Kahelin kapina

Minulla on paljon hyviä muistoja 90-luvun lapsuudestani, joista yksi on Apulanta. Elokuvaa odotin innoissani jo senkin takia, että siihen liittyvä aikakausi toi mieleeni tuon ajan uusia ilmiöitä kuten tv:stä tutun musiikkiohjelman Jyrkin, kaikkine juontajineen kuten Molli-Ollin, Katja Ståhlin jne. Olihan ohjelma merkittävä meille tuon ajan nuorille, joille oikeastaan ensi kertaa tarjottiin omaa ohjelmaa. Näissä yhteyksissä sain ensikosketukseni myös Apulantaan, joka suorasukaisuudellaan pyöritti pienen tytön sukkia jaloissa. Vuosien varrella Apulannan taustat jäivät kuitenkin aina jonkinlaisen hämärän peittoon, eikä edes pari vuotta sitten ilmestynyt kirja avannut juuri mitään. Mutta ehkäpä elokuva täyttäisi tämänkin aukon.

Kerronta lähti loogisesti liikkeelle jäsenten taustoista, sekä asioista jotka olivat heihin vaikuttaneet. Hieman ärsyttävää oli 90-luvun laman jatkuva tyrkyttäminen, luultavasti tuon ajan heinolalaisilla nuorilla - kuten kaikkien pikku kylien nuorilla tuolloin - on ollut ankeaa, oli sitten lamaa tai ei. Maisemista päätellen tilanne ei ole juurikaan muuttunut. Kieltämättä jäi vähän sellainen maku, että kaikella tällä yritettiin luoda kuvaa siitä, miten Apulannan runosuoni olisi suorastaan laman seurausta. Ehkäpä nämä Apulannan jäsenten henkilökohtaiset kasvukivut olisi voinut esittää toisella tavalla, avaten ovia syvemmälle sieluun. Tämä pinnallisuus olikin oikeastaan elokuvan kerronnan ainoa puute ja jätti Apulannan edelleen kellumaan ikuisten mysteerien mereen. Toki elokuvassa oli suuria tunteita, mutta tuntui että niiden tarkoitus oli vain peittää se todellinen filosofia ja maailmankatsomus, mistä kaikki on kummunnut ja saanut alkunsa.

Näyttelijäsuoritukset olivat varsinkin Tatu Sinisalon osalta suorastaan virtuoosimaisia, eikä Harri Mosiokaan jäänyt epäuskottavaksi. Todellakin piristävää vaihtelua. Tosin odotin, että Lotta Backlundilla olisi ollut isompi rooli Tonin äitinä. Hahmona taas Risto Santapukki liikkui jonkin verran uskottavuuden rajamailla. Vanhemmat, Ilona ja Elli ovat epäuskottavia yksiulotteisuutensa vuoksi.

Jos taas tarkastelemme elokuvaa puhtaasti suomalaisena elokuvana, niin antaisin viidestä tähdestä kolme ja puoli. Toisin sanoen hyvä kokonaisuus, jota katselee mielellään maanantai-iltana televisiosta. Tekninen toteutus oli keskivertoa kivempaa katsella, ja vain ilmakuvaa olisin kaivannut enemmän.
Elokuva on merkittävä juuri siksi että, se muistuttaa katsojia että, meistä jokaisesta voi tulla menestyjiä taustasta huolimatta.

Ja sitten vielä eräs muisto niiltä vuosilta kun Apulanta saavutti minut:
Olin noin 13-vuotiaana kesäleirillä ja sinne sitten sattui siviilipalvelusmies, jonka perään suurinpiirtein kaikki pienet tytöt kuolasivat. Hän näytti lähinnä lipputangolta, jolla oli pitkät ohuet punaiset hiukset. Kuntoutuskeskuksen aulassa, jossa kesäleiri pidettiin, oli pieni kauppa. Ostin sieltä joka päivä Eskimo-jäätelön, sekä itselleni että punatukkaiselle Tuomakselle. Itselleni ostin sen siksi, että saisin Tuomaksen varmasti syömään sen toisen puikon. Hän yritti aina saada minua syömään jäätelöt yksin, mutta puolustauduin sanomalla että minulla oli jo yksi puikko. Näin sain myös kahdenkeskistä aikaa Tuomaksen kanssa.

Olin itselleni tyypillisesti suora ja ehkäpä liiankin päällekäyvä. Etsin Tuomaksen puhelinnumeron numerotiedustelusta. Koulukaverini Sami seurasi tilannetta sivusta. Hänen näkökulmastaan se oli varsin hyvää viihdettä. Hän totesi jossain vaiheessa, että se miten roikuin Tuomaksessa ja se miten suorastaan jahtasin häntä ja kuinka tämä hämmentynyt nuori mies kirjaimellisesti juoksi karkuun minut nähdessään toi hänelle mieleen Apulannan Viivakoodit kappaleen. Muistan Samin aina sanoneen että ”Pitääkö sun aina roikkua perässä?”. Hän jopa lauloi sitä ” Minä annan kaiken ja enemmän. Tuli polttaa uskon mihinkään. Mitä sitten jos sielun menettää. Mutta on vain pakko roikkuu perässä.”

Kun tuli yleiseen tietoon, että minulla oli Tuomaksen numero, Samia käskettiin varmistamaan, että olin poistanut sen puhelimestani. Niin teinkin, mutta kirjoitin numeron leiriohjelman taakse. Varmaankin se löytyisi vieläkin jostain arkistojen kätköistä jos vain jaksaisin kaivaa. Välillä olin niin turhautunut siihen ettei kukaan ympärilläni ymmärtänyt rakkauttani, että hakkasin päätäni neuvotteluhuoneen massiivipuiseen pöytään.

Silloin, kun 16-vuotiaana sairastuin psyykkisesti, elettiin 80-lukua. Siihen aikaan Hesperian sairaalassa nuorten suljetulla osastolla toteutettiin vähävirikkeistä hoitoa. Minun kohdallani hoito alkoi juuri tällä metodilla. Osastolla jouduin sopeutumaan moniin asioihin. Yksi näistä asioista oli lääkitys. En olisi tahtonut käyttää minkäänlaisia psyykenlääkkeitä, mutta asiasta ei edes neuvoteltu, vaan lääkkeet oli pakko ottaa. Minulle ilmoitettiin, että lääkäri on määrännyt nämä lääkkeet ja sinä otat ne ja jos et ota siirytään pakkolääkitykseen. Kohtaaminen henkilökunnan kanssa ei siis alkanut luottamuksen ilmapiirissä. Tutuksi tulivat myös lepositeet, koska en sietänyt sitä tapaa millä minua rajoitettiin ja siksi kapinoin joskus uhkaavallakin käytöksellä. Hoitoon kuului, että kaikki oikeudet piti ansaita alkaen oikeudesta käyttää omia vaatteita. Jos suoritin kaikki vaiheet ja käyttäydyin hyvin, pääsin jopa viikonlopuksi kotiin lomille. Jos rikoin sääntöjä, putosin takaisin nollavaiheeseen ja minun oli ansaittava kaikki oikeudet uudelleen. Henkilökunnan antama kohtelu muuttui sen mukaan missä vaiheessa olin. Nollavaiheessa olivat ankarampia ja kohtelu parani, kun etenin vaiheissa. Lääkitystä pienennettiin sitä mukaa kun käytös parani. Samalla haettiin oikeaa minulle sopivaa lääkitystä kokeilemalla useita eri neuroleptejä eri annostuksilla. Vasta kahdeksan vuotta myöhemmin päädyttiin nykyiseen lääkitykseeni, johon sairaalakierre päättyi ja jonka avulla olen pärjännyt vähän yli kaksikymmentä vuotta ilman sairaalahoitoa.

Vähävirikkeisessä hoidossa opittiin kunnioittamaan sääntöjä. Samalla opin hallitsemaan tunteeni ja tekoni paremmin. Jälkeen päin ymmärrän, että silloin tarvitsin rajoja, eikä rajoja voi antaa päänsilityksellä, vaan rajat annetaan auktoriteetillä. Viimekädessä kyse on kuitenkin motivaatiosta. Entä jos koko hoito olisi toteutettu molemminpuolisen luottamuksen ja kunnioituksen hengessä ilman pakkoa ja ilman alistamista? Tahdon uskoa, että tarvittava motivaatio terveyden kunnioittamista ja yhteiskunnan sääntöjen noudattamista kohtaan saadaan aikaan myös turvallisemmalla mutta silti määrätietoisella otteella.

Toiminnallinen vertaistuki jota tarjotaan kulttuuripajoilla on mielestäni hyvä esimerkki vapaaehtoisuuteen pohjautuvasta kuntoutuksesta joka on ennenkaikkea turvallista ja yksilön ominaisuuksia kunnioittavaa. Kun sairaalassa vietetyn jakson jälkeen pääsee avohoitoon ja status muuttuu potilaasta kuntoutujaksi on löydettävä elämälle sisältöä. Uusien taitojen oppiminen tai ihan vaan kuuluminen johonkin yhteisöön voi olla monen ihmisen mielenkiinnon kohteena. Itse olen kokenut Kulttuuripaja Elviksen sellaisena apuna josta olen kiitollinen. Elviksessä olen oppinut uusia taitoja ja kokenut kuuluvani johonkin. Asenteeni on tuona aikana kehittynyt. Olen alkanut luottaa enemmän omiin kykyihini. Olen myös oppinut sosiaalisia taitoja ja rohkaistunut hyväksymään erilaisuutta. Nykyään pidän kaikenlaisia ihmisiä samanarvoisina ja pyrin kohtaamaan heidät vertaisina, sillä olemmehan kaikki ihmisiä eroavaisuuksistamme riippumatta.

Heikki Krook

Saavun Laajasalon opiston Merikantoluokkaan ja Samu sanoo hymy kasvoillaan: Heikki printataan tänään ruohonleikkuri ja kahvinkeitin.

Laajasalon opiston idealinja on tarkoitettu kehitysvammaisille 18–30 -vuotiaille nuorille aikuisille, jotka ovat kiinnostuneita itsensä kehittämisestä ja haluavat harjoitella itsenäiseen elämään kuuluvia taitoja.

Itse olen 44-vuotias mielenterveyskuntoutuja ja olen ollut vertaisohjaajana vuodesta 2009. Vuoden 2014 keväällä pääsin mukaan Mieletöntä Valoa hankkeeseen, jossa kehityvammaiset ja mielenterveyskuntoutujat tekevät yhdessä mediaa. Olin ollut kehitysvammaisten kanssa tekemisissä ollessani työharjoittelussa musiikkikoulu Resonaarissa, joten ennakkoluuloja ei juurikaan enää ollut. Yllättävää on kuitenkin se, miten lahjakkaita kehitysvammaiset voivat olla ryhtyessään tekemään jotain mikä heitä todella kiinnostaa. Moni kehitysvammainen ja myös moni mielenterveyskuntoutuja on vähintään osatyökykyinen ja kykenisi suoriutumaan monenlaisista tehtävistä.

Samana vuonna Laajasalon opistolla kehitysvammaisten opettajana toimiva Matias Hynynen ja nuorten kulttuuripajatoiminnan isä Markus Raivio saivat idean kulttuuripajatoiminnan kautta vertaisohjaajakoulutuksen saaneiden mielenterveyskuntoutujien osallistumisesta kehitysvammaisten opetukseen. Sain tehtäväksi selvittää ketkä Kulttuuripaja Elviksen vertaisohjaajista olisivat kiinnostuneita ohjaamaan kehitysvammaisia. Kiinnostuneita löytyi ja toiminta alkoi 2014 syksyllä ja jatkuu edelleen.

Alkuun kuntoutujat ohjasivat kehitysvammaisia musiikissa, ruoanlaitossa ja tietokoneen käytössä. Kohtaaminen mielenterveyskuntoutujien ja kehitysvammaisten välillä on ollut luontevaa. Molemmilla on toimintakykyä rajoittava vamma, joten jonkinlaista vertaisuuttakin on koettavissa. Yleensäkin on hyvä pitää ihmisiä vertaisina, eikä ylä tai alapuolella, koska loppujen lopuksi olemme kaikki saman arvoisia ihmisinä.

Ohjatessani saan ja myös annan onnistumisen kokemuksia.
Tuntuu hyvältä, kun yhdessä Samun kanssa printtaamme kodinkoneiden kuvia tai teemme tekstinkäsittelyä ja minä saan opastaa. Oleellista on, että oppiminen on hauskaa ja palkitsevaa. Silloin syntyy myös tuloksia. Tähän on Laajasalon opistolla päästy ja yhteishenki idealinjaluokalla on hyvä. Uskon, että yhteistyömme merkitsee jotain myös Samulle ja muille Laajasalon opiston idealinjan opiskelijoille. Tälläinen toiminta edistää samanaikaisesti sekä kehitysvammaisten, että mielenterveyskuntoutujien toimintakyvyn vahvistumista.

Toivoisin, että tulevaisuudessa kehitysvammaisten ja mielenterveyskuntoutujien vertaistukea kehitettäisiin edellen ja löydettäisiin uusia tapoja yhdistää näiden kahden erityisryhmän kuntouttaminen.

Heikki Krook