KAARINA OPEN AIR
Perjantai 9.6.2017 oli sinänsä tavallinen päivä – muuttuvia tilanteita, kuten tavallista. Aamuvuorossa ollut avustaja ilmoitti kahden tunnin varoitusajalla lähtevänsä tunteja aikaisemmin töistä, joka johti siihen, että saavuin Kaarinaan puoli tuntia aikataulusta myöhässä. Oli siis loppujen lopuksi ihan hyvä, etten sopinut haastattelua Erinin kanssa. Kerkesin sentään näkemään osan Erinin keikasta, joita ei kovin montaa tänä kesänä ole. Erinistä ja Klamydiasta huokuu hyvä mieli ja oikeanlainen asenne.
Klamydian lopetettua suuntasimme avustajani Tuomaksen kanssa Airbnb:stä vuokrattuun huoneistoon. Parisänky oli Tuomakselle liian pehmeä, joten päätimme sen kummempia ajattelematta lainata myös huoneiston sohvaa. Heräsimme neljältä aamuyöllä siihen, että huoneiston haltija halusi tulla nukkumaan sohvalle. En ollut ajatellut, että hän saattaisi ilmestyä vielä siihen aikaan. Yöllä hän oli ehkä hieman ärsyyntynyt... mutta aamupäivällä herätessäni tapasin varsin hyväntuulisen nuoren miehen.
ti Suvi Teräsniskan keikkaa. Aikaisemmin ennen ole Suvia livenä nähnyt, ja biisejäkin tiedän vain muutaman. Tästä johtuen olin yllättynyt, sillä Suvi ei todellakaan vastannut mielikuvaani. Tämä oli ihan hyvä juttu: olin nimittäin ajatellut, että Suvi oli jonkinlainen kopio Marita Taavitsaisesta! Luojan kiitos Suvista löytyy rockahtavainenkin puoli. Myönnettäköön silti, että Suvin biisit ovat aika sentimentaalisia. Se varmaankin kuuluu iskelmän genreen. Suvi on aika tyypillinen perheenäiti, joka pääsee harvoin pois kotiympyröistä - silloinkin kun pääsee, puheenaiheet pyörivät pienten lasten ympärillä. Ei siinä mitään, sillä en kovin usein Suvin keikoille eksy. Jos eksyisin, saattaisin kyllästyä aika nopeasti. Itse en nimittäin vielä ole äiti-ihminen.
Keikan loputtua etsin käsiini kaverini Saaran, joka kiertää lähes kaikki Michael Monroen keikat. Tämän jälkeen asensimme tankkimme, eli pyörätuolimme, suoraan lavan eteen. Siihen on kaksi syytä. Ensinnäkin basson tärinä rauhoittaa mukavasti ylijännittyneitä raajoja. Toiseksi, vain istumalla eturivissä näkee jotakin, sillä olemme sen verran matalalla suhteutettuna seisoviin ihmisiin. Teflon Brothersin keikan aikana olimme molemmat tukehtua nauruun. Sen verran huvittavia olivat muun muassa vakavalla naamalla vedetyn Tolu-biisin lyriikat. Toivottavasti pojat eivät ole oikeasti viinahimoissaan vetäneet tolua keittiönkaapeista. Onhan pojilla lavakarismaa ja he saavat jengin tarvittaessa mukaan! Sanoituksesta tulee silti jotenkin sellainen olo, että suomalaiset ihmiset ovat tyhmän yksinkertaisia, kun kuuntelevat tuollaista. Toisaalta, oman esimieheni mielestä minäkin olen tyhmän yksinkertainen, koska kuuntelen Kaija Koo:ta.
Seuraavaksi vuorossa oli Antti Tuisku. Toisin kuin herra Tuisku luulee, en ole kaappifani. Mikäli hän olisi pitäytynyt 80-luvun popissa, saattaisin häntä kuunnellakkin. Lähinnä hänestä tulee mieleen nykyajan E-rotic. E-rotic oli 90-luvun konemusaa, jonka sanoitukset keskittyivät lähinnä panemiseen. Olin tuolloin noin 5-vuotias. Minua viehättivät tarttuva melodia ja yksinkertaiset sanat. Eli samat asiat miksi ihmiset pitävät Antti Tuiskusta tai Popedasta. Popeda vetää vuodesta toiseen suuria yleisömääriä, koska lähes kaikki ihmiset osaavat biisien sanat, ja heillä on jonkilainen tunneside kappaleisiin.
Elohiiriystävämme Michael Monroen hypätessä lavalle olimme siis nököttäneet eturivissä useamman tunnin. Esiintymistä on aina kiva katsella, sillä siitä välittyy iloinen tunnelma ja se, että jokainen paikallaolija on tärkeä. Akrobaattiset temput lumoavat selkeästi yleisöä, kerta toisensa jälkeen. Ne tekevät showsta varsin viihdyttävän myös niille, jotka eivät varsinaisesti kuuntele rockmusiikkia.
RMJ
Juhannusta varten suuntasin kohti Raumaa ja RMJ:n leirintäaluetta. Koitin kuumeisesti etsiä ostamaani lippua festareille. Olin ostanut sen jo monta kuukautta aikaisemmin, mutta kotona pyörii valehtelematta kymmenen apinaa, eli henkilökohtaista avustajaa, oli lippu hukkunut jonnekkin ja jouduin lopulta ostamaan uuden lipun.
Myös E-type:llä on tapana pomppia edestakaisin. Oikeastaan hänen vuokseen ostin lipun juuri RMJ:n festareille. Ei kukaan sitä showta laulutaidon takia katso, ja hän on itsekin myöntänyt käyttävänsä autotunea. Olin positiivisesti yllättynyt siitä, että lavalla oli jopa oikeita soittimia, toisin kuin yleensä tämän genren artisteilla. Vielä mukavampaa oli tietysti se, että hän huomasi tutun ihmisen, eli minun läsnäoloni. Tanssitytöt olivat myös olennainen osa showta.
Painuimme nukkumaan joskus keskiyön aikaan. Olin varustautunut ilmapatjalla, sillä selkäni ei kestä pelkkää telttapatjaa. Luojan kiitos ensimmäisenä yönä ei satanut, sillä olimme asetelleet patjan päin mäntyä! Yksi patjan nurkista osui reippaasti teltan kankaaseen, joten näytti siltä, että telttakankaassa olisi iso kasvain. Makuupussini ei toiminut moitteettomasti, koska emme saaneet sitä ylhäältä kiinni. Olin varsin kylmissäni. Avustajani halusi kokeilla vaatteiden vaihtamista sängyllä - noh siitä ei tullut oikein mitään niin pienessä ja ahtaassa tilassa, varsinkin kun avustajani Max on lähes kaksimetrinen. Viereisissä teltoissa olleet teinit luulivat, että olemme innostuneet hässimään kesken kaiken. Max totesi ensimmäisen yön jälkeen, että ”toista yötä hän ei teltassa nuku”, sillä teltassa oli liikaa hälinää. Hän maksoi meille hotellin pariksi seuraavaksi yöksi – mikäs siinä!
Juhannuksena Yö-yhtye oli iloisella tunnelmalla. Tavoistaan poiketen Olli Lindholm jopa vitsaili! Ja liikkui lavalla huomattavasti enemmän kuin yleensä. Tavallisesti hän vain seisoo hajareisin pienessä etukumarassa kohti mikkiä. Bändin uudet jäsenet jopa hymyilivät, yleensä he näyttävät vain siltä, että he ovat nielleet heinäseipään. Tuhon oma ja Lindholmin Ollie ovat sellaisia biisejä, joista en oikein tiedä miten niihin pitäisi suhtautua. Fairytale gone bad – versio on aika pahasti pilattu. Mitä tulee Frontside Ollieen, olisin valinnut toisenlaisen lähestymistavan, sillä nykyiset lyriikat by Olli Lindholm vahvistavat mielikuvaa itsekeskeisyydestä.
PROVINSSIROCK
Provinssissa istuin tapani mukaan katsomassa Kaija Koo:ta. Nyt lavalle oli tullut tanssijaryhmä, joka piristi esitystä huomattavasti. Seuraavaksi oli naapurilavan Happoradion vuoro. Pojat olivat vuositolkulla vinkuneet, että pääsisivät esiintymään Provinssiin. Nyt se toive oli vihdoinkin toteutunut! Ihmettelen kyllä edelleenkin miksi siinä meni näin kauan. Olihan Provinssissa iso kasa paljon vähemmän tunnettujakin artisteja, kuten Kalevauva.fi. Kalevauvan sanoitukset perustuvat vauva.fi – sivuston keskusteluihin. Erinomaista musiikkia ristiäisiin siis! :D
Kuulin The Killers- yhtyettä muutaman biisin verran, ennen Pariisin Kevään alkua. Soundi oli itseasiassa huomattavasti parempi kuin itse levyllä. Pariisin Kevätkin olisi kaivannut jotain piristysruisketta. Jos ei akrobatiaa tai tanssityttöjä, niin sitten edes niitä tulenlieskoja, jottei esitys vaikuttaisi liikaa juonnetulta karaokelta.
Perjantaina eksyin kuuntelemaan bändiä nimeltä Tryer. Ajattelin löytäväni jotain Klamydian tyyppistä. Se kuuntelu loppui varsin lyhyeen, sillä jopa minä joka normaalisti pidän tärinästä tunsin saavani sydärin. Sanoistakaan ei saanut mitään selvää. Seuraavaksi suunnistin Amphiteatteria kohti. Siellä esiintyi suomenruotsalainen Anna Järvinen, joka ikävä kyllä puhui huomattavasti huonompaa suomea kuin esimerkiksi The Hives - yhtyeen laulaja. Instrumentteina olivat: piano ja kitara ja silloin tällöin huuliharppu. Kyseinen musiikki kuulosti lähinnä tuutulaululta – niin tasaisen rauhallista se oli. Melkein nukahdin, ymmärsin sanan sieltä ja toisen täältä. Anna unohti useamman kerran sanat omiin biiseihinsä. Oli ristiriitaisen näköistä, kun hän yleisön sijaan tuijotti tietokoneen ruutua. Hän keikahteli hermostuneen näköisesti edes takaisin, sen näköisenä että hän haluaisi pois.
Apulannan pojat osaavat monen vuosikymmenen kokemuksella ihmisten viihdyttämisen, ja meinasivat jopa onnistua ihmisten käristämisessä, sillä pyroteknikolla oli mennyt biisit sekaisin. Onneksi tällä kertaa tulipatsaista ei lentänyt kipinöitä.
Infotyöntekijöitä ja järkkäreitä oli todella paljon, joten homma toimi huomattavasti paremmin kuin monilla muilla festareilla. Hyvän henkilökunnan palvelualttiuteen kuuluu myös se, että ellet tiedä jotain asiaa, olet valmis selvittämään sen. Jostain syystä Provinssissa oli huomattavasti enemmän vapaaehtoisia kuin Ilosaaressa. Heille olisi kyllä löytynyt tarvetta ainakin siivoustasosta päätellen.
Ja ymmärrän toki että meidät vammaiset halutaan laittaa erilliseen karsinaan jotta meitä suojeltaisiin känniääliöiltä, mutta miksi karsinan täytyy olla niin kaukana lavasta? Miksei karsina voi olla sijoitettuna lähemmäksi lavaa, vaikka yleisön turva-aidan ja lavan väliin? Pyörätuoleja ei kuitenkaan yleensä ole kovin montaa, joten se ei estä henkilökuntaa liikkumasta. Arvostan todella suuresti sitä, että invavessat ovat vartioituja, sillä meillä invavessan varsinaisilla käyttäjillä harvemmin on tapana levitellä tuotoksiamme ympäri vessaa, toisin kuin kännissä olevilla festivaalivierailla.
MILJOONAROCK
Saapuessani Miljoonarockiin bussipysäkki oli suloinen pieni koirankopin näköinen punainen katos. Otin siitä jopa kuvan. Odotin Miljoonarokkia innolla, sillä siellä oli HIM-yhtyeen viimeinen Suomen esiintyminen. En saanut manageria kiinni ja näin olen en myöskään haastattelua, mutta ehkä onnistun saamaan Villen hyppysiini vielä jossakin vaiheessa. Ostin muumipyyhkeen ja muutaman suklaalevyn, jotka maistuivat aivan joulukalenterisuklaalta – siltä paremmalta, luojan kiitos. Huomioni kiinnittyi myös vaaleanpunaisiin Dr. Martens-kenkiin, jotka tosin olivat netissä 40 euroa halvemmat.
Omaksi yllätyksekseni viihdyin jopa Eppu Normaalin keikalla, lähinnä kiitos herra Eppu Normaalin vitsien, jotka liittyivät päivänsankariin eli Vesa Keskiseen. Hän olisi ilman vaimonsa herätystä nukkunut ohi omien syntymäpäiviensä. Aika surkuhupaisaa, että ensin maksaa useita tuhansia omista syntymäpäivistään ja sitten ei edes osallistuisi.
ILOSAARI
Meinasin myöhästyä Seinäjoelle menevästä bussista, sillä HIM:in keikka loppui sen verran myöhään. Seinäjoelta menin Tikkurilan kautta Joensuuhun Ilosaareen. Happoradion keikan ja Pariisin Kevään haastattelun aikana olin ollut siis lähes 40 tuntia hereillä, sillä bussissa ja junassa nukkuminen ei oikein onnistunut. Istuma-asento ja jatkuvasti kiristävät lihakset kun eivät suostu nukkumaan. Siksipä lauantai meni melkein nukkuessa, Hellacoptersin keikkaa lukuun ottamatta. Ja jos joku ei sen keikan perusteella tiedä kuka on Sam Yaffa, niin hän on joko dementoitunut tai kuuro. Sen verran monta kertaa bändi basistin esitteli. Musiikki ja laulaja itsessään muistuttavat lähinnä Sex Pistolsia.
Viihdyin varsin hyvin Joensuun Lyseon lukion lattialla patjan ja makuupussin kanssa. Siitäkin huolimatta, että ilmastointi oli varsin tehokas ja kieltämättä ilman makuupussia olisin jäätynyt.
Sunnuntaina Sonata Arctican laulaja oli ehdottomasti sitä mieltä, että nyt oli aika luoda uusia ystävyyssuhteita. Niinpä otin hänen kehotuksestaan vaarin ja aloin juttelemaan vierustoverini kanssa: sain siis uuden ystävän! Seuraavat pari tuntia otin lähinnä aurinkoa, sillä Eveliina ja Elli-Noora eivät kuulu lempiartisteihini, muutamaa hyvää biisiä lukuunottamatta. Kaipaan sitä, että lavalla sattuu ja tapahtuu.
Elias Gould oli positiivinen yllätys sinänsä, sillä hän sai ihmiset mukaan hyppimään, vaikka aluksi hän vaikuttikin hieman tekopirteältä. Lienee selvyyden vuoksi syytä sanoa, että Elias ei ole sukua Ellie Gouldingille. Sen sijaan ulkonäön perusteella voisin tosin luulla, että hän on värjännyt hiuksensa ja on sukua Ron Weasleylle.
Pixies, eli keijut, kuulosti nimen perusteella joltain kevyeltä rokkibändiltä, kun lopputulos muistutti lähinnä deathmetallia. Huolimatta siitä, että istuin invalavalla kohtuullisen kaukana esiintyjistä olin saada sydänkohtauksen. Sen verran musiikki tuntui sisuskaluissani. Näköjään Pixies on niitä bändejä joita joko rakastaa, tai sitten inhoaa.
Nurmikolla lavojen välissä sijaitsi myös opiskelijamuusikoiden esiintymispaikka. Puhallinopiskelijat olivat sen verran hyviä, että ehkäpä eksyn jopa tarkoituksella heitä kuuntelemaan. Sitä paitsi saksofonissa on jotain seksikästä.
Illan viimeisenä esiintyjänä oli Ultra Bra, joka oli huomattavasti rentoutuneempi verrattuna Ruisrockin ja Ilosaaren esityksiin - ja vihdoin ja viimein he soittivat Jäätelöauton! Invalavakin oli tupaten täynnä ihmisiä. Mustiin pukeutuneen lierihattuisen keski-ikäisen miehen vieressä oli niin ikään tummiin pukeutunut kajalilla höystetty pitkähiuksinen avustaja. Oma avustajani oli mennyt yleisön joukkoon, sillä invakoroke oli niin täynnä. Pohdin varmaankin 20 minuuttia miten saisin kontaktin tähän minua miellyttävään henkilöön. Siispä rupesin tökkimään välissämme seisovaa naisihmistä, ja pyysin häntä kertomaan tälle miehelle (joka myöhemmin paljastui Antiksi), että haluaisin vaihtaa hänen kanssaan pari sanaa. Tällä pyörätuolityypillä oli tavallisesta poiketen kaksi avustajaa, jotka etäisesti muistuttivat toisiaan - mietin jo hetken aikaa miten kummassa tuo tyyppi on tässä välissä vaihtanut vaatteetkin.
Kun keikka oli loppunut ja ilotulitteet oli ammuttu, menimme invalavan viereen juttelemaan. Ensin kerroimme miten olimme Joensuuhun päätyneet ja kuten habituksesta saattoi arvata, Antti oli muusikko. Hiukan ujo sellainen, joka mahdollisesti hieman hämmentyi rivoista vitseistäni. Minä kun en osaa hienovaraisesti ilmaista että hei, sinä olet ihan pantavan näköinen tyyppi. Noh, en minä sitä sentään ihan noin sanonut, mutta kuitenkin. Tarjosin kaljan, joka maksoi ihan hemmetin paljon, 7 euroa, ja juttelin hetken. Hänen avustettavansa pystyi toimimaan lähes itsenäisesti ja tarvitsi apua vain ulkona liikkumiseen, joten häntä kauhistutti ajatus joutua avustamaan jossain paljon henkilökohtaisemmassa kuten vessassa käymisessä. Se on aika yleistä ja normaalia, mutta siihen tottuu – uskokaa tai älkää. Toivon että kuulen Antista vielä, vaikka tiedän, että hänen lentävää taiteilijansieluaan tuskin onnistun kahlitsemaan. Hän ei nimittäin taida olla perinteistä parisuhdetyyppiä – mutta en taida olla minäkään, taustani huomioon ottaen.
QSTOCK
Seuraava matkustuksenkohde on Oulun Kuusisaari, jossa emme toivottavasti joudu keskellä yötä soittamaan kavereita läpi kuten Tammerkosken sillalla-tapahtumassa - kiitos sen, että Michael Monroen soittoaika oli merkitty ennakkotietoihin väärin ja tästä johtuen en kerinnyt junaan. Oli siis soitettava autoilevalle kaverille ja maaniteltava hänet tulemaan hakemaan minut 200 kilometrin päästä Tampereelta. Onneksi Risto on olemassa, mutta tulipa siitä silti 50 euron lasku, kiitos nykyisen bensanhintojen kehityksen.
Yleisesti ottaen vammaiset eivät kuulu joukkoon. Sen sijaan festivaaleilla kaikki ihmiset ovat yhtä isoa perhettä ja poikkeuksellisen mukavia toisilleen - varsinkin, jos läsnä on pieniä lapsia. Cheekkiä lainatakseni, arkea on kiva paeta festareille ja tuntea yhteisöllisyydentunnetta... tai jotain sinnepäin. Meillä kummallakin arki taitaa olla aika yksinäistä, jollei Cheekin tapauksessa lasketa kaiken maailman hännystelijöitä ja markkinointikoneistoa, ja minun tapauksessani taas terapeutteja ja avustajia. Jollen pääsisi viikonlopuksi pois kotoa unohtamaan kaikki arkeen liittyvät paperisodat ja organisointiasiat, ihmissuhdeongelmista puhumattakaan, tulisin hulluksi. Toiset menevät juoksemaan, joillekin riittää se että he lukevat kirjaa. Minä tarvitsen matkustusta ja toimintaa – ja mielellään jykevän basson! Sellaista on kun keskushermosto on rikki, mutta yritän silti nauttia elämästäni. Nauttikaa tekin!
Iloista loppukesää toivottaen, Heljä