Lebensraumin tärkeydestä

Ravintolan viihtyisyyttä mitattaessa ainakin meikäläisen kohdalla palvelun taso kamppailee ruuan laadun kanssa rinta rinnan. Ystävällisesti ja ammattitaitoisesti tarjoiltuna ei-niin-täydellinen ruokakin maistuu. Samaa ei voi sanoa loistavasta sapuskasta, jota säestää sekoilu tai nyrpistely. Hyvä palvelu ei suinkaan tarkoita nöristelyä tai snobbailua, niin kuin se valitettavan usein Suomessa mielletään.

Huippuravintoloissa jo pitkään vallinnut tapa esitellä annos ja sen ainesosat on sinänsä hauska. Jos maksaa toista sataa sapuskoista, odottaakin hieman showta. Kahden misukan paikassa olen valmis kuuntelemaan viiden minuutin luennon kastikkeessa käytetyistä eteläranskalaisista metsämansikoista, minua oikeasti kiinnostaa onko jänis saatu kiinni loukulla vai naakimalla, sekä minkä nimisestä waguy-lehmästä pihvini on leikattu. Tilatessani 120 euron punaviinipullon on minusta hauskaa, että sommelier kertoo hieman saagaa viinitilasta ja kuvailee hassuin adjektiivein juomaa. Tämä tapa on viime vuosina levinnyt halvempiinkin paikkoihin, missä se on usein tarpeeton.

Joskus ruoka ja juoma eivät nimittäin ole ravintolaillan pääasia. On iltoja, jolloin haluan keskustella tyttöystäväni kanssa rauhassa. On iltoja, jolloin pitkälle venynyttä palaveria jatketaan ravintolapöydän ääressä. Salihenkilökunnan todellista ammattitaitoa on tunnistaa nämä tilanteet ja hoitaa silloin hommansa palermolaisen taskuvarkaan hienotunteisuudella.

Jos seuralaiseni on kyynelsilmin kertomassa sukulaisensa sairastumisesta, tai ulkomaalaisen asiakkaan kanssa ollaan juuri pääsemässä sopimukseen, viimeinen asia mitä haluan, on yli-innokas tarjoilija, joka tankkaa ulkoa opittua litaniaa pihvin kanssa tarjoiltavista vihanneksista tai luennoi ensimmäisen kesän jäniksenpojan innolla kolmenkympin Cono Surista.

Hyvä palvelu ei tarkoita sitä, että tarjoilijan pitäisi vetää samalla karaoke-emännän roolia. Toisinaan riittää, että tilaukset menevät oikein ja ruoka saapuu lämpimänä pöytään.