Kun Oikeutta eläimille –järjestö julkaisi joulun alla uutta kuvamateriaalia suomalaisten sikatilojen deekiksestä, pysähdyin ensimmäistä kertaa oikeasti pohtimaan teollisuuseläinten kohtelua. Olen tähän saakka monen kunnon oikeistolaisen tavoin pitänyt keskustelua suomalaisten maatalouseläinten kohtelusta lähinnä viherpipertäjien piipityksenä, mutta jouduin – monen muun kaltaiseni tavoin – muuttamaan käsityksiäni.
Vaikka on selkeää, että julkaistu kuvamateriaali on sieltä karmeimmasta päästä, en jaksa enää uskoa selityksiä yksittäistapauksista. Iltauutisia seurasi kymmenen minuutin keskustelu, jonka tuloksena meidän perhe teki päätöksen lopettaa suomalaisen sianlihan ostamisen silloin kun kyse ei ole luomusta.
Päätös ei ole helppo kahdesta syystä; ensinnäkin possu on hyvää, vaikka se olisikin pyöriskellyt ruumiiden ja paskan seassa. Toiseksi, sianlihan hankinta muuttui juuri huomattavasti hankalammaksi. Peruskaupoista luomupossun löytäminen ei nimittäin helppoa ole.
Tässä olisikin selkeä sauma hyvin asiansa hoitaville pientiloille markkinoida Onnellisen possun filettä, jota ostamalla kuluttaja voi olla varma siitä, ettei osallistu televisiouutisissa näytettyjen kaltaisten kamaluuksien tukemiseen. Itse olisin ainakin valmis maksamaan vaikka tuplahinnan mielenrauhastani, ja uskoisin että Suomen kokoisesta maasta löytyy hengenheimolaisiani.
Ravintolassa syömisen yksi ongelma on se, ettei parempia paikkoja lukuun ottamatta tarjoiluhenkilökunta yleensä osaa vastata kysymyksiin raaka-aineiden alkuperästä. Itse olen jo pitkään jättänyt kalan tilaamatta mikäli en saa selkeää vastausta siihen, onko lohi kasvatettua vai pyydettyä. Näkisinkin mielelläni huippuravintoloiden tavan nimetä lihan alkuperä yleistyvän arkisempiinkin ravintoloihin. Haudutetun sianniskan tilaaminen olisi huomattavasti mukavampaa, jos listassa lukisi annoksen kohdalla Hirvimäen tilan porsasta.