Caelestis

Nyt tällä hetkellä asiat ovat omalta osaltani kohtuullisessa kunnossa. Kirjoittelen pikkusiskon luota Salosta. Kainalossani on pieni kissanpentu, joka hyrisee kuin mikäkin hyrysysymenolainen. Siskoni perhe on hommannut moisen otuksen pari viikkoa sitten. Eri veikeä tapaus, Matti Katikainen :D

Vanhemman siskonmuksuistani näinkin jo aiemmin illalla, oli poika täynnä energiaa, tarmoa ja tohinaa. Nuorempaa muksua näen ehkä huomenna, tyttöraukka on vesirokossa (peri isoveljeltään). Kaikesta huolimatta tunnen aina itseni tervetulleeksi siskoni hoiviin. Perhe on upea asia!

Asuntoasiat eivät ole selvinneet, vaikka tavarat ovatkin tallessa. Kiitos siitäkin kaikille auttajille!!! Yksin ei olisi tuokaan homma hoitunut. Muru hyppäsi junasta pääkaupungin seutuvilla kissan kanssa, minä jatkoin Saloon. Harmitti, että Clubwoman joutui jäämään yksin asioidensa kanssa, mutta asiat eivät aina mene kuin elokuvissa.

Asunto, työ, velat sun muut tuntuvat nyt melko mitättömiltä asioilta. Ne selkiytyvät kyllä, aikanaan. Se, mitä viikonloppuna tapahtui, pyörii edelleenkin mielessäni vahvasti. Miten voisikaan kellonviisareita kääntää taaksepäin??? Miksei se, mitä tapahtui, voinut tapahtua vaikka minulle?

*huokaus*

Vastuu. Se tällaisissa tilanteissa on melkeinpä ainoa, mistä voi pitää kiinni. Olisipa senkin asian opettelun hinta vain pienempi... Voimia Clubwomanille, pärjäät kyllä (luota itseesi)! Halaus murulle ja silitykset kissalle.

Lukijoille, kiitos ja hyvää yötä :)

-c-

*huoooooooooooooooooooooooohhh* voisin sanoa nyt. *miaauuu* sanoo kissa. Clubwoman ja Nasu4 keskustelevat Citystä IRL (siis, oikeesti ;-)

Oikeastaan, sanonkin *huohhhhh*

Vähänpä eien tiesin, miten paljon hommaa tänään vielä oli jäljellä! Sairaasti tavaran kantamista ja siirtelyä ja siivoilua. Nasu4 on ollut jättiapuna.

Yllättäen sitä tosi paikan edessä huomaa monta asiaa, joita ei sitten loppujen lopuksi oikesti tarvitsekaan... Roskiin meni vaikka mitä, kun vaihtoehtoja ei enää ollut. Silti tavaraa jäi vieläkin enemmän, kuin mitä olisimme kahdestaan jaksaneet kantaa.

Mutta nyt, rauhassa, toden totta. Clubwomanin luona viikonloppu (kiitoskiitoskiitos vielä kerran huutomerkki huutomerkki oikea sulku), ensi viikolla jatkamme ihmettelyä miten missä ja minne tästä eteenpäin. Kaaaatsellaan...

Kivat vaan sullekin, eli viikonloput *hjymiö*

-c-

*byäääääärghgh* kuului, kun halailin Arabiaa tänään muuttomiesten lähdettyä. "Perinteinen" stressinjälkioiremigreeni taas nosti päätään.

Mutta nyt on enin osa tavaroista päässyt varastoon, loistavaa! Sitten vain jatketaan kämpänhakua. Viikonlopuksikin on tiedossa nukkumapaikka, joten sekin on enempi kuin bueno!

Vielä on jäljellä loppusiivousta ja viimeisten rojujen uloskantoa. Mutta nyt ne tuntuvat jo liki huomaamattomilta asioilta...

Viikonloppua ja haaskaristeilyä kaikille!

-c-

Olen alitajuisesti kippaillut lisää sontaa omaan niskaani. Ei ihme, että komposti ei tuota multaa ja että mulla on itselläni entistä kurjempi olo. Tänään lienee ollut jonkin sortin pohjanoteeraus pitkiin, pitkiin, piiiiitkiiiin aikoihin.

Kiitokset kumppanille kärsivällisyydestä ja jaksamisesta, sekä ystäville huolenpidosta!!!

Kirjoitin Jebalynin blogiin, ettei musta taida olla Howard Sterniksi. Sittemmin tajusin, että hittojako se muille kuuluu, mitä itse kirjoitan omasta elämästäni. Jos joku ymmärtää jotain väärin, se on tasan ja tyystin hänen ongelmansa. Toki hän voi ottaa yhteyttä minuun (suorastaan suotavaa olisi) ja kysyä, miten jokin asia on, miten sen tarkoitin.

Siitä karvani nousevat pystyyn, kun tullaan sanomaan "sinä olet tuollainen" ja "sinä et muuta ajattele kuin tätä ja tätä" — eikä pätkääkään piitata siitä, mitä minä (asioiden alkuperäinen esittäjä) itse niistä ajattelen ja olen ne ensi sijassa edes kirjoittanut.

Jokaisella on totta kai oikeus tulkita asioita omalla tavallaan. Mutta herranjestas, tehkää nyt hyvät ihmiset selkeä pesäero omien tulkintojenne ja absoluuttisten totuutten välille. Kas ne kun harvoin ovat samoja... Tämäkin on omaa mielipidettäni, ei absoluuttista totuutta *hymiö* (Ja kyllä, tiedostan kirjoituksiini sisältyvät ristiriidat, mutta onpahan ajattelemisen aihetta!-)

Osaisinko vihdoinkin päästä eroon siitä sairaalloisesta tarpeesta miellyttää kaikkia ja kaikkialla? Osaisinko vihdoinkin ottaa asiat käsiini omalla tavallani ja olla piittaamatta turhasta loanheitosta (sekä osata erottaa loanheitto rakentavasta ja tarpeellisesta kritiikistä)?

Ja eräskin pointti vielä: oppisinko ilmaisemaan itseäni tiiviimmin? *naur*

Enough with this shit. Ruvetaanpa talikoimaan sitä sontaa taas tuonne kompostorin suuntaan, missä siitä on jotain konkreettista hyötyäkin!

-c-

Grr. Asiat eivät etene. Enkä minäkään saa tartuttua kaikkeen sellaiseen, johon pitäisi tarttua. Aivan kuin olisin jotenkin jumissa...

Pakenemista, sitä tämä taitaa olla. Ei voi hyväksyä, että kahden päivän päästä pitäisi muuttaa muuanne.

*huokaus*

Vielä kuppi kahvia, niin jaksan. On jaksettava. Onneksi aurinko paistaa :-)

-c-

Mulla on ihan liikaa tavaraa. Vaikka kuinka olen niitä nakkaillut aikaa myöten pois, niin silti on aivan liikaa. Nyt ei ole aikaa päästä kaikesta eroon noin vain, sillä rahanarvoinen ja arvoton roina on iloisessa sekamelskassa keskenään.

Huomenna taas tappelemaan asuntoasian edestä. Kaupungilla on huono tilanne: ei ole mitään, mistä tarjota. Tosin eräs city-tuttu vihjaisi seurakunnan asunnoista, joten marssimme sielläkin huomenna käymään.

Muussa tapauksessa alamme ruinaamaan kityläisiltä yöpaikkaa aina vähäksi aikaa kerrallaan... *winks wonks*

Tästä tämä, vaikka kiirettäkin pukkaa. Silti en hetkeäkään kadu perjantaista biletystä, sillä se oli niin hyvästit kämpälle kuin vähän mukavaa yhdessäoloakin isommalla lössillä.

Aurinkoisia koulupäiviä kaikille koulutien taivaltajille!

-c-

Poistin blogimerkintäni ja kuvani. Tulen tuskin jatkamaan julkista blogailuani. Näin on parempi. Missään nimessä en ole missään tilanteessa tarkoittanut pahoittaa yhdenkään ihmisen mieltä millään tavoin.

Ajatukseni ja kirjoitukseni ovat olleet omia kokemuksiani ja mietteitäni, joita olen yrittänyt tuoda esiin vaarantamatta kenenkään yksityisyyttä. Olen hakenut blogimerkinnöilläni avoimuutta omaan ajatteluuni ja kommunikointiini muiden ihmisten kanssa – mitään tai ketään loukkaavaa en ole tarkoittanut. Eli omat kokemukseni asioista eivät tarkoita mitään syytteitä tai väitteitä kenestäkään.

Hyvää loppukesää ja kiitos kaikille lukijoilleni!

-c-

PS: Jos ajattelet, että syy on sinussa tai jossakussa tuntemassasi henkilössä tai missä tahansa tapahtumassa, niin tuskin on. Ota lunkisti :-)

Aloitin kirjoittamalla blogausta viikonlopun tapahtumista. Mutta tämä isäteema nousikin niin vahvasti kirjoittamiseni aikana pintaan, että teen tästä oman merkintänsä. Jätän sen tarkoituksella sunnuntain puolelle - uusi blogaus saa mennä sitten maanantaille.

Sunnuntaina olin äidin synttäreillä Salossa. Vaan ennen äidin luokse menoa stoppasin Helisnummen hautausmaalla. Kävin ekan kerran puoleen vuoteen isän haudalla. Ajellessani tuli vain sellainen olo, että nyt "täytyy" käydä siellä. Ja itkuhan siinä pääsi, kovemmin kuin ehkä koskaan aikaisemmin. Olin siellä itsekseni. Kertoilin isälleni asioita elämästäni, hänen ikävästäni ja kaikesta sellaisesta. Kukat kasvoivat haudalla kukkeina ja isoina, mehiläiset pörräsivät -- ja eletään syyskuun puoliväliä! Vaan oli se helpottava kokemus - taisin itkeä siinä sielustani melkoisen määrän sontaa pois.

Se on tuo ikävä kummallinen juttu. Välillä sitä ajattelee, ettei enää mikään tunnu missään - että on mukamas päässyt asioista eroon. Ja samalla tietää, ettei sitä eroon pääse koskaan - eikä oikeastaan tarvitsekaan. Suurimman osan ajasta mieli on kirkas ja olosuhteet hyväksynyt asian tiimoilta, mutta toisinaan on sitten tummempia hetkiä.

Toisinaan haluaa kirota kaikki asiat maailmassa ja huutaa tuskansa karjuen pihalle. Toisinaan sitä kieltää tapahtuneen, ja odottaa vain isän paluuta takaisin. Toisinaan tuska iskee niin lujasti, että taipuu ihan sykkyrälle itkien voimattomasti. Toisinaan vain makaa turtana pystymättä liikkumaan. Toisinaan taas jotain aivan muuta - ikävälle, tuskalle, kärsimykselle on niin monta kasvoa, persoonaa, tapaa, olemusta...

Mutta yleisesti ottaen asia on ns. kunnossa. Olen hyväksynyt isäni kuoleman ja ennenkaikkea sen, ettei asialle voinut silloin, eikä voi nytkään, tehdä mitään. Niin kävi, kuin kävi. Sen kanssa elän. Melkeinpä suurin asia onkin ollut hyväksyä oma suruni asian suhteen: antaa itselle lupa kärsiä kun siltä tuntuu, antaa itselle lupa olla heikko ja surkea. Vain siten - ja ainoastaan siten - voin käsitellä ne tunteet ja päästää ne menemään. Jokaisella tunteella on paikkansa ja aikansa, ja helpoiten sitä auttaa itseään antamalla niiden tehdä tehtävänsä ja sitten päästää ne menemään.

Elämä jatkuu, ja me kaikki olemme sille velkaa sen - että eläisimme! :-)

-c-

Juu. Tästä se lähtee. Ihka eka blogimerkintä Cityssä. Ja hittoakos sinä siinä lueskelet? Sammuta tietokoneesi ja lähde liikkelle! Elämä on tuolla ulkona, ladon takana.

;-D