Kun yksi ovi sulkeutuu, toinen avautuu. Kun tietty ajanjakso loppuu, alkaa seuraava. Minua nämä katkokset ahdistavat, jos eivät suorastaan pelota!
Nuoruuteni meni oppikirjamallikkaasti. Kun ala-aste päättyi, siirryin yläasteelle ja niin taas seuraavassa välissä tuttuun lukioon. Kun voimisteluryhmän ikäraja alkoi paukkua, vaihdettiin seuraavaan ikäryhmään eikä kukaan jäänyt katsomaan taakseen. Vielä lukion jälkeenkin jonkinmoista muutosstressiä kärsineenä sain miellyttävän suunnan elämääni töiden merkeissä, joita jatkui seuraavan kolme vuotta. Sitten vintti pimeni, kuului viri-viri-tööt-tööt, kaikki muuttui. Sain uupumus- ja masennusdiagnoosit ja kadotin punaisen langan.
Kuitenkin, sopeuduin uuteen elämääni sairaana: tunnistin ahdistus- ja paniikkikohtaukset; luin mindfulnessia ja mietiskelin; söin lääkkeeni. Siihen turtuu. Ensin turruin tahaltaan, yritin elää tätä uutta elämää. Kohta huomasin turtuneeni huomaamattani, niin, etten enää yrittänytkään muuta. Onneksi elämääni on sattunut paljon hyviä ihmisiä niin viranomaispuolelta kuin perheeni ja extended-familyni merkeissä ja minut sysättiin sairaalakierteestä koulun penkille.
Koulu ahdisti, kaikki oli taas uutta. Piti pysytellä hereillä. Piti olla sosiaalinen. Piti herätä aikaisin. Kauheaa. Ensimmäinen puoli vuotta koulussa oli ihan turhaa. En pysynyt hereillä enkä puhunut kenellekään. Syömiseen liittyvät ongelmat alkoivat painaa mieltä ja käytin ruokatauot mieluummin nukkumiseen luokassa. Mutta kenties opettajani sinnikyydellä tai sitten tällä aikaisemmallakin turtumisella kesän jälkeen koulu alkoi maistua enemmän ja palasin kuin elävien kirjoihin, näin sanoakseni. Mulla oli taas jotain sanottavaa ja itse asiassa ihmisten seura alkoi sekin kiinnostaa!
Sain ensimmäisen kevään “zombeilun” seurauksena pidennetyn koulujakson, eli vielä yhden kevätlukukauden koulua, ja otin sen vastaan kiitollisena. Kun koulu alkoi päättyä olin hermorauniona, mitä tekisin nyt, mutta opettajani ansiosta sain haettua uuteen kouluun, ja sinne pääsinkin!
Uusi koulu oli taas uusi alku. Pelotti, kammotti. Teki mieli palata vanhoihin (huonoihin) tapoihin ja ahdistua ja panikoida. Onneksi koulun henkilökunta otti minut huomaansa ja alkujännitys helpotti vähitellen. Nyt kolme vuotta tämän koulun seinien sisällä on kohta ohi, ja taas uusi aikakausi alkaa.
Se pelottaa!
Toivon, että nykyisen kouluni kevätjuhlan jälkeen voin hurrata opettajille, että matkani opintiellä vielä jatkuu, korkeakoulututkintoon asti. Toivon, että voin sanoa, että työtilanne näyttää hyvältä. Toivon, että voin sanoa, että vietän elämäni kesää elämäni miehen kanssa, kunnes syksyllä aloitan toiminnan “x”. Toivon, että itse uskon, että hyvä on vielä edessäpäin. Uskon vakaasti, että näin on.
-Unilintu-
*Myös kiertotiet ovat matkan tekemistä*
