Kahelin kapina

Elämä on täynnä valintoja, siis eräänlaista peliä, siitä lähtien kun synnymme. Elämäni on täynnä epätyypillisiä valintoja. Olen miettiyt sitäkin tekisinkö asiat toisin, jos saisin mahdollisuuden. Vastaus on ”en tiedä”. Sen tiedän, että jos olisin elänyt tyypillisen lapsuuden ja nuoruuden ja ollut ylisuojeltu kuten aika moni vammainen, minusta olisi voinut tulla vielä pahempi kusipää. Mikäli olisin jälkihuollon tukitoimina saanut 17-vuotiaana oman asunnon, en varmaankaan olisi päätynyt siihen parisuhteeseen jossa neljä vuotta olin. En vain tiennyt, että minulla olisi ollut edes oikeutta tälläiseen asuntoon. Minua ei sinänsä kaduta, sillä se parisuhde on opettanut minua luomaan itselleni kuoren jonka avulla selviän. Olen ulospäin ronski ja iloinen, rajaton ihminen. Minua ei häiritse, jos joku jostain syystä haluaa kokeilla ovatko tissini aidot, mutta jossakin se raja menee. Samaan hengenvetoon on myönnettävä että olen rikkonut useammankin ihmisen seksuaalisuuden rajoja juuri sen vuoksi, että minulla ei juurikaan niitä ole, ja ihmiset ovat pelänneet puhua suoraan. Tässä vaiheessa lienee syytä kertoa miksi tätä blogia kirjoitan.

Muutama päivä sitten istuin hovioikeudessa. Minä olen asianomistaja. Ex-mieheni, joka on hätätilanteessa toiminut myös avustajanani, on syytetty. On tietenkin riskaabelia lähteä kommentoimaan väitteitä oikeussalin ulkopuolella tässä vaiheessa, kun kaikkea mitä sanon voidaan käyttää minua vastaan. En aio avata kaikkea yksityiskohtia, tai ottaa kantaa siihen kumpi on oikeassa ja kumpi väärässä. Oikeudenkäynti itsessään ei ollut millään tavalla salattu, joten siksi uskallan siitä puhua. Rikosnimikkeenä on seksuaalinen hyväksikäyttö. Tapahtumapaikoilla ei ollut ketään muuta kuin syytetty ja minä, joten kiistattomia todisteita ei ole. On muutama asia jotka jäivät minua vaivaamaan.

Elämässäni on ylipäätäänsä paljon muuttuvia tekijöitä ja stressin aiheita. Kävin siihen aikaan psykologilla, jolla oli psykoanalyyttinen lähestymistapa. Hän halusi pitää itsensä etäisenä eikä juurikaan antanut mielipiteitä taikka neuvoja. Lähinnä hymähteli. Toisaalta tutkimukset ovat osoittaneet, että oli suuntaus mikä hyvänsä lopputuloksen kannalta sillä ei olisi merkitystä. Se oli yksi syy miksi en vaihtanut psykologia, tiesin myös että sellaista psykologia joka ottaisi minut syliin ja lohduttaisi tuskin tulisin löytämään. Psykologeille on ylipäätäänsä aikamoiset jonot, saati sitten sellaiset jotka täyttäisivät Kelan vaatimukset vaativan erityistason terapeutista. Päädyin puhumaan terapeutille enemmän käytännön ihmissuhteiden ongelmistani, kuin seksuaalisista traumoistani. Minusta tämä on luontevaa, sillä enhän minä sentään sen terapeutin kanssa seksiä harrasta. En kyllä tiedä, olisiko se auttanut jotain, että ne ihmiset joille asioista puhuin, olisivat olleet todistajan aitiossa, sillä he eivät ole niin kutsuttuja ammatti-ihmisiä.

Psykoterapiani loppui oikeastaan kahdesta syystä. Ensinnäkin siitä, että olin kyllästynyt siihen, etten saanut sellaista apua kun koin tarvitsevani. Sellaista, joka selittäisi ihmissuhteissa vastapuolen ajatuksen kulkua. Minä kun en aina hahmota toisten ihmisten logiikkaa. Maksusitoumukseni oli myös siltä erää tullut päätökseensä. Hoitavaa psykiatria ei ollut missään, jotta olisin voinut täyttää jatkohakemuksen. Toisaalta olimme myös todenneet yhteistyössä fysioterapeuttini kanssa, että epävakautta enemmän sosiaaliset ongelmani johtuvat hahmottamisen vaikeudesta, jolloin tarvitsen terapeutin, jolla olisi jonkinnäköistä hajua neurologiasta. Niin epäreilulta kuin se tuntuukin, siitä syystä, että olen tehnyt prostituutiota, hyvin monen silmissä rikos ei ole yhtä vakava sen vuoksi, että se on tapahtunut juuri minulle. Tiedän, että se ei ole totta. Ikävää on se, että tässä tilanteessa tuomio ja siihen vaikuttaminen perustuvat juuri mielikuviin.

Saatan vaikuttaa rohkealta ja sellaiselta että minua ei olisi helppo puhua ympäri. Tosiasia kuitenkin on, että kun tietää mistä naruista vetää kuka tahansa voi olla toisen sätkynukke. Erityisesti silloin, kun se sätkynukke on toisesta riippuvainen. Toinen haaste ovat avoimet kysymykset, pitäisi kertoa kaikki, mutta kuitenkin niin, ettei valamiehistö nukahda tuoliinsa. Joudut siis väistämättä tekemään valintoja.

Ymmärrettävistä syistä kesä 2014 on päässäni aika sumuinen. Muistan kuitenkin kun olimme Riihimäki rockin aikaan hotellihuoneessa, exäni tällöin jo palkattuna avustajanani valitti ensinnäkin palkan pienuutta ja sitä, että hänen nykyinen tyttöystävänsä oli huono sängyssä. Sitten hän vaati minua harrastamaan seksiä hänen kanssaan. Kun en siihen suostunut, hän alkoi huutamaan ja uhkasi minua väkivallalla. Mietin jo, miten saisin huoneen puhelimen käsiini ja mitä minun pitäisi tehdä. Tiesin että vaikka ottaisin puhelimen, hän saisi helposti riistettyä sen käsistäni. Eikä hänelle olisi temppu eikä mikään lyödä minua, hän suorastaan nautti siitä. En muista enää mitä sanoin, jotta sain hänet rauhoittumaan. Muistan vain ikuisesti sen pakokauhun. En maininnut tätä tapahtumaa, sillä se ei lopulta johtanut varsinaiseen hyväksikäyttöön.

Niitä hyväksikäyttöjä oli useampi sen kesän aikana, viisi-kuusi. Nyt käytännössä riidellään siitä, olisiko minulla ollut mitään muuta vaihtoehtoa. Olin lukuisissa eri sairaaloissa, mutta minut kotiutettiin niistä, sillä sairaanhoidollista syytä pitää minua siellä ei ollut. Kerroin kyllä mihin tilanteeseen joutuisin, mutta minua ei otettu todesta. Luonani kävi myös useita ostopalvelufirmoja, jotka eivät kyenneet toteuttamaan avustajapalvelua minulle turvallisella tavalla – lähtien siitä, että avustajien suomen kielen taito olisi ollut tarpeeksi hyvällä tasolla, fyysisistä ominaisuuksista puhumattakaan.

Lopulta löysin firman, joka suostui maksamaan avustajilleni palkkaa, heidän oli vain vaikea löytää lisää. Tämä johti siihen, että ex-mieheni jatkoi työsuhteessa. Hän jopa selitti silloiselle pomolle, kuinka palkka on niin huono että hänellä on oikeus vaatia seksiä. Yksi hyväksikäytöistä sijoittuu tähän aikaan. Sen jälkeen kun exäni irtisanottiin, aloin pikkuhiljaa valmistautua oikeusprosessiin. Ymmärrän ihmisiä, ymmärrän jopa häntä. Hän ei henkisen tilan vuoksi tule koskaan käsittämään mitä on tehnyt. Se ei silti oikeuta asioita tai tee teosta muutenkaan vähemmän tuomittavaa. Vammaiset ihmiset ylipäätään kokevat väkivaltaa neljä kertaa enemmän varsinkin lähisuhteissaan. Toivon että omalla esimerkilläni rohkaisen muitakin ihmisiä hakemaan itselleen oikeutta.

Kirjoitan tämän tekstin 6.10. maailman CP-päivän hengessä. Totta kai mua joskus ärsyttää, että koen jatkuvasti enemmän tai vähemmän kipua, tai että en osaa organisoida asioita. Olen kuitenkin oppinut elämään sen kanssa. Mulla on oikeastaan kaksi asiaa, jotka ärsyttävät minua joka sekunti. Se, että yhteiskunta tekee meistä vammaisia. Jos joku ei pysty kävelemään, se on ihan samanlainen piirre kuin se, että ihminen on punatukkainen. Vammaisuus johtuu varsinaisesti tämän yhteiskunnan asenteista ja siitä, että asioista tehdään tavallista vaikeampia. Tämä ei suinkaan ole minun oma keksintöni, vaan asian on todennut esim. vammaistutkimuksen professori Simo Vehmas.

Jokaiselle vammaiselle on varattu tietty summa rahaa kunnan budjetista. Meille vammaisille ei pääsääntöisesti anneta vapautta jakaa sitä rahaa sosiaali- ja terveyspalveluiden kesken. Nyt on niin, että varataan jokaiselle rahaa palveluihin, joita he eivät välttämättä käytä. Annan esimerkin: Päivätoiminta on sellainen palvelu, joka jakaa ihmiset kahtia. Toiset pitävät siitä ja toiset eivät. Ne jotka eivät pidä, eivät saa käyttää tätä rahaa henkilökohtaiseen apuun, kuten vaikka avustajatunteihin. Jos näin voitaisiin tehdä, ei tarvitsisi kiistellä siitä onko välttämätöntä päästä yöllä vessaan vai ei, tai onko ihmisellä ylipäätään oikeutta liikkua missään kello 23 jälkeen. Niissä kunnissa joissa rahan sijoittelua on vapautettu on myös käytetty rahaa siihen että yritykset ovat voineet palkata vammaisia työntekijöitä. Eli vammaisen työntekijän apuna ja tukena on kyseiseen ammattiin kouluttautunut henkilö. Toimittajan apuna on toimittaja ja niin edelleen. Tästä järjestelmästä ollaan saatu hyviä tuloksia etelä-Karjalassa. Olen keskustellut asiasta myös sosiaali- ja terveysministerin kanssa, joka on todennut että laki itsessään ei estä tämän toimintatavan käyttöönottoa, vaan kunnilla on asenneongelma joka pitää mennä korjaamaan hallinto-oikeuteen. Monet meistä eivät sitä jaksa tehdä.

Sitten se toinen asia joka ärsyttää. Vammainen-sanaa pidetään negatiivisena. Niin voi käydä mille tahansa sanalle, joten minusta on lähinnä kyse siitä, että ihminen ei ole sinut oman vammaisuutensa kanssa. Toisaalta esimerkiksi CP-vammainen sanana viittaa siihen, että vamma olisi samanlainen jokaisella ihmisellä. Todellisuudessa CP-vamman alalajeja on neljä. CP-vammaan voi liittyä myös muita vammoja, jolloin puhutaan monivammaisista ihmisistä. Kun lähdetään siitä, että vammainen ihminen on sellainen, jolla on jokin toimintarajoite, päädytään siihen, että myös vanhukset, mielenterveysongelmaiset ovat vammaisia. Tämä on mielestäni se oikea lähtökohta.

Ongelma meidän kesken on se, että meistä jokainen jostain kumman syystä haluaa asua siellä omassa pienessä teltassaan olematta tekemisissä muiden vammaryhmien kanssa, erityisesti jos kyse on kehitysvammaisista tai mielenterveysongelmaisista. Sitten surkutellaan sitä mikseivät asiamme ole edenneet vuosikausiin tai etenevät tuskastuttavan hitaasti. Henkilökohtaista budjetointia, jota edellisessä esimerkissäni kuvasin, on yritetty saada Suomeen jo viimeiset 60-vuotta. Jos yhdistyisimme ja ajaisimme yhdessä tärkeitä asioita, ne voisivat joskus tapahtuakin. Myös harrastusryhmiä ja muita toimintoja kannattaisi ainakin osittain yhdistää. Näin kustannukset pienenisivät. On typerää elää siinä pelossa, että ei me voida, kun meidän rahoitus pienenee. Mitään parempaa ei voi koskaan tulla, jos mitään uutta ei koskaan tehdä.

Totta kai aina tulee ristiriitoja, mainitsen niistä yhden: Henkilökohtaisen avustajan työnkuvan määrityksessä sanotaan, että avustajan tehtävänä on tehdä sitä mitä avustettava itse tekisi jos ei olisi vammainen. Toiset meistä tarvitsevat vain puhtaasti fyysistä apua, kun taas me monivammaiset tarvitsemme myös ohjausta ja tukea organisoinnissa ja sosialisissa suhteissa. Näin ollen olisi reilua, jos palkkataso nousisi työn vaativuuden mukaan. Tätä ajaa myös avustajien ammattiliitto. Sen ymmärrän oikein hyvin ja olen itsekin sen kannalla. Toisaalta ymmärrän myös sen, että selkäydinvammaiset ja muut lievästi vammaiset, kuten vaikkapa lyhytkasvuiset pelkäävät heidän avustajiensa palkkojen laskevan niin alas, ettei heille tule kukaan töihin. Haluamme, että vammattomat ihmiset hyväksyvät erityistarpeemme ja sen, että ihmisoikeutemme vaativat verorahoja, mutta myös meidän on hyväksyttävä, että vammoja on erilaisia ja jonkin sortin kompromisseja on pakko tehdä, jotta voimme yhdessä ajaa meille tärkeitä asioita.

Tämän paasaukseni lopuksi haluaisin sanoa, että olisin erittäin iloinen jos näkisin mediassa enemmän meitä monivammaisia; siis niitä joilla on perussairauden lisäksi kuten esim CP-vamman tai selkäydinvamman tai muun vamman lisäksi liitännäisvammoja kuten näkövammaa tai hahmotushäiriötä. Ihmiset ajattelevat liikaa, että he eivät uskalla ja ikään kuin heillä ei olisi samoja ihmisoikeuksia. Joka ikisellä ihmisellä tässä valtiossa on perustuslaillinen oikeus asua ihan tavallisessa rivi-, kerros-, tai omakotitalossa, jonne tuotetaan tarvittavat palvelut. Tiedän kyllä, että taisteleminen saa joskus miettimään itsemurhaa, mutta loppujen lopuksi se kannattaa.

-Heljä