Pinnallisuus tappaa enemmän kuin ylipaino

Kun Ajankohtainen Kakkonen loppuvuodesta 2016 järjesti Yksinäisyysillan, olin työkokeilussa viestinnän harjoittelijana. Yhtenä tehtävänäni tiedotin Yksinäisyysillasta sidosryhmille ja muille mahdollisesti kiinnostuneille. Kävi nimittäin niin, että iltaan ei saatu tarpeeksi yleisöä. Ironista kyllä, yksinäisyys ei vetänyt väkeä.

Punainen Risti järjestää ystävänpäivänä 2018 yksinäisyyskampanjan teemalla “Nähdään”. Kampanjan nettisivuilla kerrotaan, että joka viides suomalainen kokee yksinäisyyttä.

Vastaavia tempauksia tulee aika ajoin. Muistan vielä HelsinkiMission harmaansävyiset mainokset katukuvassa. “Yksinäisyys tappaa enemmän kuin ylipaino”, luki vanhan naisen kasvojen vieressä. Mainos muistutti elokuvajulistetta. Elokuvassa yksinäiset kai virtaavat kaduille zombimaisina, kasvottomina laumoina ja ehtivät tappaa enemmän jalankulkijoita kuin ylipainoiset.

Tempauksissa vedotaan yksinäisyyden haitallisiin terveysvaikutuksiin. Pelotellaan, että yksinäisyys altistaa monille terveysongelmille aina sydän- ja verisuonisairauksista alkaen. Aivan kuin sosiaalinen toiminta olisi ainoa asia, jonka terveytensä eteen voi tehdä (jos ja kun voi: ihmissuhteet ovat vaativa laji); aivan kuin sosiaalisuus tekisi kaikissa tilanteissa hyvää, yliannosteltunakin.

Ja mitäpä yksinäisestä itsestään, hänen kokemusmaailmastaan. Kehohan se merkitsee: se, jonka pitäisi olla alati tehokas yhteiskunnallinen tuotantoyksikkö.

Tempauksissa keräännytään hetkeksi yhteen tekemään yhdessä jotakin ”kaikille sopivaa”, kuten lautapelien pelaamista. Jotakin sellaista aktiviteettia, johon on matala kynnys osallistua; joka ei vaadi mitään eikä erityisemmin kiinnosta ketään. Se sopii yksinäiselle, sillä hän ei ole erityisemmin kukaan.

Tempauksissa puhutaan aiheesta varoen, kunnioittaen, kuin kuolinvuoteen äärellä hiipien: emme voi tietää, onko yksinäisiä paikalla. Vai olemmeko me kaikki täällä vain hyväntahtoisia vapaaehtoisia yhteisöllistymässä? Kukaan ei tunnusta.

Keskusteluohjelmissa otetaan esiin vanhustenhoiton problematiikkaa ja kolmekymppisiä sinkkuja ongelmallisine elämäntilanteineen. Spekuloidaan syitä ja seurauksia. Jossain syntyy päätös, että tästä lähtien ihmisiä tullaan “rohkaisemaan” parisuhteisiin, sillä sen on todettu lisäävän onnellisuutta. Sanopa se perheväkivallan uhrille.

Yksinäiset eivät keskusteluun eivätkä tempauksiin osallistu. Heillä ei ole niissä paikkaa eikä omaa ääntä. Puheenvuorot eivät kosketa yksinäisten perimmäistä kokemusta siitä, etteivät he kuulu minnekään eikä heillä ole merkitystä kenellekään. Oli heillä sitten ihmisiä ympärillään tai ei.

Usein keskustelussa nimittäin sekoitetaan sosiaalinen ja emotionaalinen yksinäisyys. Ensin mainitussa puuttuvat ihmiskontaktit ja verkostot, jälkimmäisessä merkityksellisen vuorovaikutuksen kokemus. Huomionarvoista on myös, että yksinäisyydestä voidaan puhua vasta, kun tilanne häiritsee ihmistä itseään. Kaikki itsekseen aikaansa viettävät eivät välttämättä ole yksinäisiä eivätkä kaikki seuralliset ihmiset automaattisesti elämäänsä tyytyväisiä.

Kampanjat ja tempaukset käsittelevät ainoastaan sosiaalista yksinäisyyttä. Vain ihmisten konkreettiseen puuttumiseen lähiympäristöstä osataan jotenkin puuttua. Hetkellisesti.

Toisaalta nämä kaksi erilaista yksinäisyyttä kulkevat usein käsi kädessä. Etenkin emotionaalista yksinäisyyttä poteviin kuuluu varmasti jokainen ainakin joskus elämänsä aikana. Olisi terveellistä muistaa, että yksinäisyys voi kohdata ihmisen missä tahansa elämänvaiheessa.

Yksinäisyyskeskustelun ei ole tarkoituskaan lieventää tai vähentää yksinäisyyttä. Tavoitteena ei ole saavuttaa yksinäistä ihmistä. Sen sijaan pyrkimyksenä on rauhoitella sosiaalista omaatuntoa, sitä kollektiivista tajuntaa, joka aavistaa, että kulttuurisessa kanssakäymisessämme saattaa olla jokin porsaanreikä. Olemme sentään yrittäneet, parempaan emme pysty. Niitä, joita tämä tempaus ei tavoittanut, ei varmaan pelasta mikään.

Jatkakaamme siis edelleenkin näissä pintapuolisissa vuorovaikutusliaaneissa liehumista. Pidetään yhä vain kovaa meteliä loikkiessamme verkostoista toiseen. Eletään täyttä elämää tavarataloissa ja sosiaalisessa mediassa, ei koskaan pudota puusta eikä lasketa jalkoja maahan.

Jatkakaamme kisailua, jossa brändätyt minät rakentavat itseään toistensa katseilla ja ostavat sosiaalisen hyväksynnän aneita. Kun viesti puhelimeen kilahtaa, niin sielu sometaivaaseen vilahtaa. Tämän hetken en ole yksin: en ole vielä lakannut olemasta.

Ilona Vuori