Silloin, kun 16-vuotiaana sairastuin psyykkisesti, elettiin 80-lukua. Siihen aikaan Hesperian sairaalassa nuorten suljetulla osastolla toteutettiin vähävirikkeistä hoitoa. Minun kohdallani hoito alkoi juuri tällä metodilla. Osastolla jouduin sopeutumaan moniin asioihin. Yksi näistä asioista oli lääkitys. En olisi tahtonut käyttää minkäänlaisia psyykenlääkkeitä, mutta asiasta ei edes neuvoteltu, vaan lääkkeet oli pakko ottaa. Minulle ilmoitettiin, että lääkäri on määrännyt nämä lääkkeet ja sinä otat ne ja jos et ota siirytään pakkolääkitykseen. Kohtaaminen henkilökunnan kanssa ei siis alkanut luottamuksen ilmapiirissä. Tutuksi tulivat myös lepositeet, koska en sietänyt sitä tapaa millä minua rajoitettiin ja siksi kapinoin joskus uhkaavallakin käytöksellä. Hoitoon kuului, että kaikki oikeudet piti ansaita alkaen oikeudesta käyttää omia vaatteita. Jos suoritin kaikki vaiheet ja käyttäydyin hyvin, pääsin jopa viikonlopuksi kotiin lomille. Jos rikoin sääntöjä, putosin takaisin nollavaiheeseen ja minun oli ansaittava kaikki oikeudet uudelleen. Henkilökunnan antama kohtelu muuttui sen mukaan missä vaiheessa olin. Nollavaiheessa olivat ankarampia ja kohtelu parani, kun etenin vaiheissa. Lääkitystä pienennettiin sitä mukaa kun käytös parani. Samalla haettiin oikeaa minulle sopivaa lääkitystä kokeilemalla useita eri neuroleptejä eri annostuksilla. Vasta kahdeksan vuotta myöhemmin päädyttiin nykyiseen lääkitykseeni, johon sairaalakierre päättyi ja jonka avulla olen pärjännyt vähän yli kaksikymmentä vuotta ilman sairaalahoitoa.
Vähävirikkeisessä hoidossa opittiin kunnioittamaan sääntöjä. Samalla opin hallitsemaan tunteeni ja tekoni paremmin. Jälkeen päin ymmärrän, että silloin tarvitsin rajoja, eikä rajoja voi antaa päänsilityksellä, vaan rajat annetaan auktoriteetillä. Viimekädessä kyse on kuitenkin motivaatiosta. Entä jos koko hoito olisi toteutettu molemminpuolisen luottamuksen ja kunnioituksen hengessä ilman pakkoa ja ilman alistamista? Tahdon uskoa, että tarvittava motivaatio terveyden kunnioittamista ja yhteiskunnan sääntöjen noudattamista kohtaan saadaan aikaan myös turvallisemmalla mutta silti määrätietoisella otteella.
Toiminnallinen vertaistuki jota tarjotaan kulttuuripajoilla on mielestäni hyvä esimerkki vapaaehtoisuuteen pohjautuvasta kuntoutuksesta joka on ennenkaikkea turvallista ja yksilön ominaisuuksia kunnioittavaa. Kun sairaalassa vietetyn jakson jälkeen pääsee avohoitoon ja status muuttuu potilaasta kuntoutujaksi on löydettävä elämälle sisältöä. Uusien taitojen oppiminen tai ihan vaan kuuluminen johonkin yhteisöön voi olla monen ihmisen mielenkiinnon kohteena. Itse olen kokenut Kulttuuripaja Elviksen sellaisena apuna josta olen kiitollinen. Elviksessä olen oppinut uusia taitoja ja kokenut kuuluvani johonkin. Asenteeni on tuona aikana kehittynyt. Olen alkanut luottaa enemmän omiin kykyihini. Olen myös oppinut sosiaalisia taitoja ja rohkaistunut hyväksymään erilaisuutta. Nykyään pidän kaikenlaisia ihmisiä samanarvoisina ja pyrin kohtaamaan heidät vertaisina, sillä olemmehan kaikki ihmisiä eroavaisuuksistamme riippumatta.
Heikki Krook
