, muodotonta, mautonta, hajutonta, mausteetonta, kypsymätöntä ihmistaikinaa, josta jos yhdenkin nokareen ottaa niin mahaan alkaa koskea – olet puutarha, kellari, varasto, täynnä satoja ja tuhansia juomia ja ruokia vaikka minkälaiseen tarpeeseen ja mielihaluun
- et snoukkaa, skeittaa etkä laskettelekaan, voisit kuitenkin hypellä hangissa ja hillua puiden oksilla tms epäflegmaattista

MT soitti 08:56. En vastannut. Mulla kyllä on niitä makrillikapseleita tai mitä lie maustekaapissa, mutta kiva ku rakkaat pallinaamat muistutitte. Puhelinmarkkinointiyritykset ne vasta saatanasta onkin. Tai ihan saatanan tuolta puolen. Perimmäisen saatanan hornantuuttien syvyyksien ytimestä. Haluaisin soittaa kaikkiin Suomen radioihin ja toivoa ja omistaa teille vähän Glenn Medeirosta. Mutta en ole te. Soittelen Paula Abdulin slovareita yksin yön pimeydessä, ja teen hitaasti keinuvia aaltoja sytkärillä pääni päällä, ja toivon teille kaikille Suomen puhelinmarkkinoijille paljon suloisia ja herttaisia käänteitä uniinne joita par'aikaa olette tapittelemassa vielä tunnin tai pari. Toivottavasti tyynynne ovat erittäin pehmeitä poskianne vasten. Ja vaikkei väri vielä erottuisikaan, niin väri sellainen lila tai kevyen purppura. Tyynyliinojen, ei poskienne.

Kävin lenkkeilemässä 232,3 metriä. Mittasin pituuteni, 177,5 cm. Sormenpäästä sormenpäähän 188,5 cm. Rasvaprosentti 7,7. Painoa 66,7.

Pää leijuu ilmassa ja jalatki leijuu ilmassa. Mahassa on kutinaa ja varpaissakin on kutinaa. Korvat on pilvissä ja sormetki on pilvissä. Kevät on tullut ja kevät on saapunut ja tuloillaan ja saapumaisillaan ja täyteen kukoistukseen pyrskähtämässä ihan tuota pikaa, vain vaivoin pysyen nahoissaan ja ihoissaan ja kotelossaan. Ikkunan takana on ampiaisia ja mehiläisiä ja on muitakin pörriäisiä. Ja lämpöistä kevätilmaa. Jossa jo aavistuksen siemeniä jostakin alati kumpuilevasta joka sykkii maan uumenissa herkeämättä. Uuh, aah, ooh, lääh, nam, läts, poks.

Kattelin yhen dvd:n. Otin siitä sellofaanit pois, ja sitte laitoin sen ohuen lituskan jonka keskellä on reikä soittimeeni. No kyllä sen kuitenkin katsoi. Paljon viittauksia luonto-ohjelmiin. Pakko siteerata.

"PBS, last Tuesday night. The Australian outback. There's this bird called the orindinkie. You've heard of black widow spiders eating their lovers after they mate. That's nothing on the orindinkie. You see, just after mating, the male chills out, takes a nap. That's when the female comes up, rips open its chest... ...and eats its heart. Scientists think she does this to ensure he never mates again... ...giving her offspring a better chance of life. Me? I got my own theory. I think it's because she's just a bitch."

Lyyristä. Stark Raving Mad. Treffielokuva vaahtokarkkien, samppanjan, silkkipaperinenäliinojen, ja varvashieronnan kupeeseen.

Ei vitsi että tekis mieli bilettämään. Hei ei kai oikeesti menny läpi.

Jees. Pääsiäinen tuloillaan ja kanat jo nokkii postiluukkuun ja räpsyttää pörröisiä siipiään. Vielä kun jaksaisi askeltaa mämmiä hakemassa. Tai kyllähän sitä jaksaa mutta ei keskellä yötä. Mämmi on hyvää maidon kanssa. Ja sokerin kanssa. Mutta maidon pitää olla oikean väristä ja sokeria sopiva määrä. Ja lusikallakin on yllättävän valtaisa merkitys makunautinnoissa. Jämät on sitten hyvä syödä suoraan tuohosesta. Onkohan niissä tuohosissa vielä sellasia kuvioita vähän niinku ne ois koivun kuorta.

Kuulin Jipun uusimman singlen viime viikolla radiossa. Olen miettinyt sitä jonkin verran. Jotain muita singlejään mitä googletin, olivat saaneet pitkälti 2 tai 3 tähteä. Eihän ne sellasta jytäkertosäepoppia ole joka jysähtää kaalin tajuntaan mitään kyselemättä, pyytämättä ja yllätyksenä, eikä sitten lähde vaikka miten ravistelis, keskellä yötä vielä kaikuu ympäriinsä. Kappaleet jotka tulee ihmisen sisälle. Verrattuna kappaleisiin joiden sisälle ihminen - ja paino sanalla jonka ensimmäinen kirjain on v ja joka jatkuu oi - voi mennä, tai liukua, tai syöksähtää, tai kieppua. Tai ei kappaleet, vaan laulut. Eikä oikeastaan edes laulut, vaan yksinäisyydet. Tai siis salaisuudet. Joita yksinäiset huutaa unissaan.

Kukkakaupan kulmalla oli ensimmäinen jonka kuulin. Tai, lyricsit luin netistä joskus tammikuussa. Ja vasta vähän aikaa sitten kuulin enemmän korvilla. Mutta jo pelkkä otsikko kertoi mistä laulu kertoo. Kukkakauppa langettaa heti romanttisen sävyn. Vaikka toisaalta ei välttämättä. Sieltä saa myös seppeleitä. Kulmalla taas viestii kohtaamisesta. Vaihtoehdosta. Tai uudesta alusta. Kun kuulin tämän laulun eka kerran, mietin miten kukaan voi koskaan sopia treffejä minnekään muualle kuin kukkakaupan kulmalle. Mikä sen huipumpaa kuin katsella kukkien väriloistoa, sitten ikkunan heijastuksesta jotenkin erottaa että jonkun silhuetti tuli taakse, sitten kääntyä. Mutta se oli kyllä niin kevään vaikutusta, ei tulisi joskus marraskuun alkupuolen jälkimmäisellä kolmanneksella ja sen keskivaiheiden tienoilla tollasia lässytysajatuksia kyllä. Tai en nyt ihan menis lupaamaan.

Taas tänään saavuin kaupassa kaakkuhyllyn luo ja mietin mitä ottaisin. Dan Caken tiilen muotoiset kaakut huomasin, ja muistin että mullahan on niistä yks juttu. Otin kuitenkin jonkun kääretortun. Who cares about kappalejako etc... 18.9.1999 tehty tämä:

Koirat

Kun olin istunut rannan kivellä ja ikävöinyt toisia ihmisiä, toista ihmistä, ja siksi näköaistini sameana värisevä, niin ilmestyivät vasemmalta ne koirat, poukaman puiden takaa, kaksi ajokoiraa, kivien kupeita tassutellen etenivät vaiteliaasti perätysten, niin ilman kiirettä, yhä lähemmäs, olivat huomaavinaan vain seuraavan kiven, ja seuraavan, minä ihailin, aloin rauhoittua. Minulla oli jaloissani Männistön K-Karvisesta valkkaama Dan Caken halpa suklaamansikkakaakku, jonka olin metsikössä aukaissut, haukkaissut päädystä ison puraisun. Sitten oli tullut vastaan lähes pystyjyrkkä havuisen lipevä polku alas kalliolta. Olin vipannut kaakun ja katsonut mitä tapahtuisi jos askeleeni pettäisi. Kaakku pomppi hillittömänä sinkoillen poukkoilevana kimpoillen ja näytti pehmenevän tajuttomasta taipaleestaan paljon eikä pysähtynyt kuin vasta kohtalaisen etäällä ihmettelevän pikkukuusen siimekseen somien käpyjen kupeeseen. Minulla oli jalat joten onnistuin hiukan paremmin. Kuulin jostain supinaa ja kun vilkaisin huomasin männyn oksien lomasta lenkkeilijöitä ja muuta vastaavaa tuulipuvuissaan. Tylsää. Koitin liikkua niin ettei kukaan tietäisi minusta. Oli se hiukan hauskaa. Pienoiselle käyttämättömälle uimasopukalle päästyäni jännitys kuitenkin oli haalennut ja lauantainen rauha alkoi tuntua siinä kivellä istuessani, epämääräisen rujon hetken hievahdettua, yhä varmemmin ja varmemmin vain ankeudelta. Aloinkin kaivata jotain tms. Mansikkakaakku niin ylimakeaa paljaaltaan, vahvan kahvin täyteinen termostaatti olisi ollut erittäin paikallaan. Napsin kaakusta puolet ja asetin loput Diadorieni viereen, jotka taas pesukoneessakin lisää askeltaneina huokuivat raikkautta. Kengät joilla jo melkein viisi vuotta pulkassa. Ja ainakin miljoona askelta alla. Jotka olin nähnyt jo ovilta. Kesport. Hyvät, halvat, ilo sovittaa. Jäätelökoju ulkona horroksessa. Oli marraskuu. Nyt oli syyskuu, kahdeksastoista. Puolikas mansikkakaakku kosteassa hiekassa pussissaan. Juuri kun ehdin sekunnin tuumata minne upottaisin sen - ne koirat. Näyttivät olevan lähteneen isäntänsä luota, jotenkin vaan siltä näytti, ja siltä että sama isäntä molemmilla. Pujottelivat kiviä niin ettei tarvinnut harppoa tai loikata tai muuta. Jotenkin niin sievästi sipsuttelivat. Komeat koirat, vasten Kallaveden lauhaa tasaista hellän turkoosia pintaa. Toinen koirista vaalea, toinen pienempi ja tumma. Vasta kun olivat hiekalla asti aloin kuulla hiukan jotain askeleen laista. Ihmettelin noita otuksia. Ne vaan valuivat editseni, hivenen lyyhyssä, aivan kuin minua ei paljon olisi, niin paljon sellaisina, että minä ihan selvästi olin niille ja tiesivät ehdottomasti, mutta kuin ujoina, kykenemättöminä kysyä kuka olen. Kohta kun olivat jo runsaasti oikealla puolellani, tähysivät nokillaan havumatosta ehkä vaikka vainua, mutta jatkoivatkin jo matkaa uusille kiville, samalla lailla kuin olivat tulleet, paitsi että pois päin minusta. Hassuja, sympaattisia, outoja veitikoita. Kasvoivat yhä pienemmiksi, kunnes katosivat kivikon kaartuessa vahvasti itään, katosivat havujen ja järkäleiden taakse. Oli aivan hiljaista. Vaikka liikauttelin kengän pohjaani hiekassa, ei siitä syntynyt mitään ääntä. Aloin taas olla hukuttavassa haikeudessa. Kuin sen jälkeen kun olin laskenut kaakun käsistäni, ja aromit karkasivat sieraimista. Päässäni ajateltiin mitä kaikkea olenkaan tehnyt sen eteen, missä olenkaan siellä täällä käynyt, jotta, ajatuksia niistä, ajatuksia muista, heistä, ja itsestäni, yhden tuijottavan, hiekkaan imeytyvän katseen verran, kunnes sitten taas, jotenkin, tiesin - koirat olivat siellä! Ne koirat! Heti ilahduin. Kaverukset palaavat... En ollut enää niin vieras, olivat jo kulkeneet editseni. Isompi uskaltautui kohta lipumaan oikean kenkäni viereen, pian aivan kuin imuroi sitä. Tutkaili sivusilmällä myös vähän kaakkuunkin päin, mitäs tuolla. Vähäsen jo lipotti pussin nurkkaa. Sitten täysiä kimpussa, mitä siellä on, miten tämä saadaan auki! Touhusi tassuillaan ja kuonollaan, puski kaakkua ympäri, kohta kylki repeytyikin, ja sitten oli näköyhteys suklaiseen pintaan. Ei auttanut toppuuttelu, pelkäsin että sen kita ahtautuu ja sitä pitäisi auttaa jotenkin tai että se syö sen kaiken herkun ja siitä tulee läski koira joka ei saa ketään enää kiinni ja se viedään jonnekin tarhaan jossa se kuihtuu. Linttasin oikealla jalallani kaakun toisen puolen päälle.

- Elä...

Ei auttanut. Sen himokieli vääntäytyi kuin sorkkarauta kenkäni alle ja kohta sillä oli taas vapaa kaakku. Irtosin kiveltä seisomaan. No ei tuo vaarallista ole. Antaa mennä. Hyvä että tykkää. Ei taida olla tuttua puuhaa. Suklaa. Mansikka. Kaakku. Suklaamansikkakaakku. Kohta toinenkin kiinnostui mitä tuo toinen oikein puuhaa. Lääps lääps. Kaakku hupeni jo mahtivauhtia. Nautin seurata tuollaista ateriointia. Kun sielunsa kyllyydestä kidat siemailivat ihka-aitoa tanskalaista suklaamansikkakaakkua. Sitten kun itse kaakkua ei enää näkynyt, oli foliopussin lattialla sulaa suklaata, murusia, ja taikinapalleroisia, eläimelliset kielet alkoivat ilakoida ja lakaista ja luistella, osui ja ah, upposi. Laskeuduin takaisin kivelle, aloin taputella mukavia kumppanuksia. Olivat saapuneet sopivasti luokseni. Sain vihdoinkin jakaa jotain mukavaa jonkun kanssa. Sydämeni lipotteli verta kuin pehmistä. Ja sitten oli pussin pohja paljas. Koirat alkoivat olla poistumaisillaan, kiertelivät makeajalkaisina ympärilläni. Röyhtäisin itsekin. Kuiskasin heipat. Neljä silmää kirposivat hetkeksi kohti minua, sitten koirat olivat taas pujottelemassa kiviä, mahdollisimman helppoa reittiä hakien, peräkkäin, pieni ja tumma, edellään vaalea, uskaliaampi, todennäköisempi pullukaksi. Molemmat liian koiria perhoseksi, ylisympaattisia tavalliseksi koiraksi. Loittonivat, varmasti entistäkin onnellisempina mieliltään, yhdessä tyytyväiset, kaksi mahtavan yksinkertaisen herttaista yllättävää koiranlupsaketta. Kohta hännätkin vetäytyivät kaarteeseen ja istuin vielä runsaasti hämmästellen mitä oli tapahtunut. Koirat ilmestyvät, tulivat, katoavat, palasivat, saapuvat, söivät, lähtevät, häipyivät, poistuvat, olivat poissa näkyvistä. Ryhdyin keräilemään nopsasti roskiani, pussin, ja Tupla-patukan pahvin, nakkasin ne jonkun likaisen keltaisen vaahtomuovin alle, kummastelin autuaallisuutta joka paistoi rannan takaisten pihlajien halki ja lävitse ja kautta ja puhki, painoin vaahtomuovin kunnolla alas, pompahdin sen päälle kenkineni polvineni päineni, ja katsahdin vielä kerran sinne mistä koirat noin vain olivat ilmestyneet.

Ei taida olla netissä suomeksi mitään Arseni Tarkovskin runoja, joten kun ei tule tv:stä kummoista päätin kääntää yhden runon. Runon joka lausutaan maagisen hypnotisoivalla äänellä elokuvassa jonka alkuperäisnimi on nikkini takaperin, elokuvassa joka löytyy minulta jostain kaapin perukoilta tv:stä lokakuussa 1997 nauhoitettuna, ja myös dvd:llä, muoveissa. Elokuva jonka ensin katsoin pikakelauksella, että mitä tämä oikein on, eihän tässä oikein tapahdu mitään. Ainut kohtaus jonka katsoin playllä oli kranaattikohtaus, ja silloin pidätinkin hengitystäni. Mutta parin viikon päästä siihen piti palata.

Ensitapaamisia

Juhlimme ensitapaamistemme
jokaista hetkeä ilmestyksinä,
vain me kaksi kaikessa maailmassa.
Pelottomana, kevyempänä kuin linnunsiipi,
ryntäsit kuin huimaus
alas portaita, johdattaen
kostean syreenin halki valtakuntaasi
peilin toiselle puolen.

Kun yö saapui,
armo annettiin minulle,
luostarin portit avattiin,
hohtaen hämärässä
alastomuus kaaristui hitaasti;
Herätessäni sanoin:
"Jumala siunatkoon sinua", tietäen sen
olevan uskaltavaa: sinä nukuit,
syreeni nojautui sinua kohti pöydältä
koskettaakseen luomiasi universaalilla sinellään,
nuo sinisellä maalatut luomet
olivat rauhalliset, ja kätesi lämmin.

Ja kristallissa näin sykkiviä jokia,
savun kehystämiä mäkiä, ja kimaltavia meriä;
pidellen kämmenelläsi sitä kristallipalloa,
torkuit valtaistuimellasi,
ja - kiitos Jumalalle - kuuluit minulle.
Herätessäsi muutit
ihmisten tympeää sanakirjaa
kunnes puhe oli täyttä ja ylitse vuotavaa,
jylisevällä voimalla, ja sana sinä
paljasti uuden merkityksensä: se tarkoitti kuningasta.

Kaikki maailmassa oli erilaista,
yksinkertaisimmatkin asiat - maljakko, pesuvati -
kun kerrostunut ja kiinteä vesi
seisoi välissämme kuin vartija.

Meidät johdatettiin ken tietää minne.
Edessämme avautui, keidastuksena,
ihmeestä rakennettuja kaupunkeja,
mintun lehdet levittäytyivät jalkojemme alle,
linnut tulivat matkalle kanssamme,
kalat loikkivat tervehtien joesta,
ja taivas kuoriutui yllä...

Perässämme koko ajan seuraten kohtalo,
puukkoaan teroittava mielipuoli.

Holding up my
purring cat to the moon
I sighed.

Miksi Jack huokaa pidellessään kissaa kuuta päin..?

Koska kukaan ei nostele häntä lähemmäs kuuta?

Koska hän on niin yksinäinen, että etäisyys toiseen ihmisolentoon tuntuu yhtä pitkältä kuin matka kuuhun, ja hänellä on vain kissansa?

Koska hän on niin onnellinen kun tuo herttainen näkymä loihtiutuu eteensä?

Koska kukaan ei saa/laita häntä kehräämään?

Koska taas yksi kuukausi on mennyt, ja hänellä on edelleen vain kissansa kaverina?

Koska kuu pysyy hiljaa?

Koska kuussa ei ole kissoja?

Koska kaikki kolme ovat kuitenkin lopulta niin yksin, ja toistensa lohtuna vain hetkellisesti?

Koska kuu on kauneimmillaan vain joskus ja kissakin kehrää vain joskus, ja Jack kaipaa jotain pysyvämpää?

Koska vaikka se kuulostaa hyvältä, tuntuu hyvältä, näyttää hyvältä, se ei kuitenkaan muuta mitään?

Koska hän ei pysty unohtamaan jotain mieltään painavaa asiaa edes hetkeksi?

He muuttivat vähän ennen lukion kolmatta keskustaan ja siksi hänkin tuli vaihtaneeksi koulua ainoaan keskustassa sijaitsevaan lukioon, Kuopion Lyseon lukio. Hän ajatteli että se olisi hyvä tilaisuus tutustua uusiin ihmisiin, niin hän ajatteli, mutta hän huomasikin että kaikki olivat jotenkin pikkuvanhoja, konservatiivisia, hikuja, pilalle hemmoteltuja Hyvien Perheiden kuivia nössykäisiä. Hänestä kehkeytyi entistäkin isompi luuseri, nobody, outsider, yksinäisen tien musta lammas, krooninen vastarannan susi. Hän ei tietenkään tullut pitäneeksi penkkareita. Mutta tänään se tapahtuisi. Hän pukee päälleen Huuto.netistä kauan sitten eräänä halloweenina ex temporena hankitun Scream-maskin, kirpputorin kevätalennuksesta yllättävän halvalla löydetyn Jussi-paidan, äitinsä vanhat tiukahkot 70-luvun punaiset nahkahousut, ja itse tuunaamansa punaiset Dr Martensit joissa on hopeiset spraymaalikoristeet ja vilkkuvat neonledidiskovalot kärjissä ja kantapäissä.

Maskin takaa huohottaen, mustasilkkisten silmäaukkojen läpi tähyten, lähikaupan piimätölkki kourassa hän pyyhältää kepeitä lumia pitkin varastamallaan/lainaamallaan Jopolla alas Rikkaittenrinnettä, jonka talojen seinät kukoistaa valtoimenaan muratteja. Vastaan ei tule kuin ihmeen kaupalla ketään. Hän porhaltaa yli suojateiden ja risteysten ja pitkin mäkeä Sankarihautausmaalle. Missään ei tunnu näkyvän ketään vaikka on kaunis aurinkoinen päivä. Mutta kello on 11:42, vaikka linja-autoaseman kello on juuttunut näyttämään ihan jotain muuta, mutta siltikin vaikea käsittää miksi hän ei ohita ketään, kukaan ei tule päin kävellen tai edes autollaan, ympärillä ei tunnu olevan lainkaan ihmisiä. On kuin kaikki olisi jossain yhteisessä kokouksessa.

Vihdoin hän asettuu penkin tykö, asettaa pyörän nojaamaan rosikseen, josta pursuaa koiranpaskapusseja, istahtaa sitten turkooseille laudoille, joissa lepää yksittäisiä kaiverrettuja kirjaimia. Paita tuntuu höyryävän jo vähän hiestä. Ei ketään missään. Aurinko porottaa päin hänen polviaan ja syliään. Hän muistaa ottaa taskuistaan karkit. Budapestejä. Hän alkaa nakella niitä jalkojensa juureen kerääntyneille kahdelle oravalle. Yksi kerrallaan, kaksi kerrallaan. Jossain vaiheessa hän ymmärtää että olisi järkevämpi ottaa niistä ensin paperit pois. Ja koska kerran on penkkaripäivä, hänellä on lupa heitellä pelkät paperitkin maahan hujan hajan. Hopeiset foliot näyttävät hyvältä mataessaan vähin erin kohti mäntyjä joiden kaarnaa oksien varjot kuvioi, paitsi ei ihan alhaalta. Hän riuhtaisee piimän auki, riisuu maskin, ja ottaa kunnon kulauksen piimää. Raikasta ja niin keväistä. Hän katsoo Jopon tarakkaan katkenneilla kengännauhoilla sidottua Marimekon resuista tyynyliinaa johon unikkojen sekaan hän on Caran d’Ache –vahaliiduilla kirjoittanut ”I have always been a lonely boy.” Sitten hän juo lisää piimää ja seuraa kun oravat alkavat kiinnittää huomiota pyörään aivan kuin vähän hymyillen.

Rubenin showssa päivää ennen vaaleja Eero Heinäluoma kertoi ettei hän näe syytä viittilöidä käsillään ja laskea sormiensa lukumäärää kuten monet muut poliitikot. Kuitenkin kädet lytyssä istuminen ei saa aikaan aktiivista ja innostunutta kuvaa. Miksi pitää olla niin inhorehellinen? Lempikirjakseen hän mainitsi jonkun josta tuskin juuri kukaan on koskaan kuullut (Ruuthin Naimisiin). Ja vaikka olisikin kuullut, kyseessä olisi 99% todnäk jo valmiiksi SDP:n äänestäjä. Tuli vähän paha olo kun poliitikko kerrankin ei vähän vääntänyt totuutta ja pokkana sanonut että Täällä pohjan tähden alla tai Tuntematon sotilas. Nyyh.

Heinäluoman huonoin puoli poliitikkona on se että hänestä kajastuu rautaisen kivenkovan 100% poliitikon olemus. Mieleen iskoutuu kuva Heinäluomasta syntymässä, ja ennen kuin napanuoraa kerkeää kukaan katkaista, vauva jo latelee tyyliin "Ehdottomasti keskeinen kysymys seuraavalla vaalikaudella tulee olemaan perusturvakorotusten integroiminen indeksiin jotta taattaisiin hyvät tulevaisuuden näkymät niin lapsiperheille, opiskelijoille, kuin eläkeläisillekin, unohtamatta duunareita".

Mutta mitä säteilee Jyrki Katainen? Vaaliväittelyjä katsellessa vähän vitutti melkeimpä etten sattunut pienempänä asumaan samassa pihapiirissä. Olisi ollut niin fantastista mennä Kataisten oveen pimpottamaan että "Voitko olla". Sitten ois keulittu Jopoilla ympäri Siilinjärven raittia ja imeskelty tikkareita auringon paisteessa. Vaihdeltu hiekkalaatikon ääressä Tinttejä ja postimerkkejä, ammuskeltu nallipyssyillä. Vieläkin voin melkein sieluni silmin kuvitella miten Jyrki käppäilee takapihalleen etsimään koppakuoriaisia ja muuta mitä voisi tutkia mikroskoopilla. Sitten koko illan paneutuu siihen silmät intoa puhkuen, kunnes auringon laskettua istahtaa koneelle ja mailaa jollekin puolueväkensä ihmiselle jonkun uuden ehdotuksen tai idean miten maailmasta ja Suomesta voisi tehdä paremman paikan. Seuraavana päivänä flambeeraa pihvejä sydänkuvioisessa esiliinassa, lieskat lähes nuolee kattoa, Jyrki huudahtaa "Mageeta!" Jälkkäriksi heittelee lettuja innokas pilke katseessaan, jotkut melkein tipahtaa lattialle mutta ei kuitenkaan. Runsas läjä mansikkahilloa joka lautaselle. Ruoan jälkeen kurvataan autolla ostelemaan lapsille pastellin värisiä pehmoleluja. Tällaisia siveltimenvetoja sisältyy Kataisen imagoon.

Entä sitten Matti Vanhasen imago? Pääministeriksi jouduttuaan se oli harvinaisen huono. Eiköhän melkein kaikkien mielestä kyseessä ollut mauttomin, värittömin, harmain, puupökkelömäisin ja kirveellä veistetyin poliitikko mitä olisi voinut kuvitella. Juuri mitään tunteita tai ajatuksia ei oikein kukaan osannut liittää häneen. Entäs nyt? Halonhakkuu ajankohtaisohjelmissa kerta toisensa perään flanellipaidassa, nettitreffit ja uuniperunat on tehneet Vanhasesta koko Euroopan coolimman ja sexyimmän ja tavoitelluimman pelimiesäijän. Daniel Craig on kavahtanut jo satoja kertoja. Pian voi koittaa ilta jolloin valkokankaalta tapitellaan Matti Vanhasen esittämää roolihenkilöä joka astelee tummassa puvussa nojaamaan baaritiskiin ja tokaisee "Kevytmaito, shaken not stirred".

Kun Kokoomuksella on Batman&Robin, Keskustalla Bond, niin SDP:llä vain Heinäluoma. Siinä missä monen muun poliitikon voisi kuvitella alkavan (jos ei jo ole) trendikkääksi, moderniksi, metroseksuaaliksi, vaaleanpunaista kauluspaitaa pitäväksi, niin ei Heinäluoman. Ajan henki on jotenkin häntä vastaan. Tylyä. Eli, ei ne pelkät ajatukset tai osaaminen riitä. Jos Suomessa pidettäisiin pressanvaalit Heidi Hautalan ja Hanna Pakarisen välillä, tai kansanäänestys siitä tuleeko Seppo Kääriäisestä vai Lordista pääministeri... Tunteita herättävimmät voittaisi.

Paavo Lipponenkin oli kerran mielikuvissa hitaasti ja jäyhästi uima-altaan reunusta käpöttävä keski-ikäinen mies joka puhuu hitaasti ja jäyhästi. Sitten tuli Päivi, seuraaminen Pariisiin, Linnan tanssit, ruusut ja riisit. Katse täynnä kesää ja ääni valtoimenaan perhosten kutinaa.

Entä sitten notkeus jolla SDP kohtasi ongelmat? Ei se riitä että kun moka on jo tapahtunut, joku sanoo jossain blogissa että olisi jonkun pitänyt olla vähän nöyrempi. Leena Luhtasen suuri tragedia oli ettei hänen miehensä etunimi ole Olli. Keskustalla on riveissään sellainen verbaalivähättelyn virtuoosi ettei mitään rajaa. "No taitaa olla vielä Ollin oppivuodet vähän kesken, eli pitää varmaan pitää vähän iltakoulua, ja nyt vietetään kyllä ilta sanan ja hellan ääressä, että kyllä se tästä. En kyllä nyt leivo sille pullaa ainakaan viikkoon." Se "ukkopaha" kuulosti vain siltä että ajetaan takaa Tanjan tyyliä ja sorrutaan kardinaalisesti.

Ja vielä se että Matti Ahteen ehdotus nettipokerin kieltämiseksi oli yhtä järkevä kuin minkä tahansa 100000 ihmisen harrastuksen ja 20000 ihmisen pääelinkeinon kieltämisen ehdottaminen.

Yhä tulee herättyä keskellä yötä, kylmä hiki otsalla, vapisten ja mietittyä vaaleja. Epävarmoin askelin kävelen varjojen keskellä jääkaapille, ja katson sen oveen jääkarhumagneetilla kiinnitettyä Jyrki Kataisen lehtileikettä. Tuo hymy, ja se aurinkoinen katse, ja positiivinen pilke kulmakarvoissa ja poskipäissä poistaa kaiken huolen häivän siitä ettenkö saisi taas makeat unet, kunhan ensin otan kylmää maitoa ja ison pullasiivun, ja painelen takaisin lämpimään sänkyyni nukkumaan.