Vuonna 1920 Urho Kekkonen päätti asepalveluksensa Helsingin silloisessa autopataljoonassa. Tapahtumassa oli kaksikin erikoista piirrettä. Ensinnäkään palveluspaikasta huolimatta UKK:sta ei koskaan tullut mitään automiestä. Toisekseen hänestä ei liioin tullut upseeria.
Jälkimmäinen asia on siinä mielessä erikoinen, että vuonna 1920 ylioppilaita ei tässä maassa ollut tungokseen asti. UKK ei edes ollut mikä tahansa ylioppilas. Hän oli kookas huippu-urheilijatasoinen nuorukainen ja jo armeijaan astuessaan sotaveteraani vuodelta 1918. Täytyi olla jotain poikkeuksellista taustalla.
Selitykseksi tarjotaan varusmiesaikaista tappelua, mutta ihan mikä hyvänsä nahina ei olisi paljoa merkinnyt.
Joka tapauksessa yksi asia johti moneen muuhun. 1939 UKK olisi 39 v. iässä ollut sopiva mies talvisotaan, jonne moni kansanedustaja lähtikin. Lähtijät vain olivat upseereita, joille löytyi säällisempiä tehtäviä kuin kersantti Kekkoselle.
Ja kun UKK ei ollut itse ollut sodassa, ei hän ollut kenenkään muunkaan sotimisesta kiinnostunut.
Kuten tunnettua, miehet ovat yleensä traumaattisen fiksautuneita rauhanajan asepalveluun, siis siihen muutaman kuukauden luumuiluun ja lusmuiluun. Väitetäänhän erään urheilijankin nukkuneen kasarmilla vain yhden (1) yön.
Kun Kekkosen ikäpolvi asui vuosikausia syöpäläisten seassa korsu-nimisissä maakuopissa jatkuvassa hengenvaarassa ja todisti kavereittensa kuolemia, se jätti jälkensä, mutta sodasta Kekkosen aikana vaiettiin ns. virallisissa yhteyksissä. Kekkosen jälkeen Koiviston kansansuosiota voi selittää myös saman asian kääntöpuolella: 1982 oli erittäin korkea aika saada sotaveteraani presidentiksi.
Martti Turtola on kirjassaan ”Luopumisen tuska” hyvin käsitellyt Kekkosesta näitä em. puolia, joihin minäkin viittaan tuossa
https://play.google.com/store/books/details?id=uWR5DwAAQBAJ&rdot=1&source=gbs_vpt_read&pcampaignid=books_booksearch_viewport
