"Läski!"
"Montaks Big Mac- ateriaa söit?"
"Hyi vittu se on ruma!"
Viiltäviä sanoja koulun käytävillä, kaupungilla, postiluukusta ja internetissä. Painoon liittyvä nimittely alkoi enemmänkin siinä yläasteella, jolloin kaikilla muutenkin tuntui olevan jatkuva kriisi omien syömistensä kanssa. Laihdutus ja painon tarkkailu olivat alkaneet joillakin jo ala-asteen lopulla.
Muistelen olleeni ruokaan erityisen viehtynyt jo lapsena. Tottakai lapsilla muutenkin on himo makeaan, mutta itse näin aikuisena tarkastellessani muistikuviani muistan parhaiten ruokaan liittyvät muistot.
Kultakutri ja kolme karhua - puuro. Pieni punahilkka - isoäidille eväskori. Piirsin eläimiä syömässä ja leipomassa. Leikeissä oli usein "ruokaa": lumikasan tummat, jäiset paakut olivat kinkkua ja lumipallot perunoita, kalliolla olevaan kulhomaiseen muodostelmaan jäänyt vesi oli keitto, jonne heitettiin käpyjä makkaroiksi ja sammalta vihanneksiksi.
Lähes kaikkiin lapsuuden ajan kesämuistoihini liittyy ruoka hyvin vahvasti. Veneilyretkiä, joilla oli evästä, ja jonka syömistä lempeillä aalloilla odotin kovasti. Mökille menemistä, ja kahden tunnin matkaa isän kanssa tehdyin kananmuna-meetwurstivoileipineen ja pillimehuineen. Isän palaamista työmatkoilta tuliaisten kanssa. Disney-piirrettyjen katsomista veljen kanssa kaakaota hörppien ja juustolla päällystettyjä voileipäkeksejä mutustellen. Pumpernikkeleitä ja mehua leikkimökissä.
En ollut yläasteella lihava, mutta luulin olevani kun sitä minulle toitotettiin. Olin hyvin koulukiusattu tuolloin, itsetuntoni oli nollassa ja minulle oli kehittymässä keskivaikea masennus. Kun koulupäivät olivat helvettiä, kotiin meneminen oli helpotus, ja viikkorahat kuluivat herkkuihin. Ne eivät sanoneet vastaan ja sokerin kohina suonissa vaiensi kiusaajien henkisen väkivallan aiheuttaman kivun hetkeksi.
Sitten oli sosiaalinen syöminen tunnesyömisen lisäksi. Kun ystävä meni kauppaan ostamaan suklaata, ostin tietysti myös. Oli syntymäpäiväkekkereitä ja ihan vain herkuttelua hengailun ohessa. Ja murrosikäisenä oli tapana vetää irtokarkkilärvit elokuvaa katsellessa.
Ylioppilaaksi valmistuttuani aloin olla erittäin ahdistunut painostani ja sen vaikutuksista terveyteeni. Olin muutamassa vuodessa - myös psyykenlääkkeiden käytön ansiosta - lihonut paljon. Tuntui todella pahalta. Yritin osallistua yhteen laihdutusryhmään, jossa olisi voinut voittaa rahaa jos laihtui eniten (erityisesti tiettyjen tuotteiden avulla), enkä vielä silloin, hyvin masentuneena tajunnut ettei se todellakaan ollut minulle hyväksi. Kaikista karmeinta koko laihdutusryhmässä oli sitä johtava nainen, joka väitti suoraan päin kasvojani, että minulla ei ole mitään muita mahdollisuuksia enää kuin laihdutusleikkaus tai heidän tuotteensa. Olin niin masentunut tuolloin, että uskoin häntä, ja ahdistuin hirveästi.
Vähän myöhemmin pääsin syömishäiriöpoliklinikalle, jossa minulla todettiin ylipainoisten aikuisten ahmimishäiriö eli BED (binge eating disorder). Sain vähän toivoa: en ollutkaan yksin, en ollut laiska tai tyhmä, joksi minua oli haukuttu. Vaikka minulla on keskimääräistä korkeampi älykkyysosamäärä ja monenlaisia kykyjä, koulukiusaamistausta saa minut yhä edelleen epäilemään kyvykkyyttäni ja älyäni. Surullista on se, että ihan tuntemattomat naiset ovat tulleet avautumaan ylipainostani, että en varmaan tiedä mikä on vihannes ja miten liikutaan. He siis ajattelivat minun olevan tyhmä ja huonossa kunnossa, koska olen ylipainoinen.
Kävin syömishäiriöryhmässä ja sain vertaistukea. Koin saaneeni syömishäiriöni vähän paremmin hallintaan. Parhaiten minua auttoi säännöllinen ateriarytmi, sillä vaikka ahmintoja tuli välillä, etenin hiljalleen parempaan suuntaan. Aikaisemmin olin ahminut monta kertaa päivässä.
En ole parantunut ahmimishäiriöstä. Sen kohtaaminen ei poista kaikkia vuosikausien ongelmia tuosta vain. Etenkin masennusaikana tuntuu siltä, että olen vain löllyvä kasa ihraa, jonka yläosaan on upotettu kosteat lehmänsilmät - itsetuntoa se siis koettelee edelleen. Olen lihavampi kuin lukioaikana. Haluaisin saada painoa terveyssyistä alas, vaikka joskus näenkin itseni ihan nättinä. Useimmiten haluan saada painoa alas siksi etten kestä itseäni. Että inhoan itseäni.
Tämä ei ole sitä, että en ole ottanut itseäni niskasta kiinni tai että minulla ei ole itsekuria. Kuinka moni itsekuriton kykenee paastoamaan koko päivän iltaan asti ilman murentakaan, tuosta vain? Ja saa siitä vielä kovat kiksit? Tähän syömishäiriöön ei liity oksentamista tai laksatiiveja, mutta paastoamista voi liittyä, ja siksi tätä kutsutaankin terveyspiireissä usein epätyypilliseksi ahmimishäiriöksi.
Haluan tällä kirjoituksella tuoda esiin sen, kuinka raivostuttavaa on tulla syyllistetyksi siitä, että on lihava nainen. Että olisi jotenkin muka huonompi kuin keskivertonainen tai keskivertopainoindeksinen. Että olisi tyhmempi, saamattomampi ja liikkumaton. Minä liikun päivittäin! Enkä ha-ha-hauskasti "jääkaapin ja tietokonepöydän väliä". Haluan kertoa, millaista on sairastaa ylipainoisten ahmimishäiriötä. Haluan kohdata kivuliaan haavani kirjoittamalla ja tuoda sen Cityn buffetpöytään todeten: siinä on. Minä en ole vain syömishäiriöni tai kehoni.
- Mind
