Kahelin kapina

Ihmisen päihteidenkäyttöön on aina jokin perimmäinen syy. Jokin asia, joka ajaa pakoilemaan todellista tilannetta. Itse olen käyttänyt alkoholia arviolta noin 80 prosenttia viikonlopuista, siitä lähtien kun olen täyttänyt 18 vuotta. Tätä ennenkin jo melko usein, mutta 18 vuotta täytettyäni, alkoholin saamisesta tuli luonnollisesti mutkattomampaa, joten sen käyttökin lisääntyi. Tällä hetkellä olen 30-vuotias.

Opiskelin lukiossa ja suoritinkin sen määräajassa, kolmessa vuodessa. Kaksi ensimmäistä vuotta opintoni sujuivat mielestäni kohtuullisesti, toisinaan jopa hyvin. Kolmas vuosi eli abi-vuosikin menetteli, mutta kiinnostus opiskeluun ja läksyjen tekemiseen lopahti aivan tyystin. Tälle kiinnostuksen lopahtamiselle on varmasti suurena tekijänä juurikin tuo kahdeksantoista ikävuoden täyttyminen. Alkoholin saannista tuli helpompaa ja baaritkin alkoivat luonnollisesti vetää puoleensa. Olivat toki vetäneet jo aiemminkin, mutta pääsyä ei valitettavasti vielä ollut. Nuoren täysi-ikäistyneen sosiaalisen nuoren miehen elämä todellakin muuttui helpommaksi, kun sai ryypätä lainkin puitteissa luvallisesti.

Alkoholinkäyttö luonnollisesti vaikuttaa jaksamiseen. Perjantaisen ryyppyillan vuoksi sunnuntaikin saattaa vielä olla hieman vajaatehoinen. Sunnuntai on kuitenkin lukiolaiselle jo päivä, jolloin tulisi tehdä maanantaiksi annetut kotitehtävät. Vajaatehoisena läksyjen tekeminen oli työn ja tuskan takana ja usein jäikin sikseen. Ja jos ei tee kotitehtäviä, oppiminenkin jää vajavaiseksi. Tämä on yksi painava syy sille, miksi arvosanani laskivat lukion viimeisenä vuonna. Abi-vuonna, jonka tulisi olla lukiolaiselle se viimeinen rutistus ja loppukiri.

Vaikka arvosanani heikkenivät, elin kuitenkin melko mielekästä elämää. Olen aina ollut sosiaalinen ihminen ja tutustunut luonnollisesti ihmisiin. Oli mukavaa humputella viikonloput menemään, kun vietti aikaa mukavien ihmisten kanssa ja sai myös uusia tuttavuuksia. Alkoholi kuului olennaisena osana viikonloppujen viettoon ja hauskanpitoon. Hauskanpitoon, sitähän se nimenomaan on ollut kaikki nämä vuodet. Minulla on kännissä aina hauskaa ja jos minulla ei ole kännissä hauskaa, silloin olen masentunut.

Olen kärsinyt toistuvasta masennuksesta vuodesta 2010 lähtien. Olen toki käyttänyt päihteitä myös masentuneena ollessani, mutta kaikkein syvimpinä masennusaikoinani en ole edes halunnut käyttää päihteitä. Olen niin sanotusti selvistellyt. Olen kokenut sen järkevämpänä ratkaisuna kuin, että istuisin jossakin baarin nurkassa tai kaverin kämpässä hiljaa kaljaa imien ja synkkiä ajatellen. Sellainen nimittäin olen masentuneena. Vetäydyn syrjään enkä pääse mitenkään eroon ahdistavista ajatuksistani.
Olen joskus kuullut sanonnan ”Ota tippa iloon, älä suruun” ja tätä sääntöä olen pyrkinyt toteuttamaan. Olen toteuttanut alkoholinkäyttöä aina ilon kautta. Toki olen käyttänyt alkoholia myös silloin, kun mieleni on ollut synkkänä, mutta pyrkimykseni on aina ollut, että minulla olisi kivaa kännissä. Toki tässäkin saattaa ilmetä jonkinlaisia merkkejä todellisen tilanteen pakoilusta, mutta kun hauskanpito ja kavereiden kanssa ryyppääminen ovat niin pitkään olleet iso osa minua ja yksinkertaisesti todella hauskaa, niin miksi siitä tulisi luopua, jos masentuneisuudesta huolimatta kykenee pitämään edes hieman hauskaa illan aikana.

Olen jo vuosia tavannut muutamia psykiatrisia sairaanhoitajia ja päihdetyöntekijöitä. Aluksi hoitokontaktini olivat psykiatrisia sairaanhoitajia, mutta sittemmin minut passitettiin hoitajille, jotka olivat samalla myös päihdetyöntekijöitä. Ja kyllä, minulla on ollut päihdeongelmia, sitä en voi kiistää. Pahin ongelma minulla oli kannabiksen käytön suhteen. Olen pössytellyt ganjaa joskus päivittäin. Toinen pääasiallinen päihteeni on ollut alkoholi, josta olen jo aika paljon kertonutkin. Näiden lisäksi on tullut kokeiltua myös joitakin muita laittomaksi luokiteltuja päihteitä, jotka nyt kuitenkin jätän mainitsematta, koska niiden käyttö on jäänyt suunnilleen kokeilun asteelle.

Minua on suuresti turhauttanut passittamiseni päihdetyöntekijöille, sillä en ole pitänyt itseäni niin suurena ongelmakäyttäjänä. Tänä päivänä kuitenkin ymmärrän, että lukuisat tapaamiset päihdetyöntekijöiden kanssa saivat minut lopettamaan kannabiksen käytön ja tajuamaan, että kannabis ei ole minua varten. Minusta tuntuu, että olen eräänlainen päihdetyöntekijän unelma-asiakas, sillä olen aina kertonut päihteidenkäytöstäni todella avoimesti ja jopa liioitellun rehellisesti. Se on ollut raskasta, mutta en olisi näin hyvässä pisteessä tällä hetkellä elämässäni, ellen olisi ollut rehellinen itselleni ja muille. Minussa on tapahtunut muutos ja olen onnellinen.

- Mika Hallami

Blogia kirjoittaa ryhmä median tekemisestä innostuneita henkilöitä, jotka ovat kohdanneet Mieletöntä valoa -hankkeessa. Mieletöntä valoa on Sosped-säätiön toimintaa, jota rahoittaa sosiaali- ja terveysministeriö Veikkauksen tuotoilla. Tutustu meihin: http://www.sosped.fi/mieletontavaloa/
http://www.facebook.com/Mieletontavaloa

Psykiatrisen hoidon historiassa elettiin joskus aikoja, jolloin luultiin että mielensairaudet olivat demonien aiheuttamia ja hoidoissa keskityttiin ajamaan niitä pois. Sairastuneet eristettiin yhteiskunnasta ja paranemiseen ei uskottu. Vaikeahoitoisimmat potilaat suljettiin laitoksiin tai lähetettiin Seilin saaren mielisairaalaan vailla paluulippua.
Hoitomuotoina käytettiin lobotomiaa, insuliinishokkeja, jäähoitoja, kuumehoitoja, eristyksiä, kierrehoitoja, sähköshokkeja ilman nukutusta ja monia muita pahamaineisia hoitomuotoja, joista oli eettisyys kaukana.

Hoidot muuttuivat paljon kun ensimmäiset uuden polven psyykelääkkeet otettiin käyttöön 1950-luvulla. Psykiatrinen hoito alkoi muuttua inhimillisemmäksi ja eettisemmäksi.
Mielisairaalat muuttuivat hiljalleen psykiatrisiksi sairaaloiksi ja pahamaineiset hoitomuodot jäivät pois. Alettiin keskittyä kuntouttamiseen, jossa pyrittiin vähentämään laitoshoitoja ja lisäämään avohoitoa. Muutos oli merkittävä ja psyykkisistä ongelmista kärsivät potilaat pystyivät taas olemaan osana yhteiskuntaa.

Kuitenkin 1990-luvun laman jälkeen ja masennuksen noustua kansantaudiksi tuntui, että vaikeahoitoisimmat potilaat unohdettiin, mikä on jatkunut tähän päivään saakka.
Vaikeahoitoisimmat potilaat koetaan taakaksi ja sen sijaan että heitä yritettäisiin kuntouttaa, he jäävät helposti syrjäytyneiksi koteihinsa ja usein vain potilaiksi terveyskeskuksiin, joissa voivat uusia reseptinsä.

Avohoito on edelleen kustannuksiltaan edullisempaa kuin laitoshoito, silti siihen koostuvat säästöt tuntuvat päättäjistä tärkeämmiltä kuin avohoidon lisääminen.
Avohoidossa on tärkeää löytää hoitohenkilö, jonka kanssa kemiat toimii ja luottamus pelaa, mikä on merkittävä askel siihen että sairaus pysyy hallinnassa.
Kelan psykoterapioihin ei pääse liian kroonistuneet tai vaikeahoitoiset potilaat, vaan Kelan psykoterapian kriteerinä pidetään sitä, että potilas voidaan vielä kuntouttaa työelämään.

On järkyttävää nähdä, kuinka toimivia hoitosuhteita katkaistaan aluejakojen uusimisen myötä tai liian nopeiden tulosten odottamisen takia. Kuntoutus on kuitenkin monille hidas prosessi eikä tapahdu hetkessä. Tämä kaikki tulee kalliimmaksi ja on silkkaa resurssien tuhlausta kun ihmisiä hoidetaan puolittain ja hoitosuhteita katkaistaan.

On pakko jälleen miettiä nykypäivän hoitomuotojen vertaamista historiaan, jolloin vaikeammin sairaat unohdettiin kokonaan. Ennen laitoksiin, nykyään kotiin.
Ja toki laitoshoitoakin tarvitaan, mutta lupaukset siitä että avohoitoa tehostetaan laitoshoitopaikkojen vähentyessä, ovat jääneet toteutumatta. Ennen psykiatrisiin sairaaloihin jouduttiin, nykyään sinne päästään.

Kirjoitan tästä siksi että sain kuulla Helsingin psykiatrisen avohoidon aluejaon muutoksista. Olin itsekin vaarassa menettää toimivan hoitosuhteeni ja tiedän että moni muu on samassa tilanteessa. Minulle kävi nyt hyvin, monille muille ei. Näin ei kuitenkaan aina ole ollut omassa hoitohistoriassani.
Omalla kohdallani toimiva avohoito on pitänyt ensiapukäyntini ja laitoshoitoni nollassa, ja näin ollen hoitokustannukseni yhteiskunnalle pienempänä.
Tunnen suunnatonta raivoa tätä systeemiä kohtaan. En voi ymmärtää päättäjien logiikkaa.
Siinä missä psykiatristen poliklinikoiden hätääntyneet hoitohenkilöt ja potilaat vastustavat muutosta, päättäjille me potilaat olemme vain numeroita taulukoissa.

Esimerkiksi tehohoitovuorokauden hintalappu pyörii tuhansissa euroissa. Ja kun avohoito ei toimi, näitä tehohoitovuorokausia voi tulla kun mielenterveyskuntoutujat väsyvät ja yrittävät itsemurhaa, tai joutuvat turvautumaan päivystykseen kun avohoitoa ei ole tai se ei toimi.

Vaikka itsemurhaluvut ovat vähentyneet vuosien saatossa, Suomi on edelleen pohjoismaiden kärkimaa itsemurhien tilastoissa. Edelleen joka vuosi noin 800 ihmistä kuolee oman käden kautta ja itsemurhayrityksiä tehdään vuosittain moninkertaisesti enemmän.
Huomioitavaa on myös se että kaikkein heikoimmassa asemassa olevien itsemurhaluvut eivät olet laskeneet.
Suomessa ei myöskään ole itsemurhien ehkäisyohjelmaa toisin kuin muissa pohjoismaissa, vaikka WHO suosittelee sitä kaikille jäsenmailleen. Tämä tuntuu järjettömältä koska ehkäisyohjelmalla on saatu tuloksia aikaan ja pienennettyä itsemurhien määriä.

On pakko miettiä mitä näillä psykiatrisen hoidon säästöillä halutaan saavuttaa. Liian moni mielenterveyspotilas väsyy byrokratiaviidakkoon ja luukulta toiselle-pompotteluun tai hoitosuhteiden jatkuvaan katkeamiseen ja uudelleen aloittamiseen. Olemmeko menossa takaisin aikaan, jossa vaikeammin psyykkisesti sairaat halutaan eristää yhteiskunnasta. Ainoa lohtu lienee kolmannen sektorin palvelut, joihin pääsee ilman erillisiä lähetteitä ja voi saada mielekkyyttä elämään.
Muuten en voi tuntea muuta kuin surua jatkuvista säästöistä ja muutoksista. Mielenterveysongelmaisten hoidon säästöistä ei kukaan marssi mielenosoituksissa.
Vaikka avoimuus on lisääntynyt ja mielenterveyden stigmat lievittyneet, ovat ne silti olemassa monessa kohtaa.
Me mielenterveyskuntoutujat olemme kuitenkin osa yhteiskuntaa ja monella on halu kuntoutua ja käyttää taitojaan – jos siihen annettaisiin mahdollisuus.
Me tarvitsemme tukea ja hoitoa, mutta se ei tee meistä yhtään sen huonompia tai vähempiarvoisempia ihmisiä.

-Hanna Kallio