Depressiopäiväkirjan kirjoittaja on minulle tuttu, ja masennus on viime aikoina ollut muutenkin paljon tapetilla. Ajattelinkin siis kertoa oman tarinani.
Masennus hiipi pikkuhiljaa. Siihen vaikutti monta asiaa. Viidennestä luokasta lähtien tunsin itseni aina ulkopuoliseksi jopa niin sanotusti vammaisten koulussa, sillä sinne olin kognitiivisesti yksinkertaisesti liian älykäs. Tämä ei tarkoita sitä, että olisin sukua Einsteinille, vaan suurin osa kyseisen koulun oppilaista kärsi erittäin pahoista kognitio-ongelmista ja opiskeli mukautetun opintosuunnitelman mukaan. Tulin myös koulukiusatuksi tietyn oppilaan ja tietyn henkilökunnan jäsenen taholta. Tiesin, että jos puhuisin, minua ei uskottaisi. Viimeinen niitti oli se, etten seitsemännellä luokalla saanut seitsemännen luokan ruotsinkirjaa. Olin kielissä lahjakas ja olin päätänyt mennä lukioon, joten siinä vaiheessa minulle riitti. Tämä tosin vaati vielä sen, että kummitätini soitti kouluun hyvin vihaisen puhelun, jossa hän teki selväksi ettei kukaan voi pakottaa minua sellaiseen kouluun jossa en halua olla, ja jossa en kognitiivisesti ole oppinut juuri mitään viimeisen kolmen vuoden aikana.
Tavallisessa koulussa ja lukiossa totuin siihen, että tein lähes kaikki tehtävät opettajien kanssa. Kukaan ei istunut kanssani samassa pöydässä ruokalassa, jne. Onneksi kuitenkin oli muutama ystävä, joita saatoin pyytää avuksi jos avustaja ei ollut paikalla. Äidinkielestä tuli minulle tärkeä väline ajatusteni purkamiseen. Oli tehtävänanto mikä tahansa, olin niin ahdistunut että kirjoitin lähes aina siitä millaista elämäni oli.
Minut huostaanotettiin kahdeksannen luokan syksyllä. Tämä perhe muistutti ajatuksiltaan hyvin paljon Päivi Räsästä. Heidän mielestään minulla ei juuri ollut oikeuksia. Isäni valittaessa siitä, että minulla ei ole omaa huonetta niin kuin sopimuksessani lukee, sain kuulla että jos perheessä olevat kaksi kehitysvammaista tappaisivat toisensa, se olisi minun syyni. Jos aineeni sattumalta päätyivät jollekulle perheen biologisista jäsenistä, siitä tuli hirvittävä huuto. En enää muista mistä syystä, mutta muistan perheenäidin hakanneen päätäni vessan kaakeliin.
Aloin käymään psykologilla. Sitä en tosin muista, kerroinko hänelle sitä että kun lopulta sain huoneen, joka tosi oli niin pieni etten mahtunut siellä kääntymään. Kuuntelin Yön Rakkaus on lumivalkoinen-levyä uudestaan ja uudestaan ja raavin itseäni verille. Onneksi perheenäiti luuli, että minulla on raskausarpia. Aina kun tulin psykologilta, kommentti oli: ”mitäs paskaa sä siellä nyt olet meistä puhunut”. Vuoden ja kahden kuukauden päästä sanoin, että jos mut laitetaan takaisin tähän paikkaan, viillän ranteeni auki. Isälläni on se käsitys, että hän uhrautui kun otti minut takaisin kotiin, sillä hän koki ettei voinut ryypätä enää samalla tavalla jos olin paikalla. No, äitipuoli piti häntä jonkinlaisessa kurissa ja nuhteessa. Minä sen sijaan en koskaan tullut tämän ihmisen kanssa toimeen. En pitänyt siitä, että minut suljettiin omaan huoneeseeni, enkä olisi saanut kutsua netissä tapaamiani ystäviä kylään – he kun ovat automaattisesti jotenkin sairaita. Isäni tai äitipuoleni eivät koskaan olleet keskustelevaa tyyppiä, eikä meidän suku muutenkaan. Asiat on joko ratkottu fyysisesti tai mykkäkoululla.
Ensimmäinen äitipuoleni, siis se ainoa jonka kanssa olen koskaan tullut toimeen, itse asiassa muistutti minua muutama päivä sitten, että kymmenvuotiaana isäni sanoi minulle: ”opettele ensin kävelemään ja tule sitten kritisoimaan minun päätöksiäni”. Voitte kuvitella, että seitsemäntoistavuotiaana olin varsin kyllästynyt tähän neljän seinän sisällä tapahtuvaan elämääni, ja olin aikoja sitten katsonut kaikki Makuunin DVD:t, kauhua ja jännäreitä lukuun ottamatta.
Kuten olen oikeudessakin sanonut, olisin voinut rakastua vaikka seinämaaliin, jos se seinämaali olisi osoittanut jonkinlaista empatiaa. Ei se rakkautta ollut, koska sain hänestä netin perusteella aivan erilaisen kuvan. Halusin kuitenkin seurustella hänen kanssaan, jolloin isäni ei antanut muuta vaihtoehtoa kuin muuttamisen tai sen, että menettäisin kaikki yhteydenpitovälineeni ulkomaailmaan. Niinpä minä lopulta karkasin, ja koska olin melkein 18, poliisikin antoi asian olla.
Koska ex-miehelläni on aina ollut vakavia mielenterveysongelmia, päädyin huolehtimaan koko huushollista. Yritin siinä samalla opiskella, mutta eihän siitä mitään tullut. Toisaalta taannuin itsekin teini-ikäisen tasolle aina silloin tällöin, koska kerrankin pystyin edes jollakin tavalla osoittamaan mieltäni. Aika nopeasti siinä kuitenkin kävi niin, että jos aioin pysyä hengissä, minun oli syytä totella silloista avomiestäni. En uskaltanut muuttaa pois vuosikausiin, sillä pelkäsin taloudellista pärjäämistäni ja sitä, että minut laitettaisiin laitokseen, joita palvelutaloiksi kutsutaan. Lopulta kuitenkin kun väkivalta alkoi kohdistua myös avustajiin ja koiraan, tajusin että vaihtoehtoja ei ole. Eksäni suostui väliaikaisesti muuttamaan työpaikalleen ja minä etsin asuntoa neljä kuukautta.
Historiani varrella avustajapalveluita on tuottanut ainakin kymmenen eri firmaa. Tämä konsepti on tarkoitettu niille ihmisille, jotka selvityvät päivittäisistä toiminnoistaan ilman apua. Niinpä sellaisten avustajien löytäminen, jotka kykenisivät auttamaan minua kokonaisvaltaisesti niin akateemisissa kuin fyysistä voimaakin vaativissa tehtävissä, on todella haastavaa. Lisäksi lukuisia ongelmia on tuottanut se, että Helsingin kaupunki kieltäytyy maksamasta yötyölisää. Minä kun nuorena ihmisenä tykkään liikkua, niin usein se tarkoittaa sitä, että kello 23 jälkeen tulevat tunnit täytyy sijoittaa johonkin aamuun kun en herää niin aikaisin. Tämä on vakuutuspetos ja siksi useimmissa firmoissa kielletty. Vakuutussyistä useat firmat myös haluavat, että työvuorot alkavat aina asiakkaan kotoa, eikä yhtälöä helpota minulla oleva rescue-taustainen koira, joka tarkoittaa sitä että koiraa käsitelläkseen täytyy olla jonkinverran käsitystä haastavista ja voimakastahtoisista eläimistä.
En ole aivan varma, mutta omien muistikuvieni mukaan vuoden 2010 kesä oli se kesä, jolloin yritin itsemurhaa. Fyysisen avun lisäksi tarvitsen paljon apua sosialisissa suhteissa ja tilanteissa. Vaikka minulla olikin neljä vakituista ja hyvää avustajaa, minun piti taas käydä keskustelua firman pomon kanssa siitä, miksei elämäni ole niin kuin toimistossa. Joko itkin niin kuin kolmivuotias ja huusin, tai sitten olin vihainen ja rääyin kuin palosireeni. Suurin osa avustajista osasi onneksi suhtautua, koska he tunsivat minut entuudestaan varsin hyvin. Lopulta kuitenkin menin kirjoittamaan firman johtajalle sähköpostin, jossa totesin että nyt tekisi mieli laittaa muutama ihminen sorminivelistään World Trade Centerin katolle, ajaa pyörätuolilla päälle ja nauraa räkäisesti. Tuo oli tarkoitettu vain kuvaamaan jollain tasolla sitä ahdistusta jota koin. En yksinkertaisesti nähnyt ulospääsytietä. Koska käytännössä myös psykiatrian poliklinikka oli sitä mieltä, että minä olen hankala ihminen koska en suostu siihen, että kotini ja elämäni toimisi niin kuin jossakin yrityksessä. Eikä psykiatrian poliklinikalla oikeastaan ollut resursseja tai tietotaitoa ratkoa ongelmiani. Niinpä lopulta otin yliannostuksen lääkettä ja toivoin nukkuvani pois. Paikalla oli sijainen, joka oli itsekin vähän sekaisin, joten kun tuli nukkumaanmenon aika, osasin vähän huijata häntä jotta sain tarvittavat pillerit ulottuvilleni.
Psykiatrian poliklinikan asenne on se, että en ole masentunut, koska testit osoittavat niin. Noh, totta kai ne osoittavat, jos kysymykset ovat sitä laatua, että ”oletko syönyt viime aikoina”. Totta kai olen, koska minua käytännössä syötetään. Ja olen myös käynyt suihkussa. Sen sijaan saatan jopa vuoden verran vatvoa pieleen mennyttä ihmissuhdetta ja haluta keskustella sen puhki kyseisen ihmisen kanssa. Kun olen masentunut, enemmän tai vähemmän, asioita jää tekemättä. Editoiminen on sellaista, joka vaatii keskittymistä, joten sellaiset hommat jäävät helposti tekemättä. Tai jos sosiaalitoimistoon pitää kirjoittaa jonkinasteinen lausunto. Kaikki, mikä vaatii suunnittelua vähänkin enemmän, jää tekemättä. Osittain tietysti siksi, ettei koskaan voi olla varma mitä seuraavana päivänä tapahtuu. Ja niin ironista kuin se onkin, olen lopulta itse vastuussa siitä että pysyn hengissä. Mikään firma tai kotipalvelu ei pysty takaamaan varajärjestelmää. Sellaista ei yksinkertaisesti ole suunniteltu, koska suurin osa vammaisista kasvatetaan uskomaan siihen, että he kuuluvat laitokseen. Harva jaksaa taistella vastaan.
Tämän oman pienen apinalaumani pyörittäminen vie myös yllättävän paljon energiaa. Toisaalta, jos en jatkuvasti tekisi jotain, niin roikkuisin kiinni henkisissä tukipylväissäni niin kuin kolmivuotias. En ymmärrä sellaisia sääntöjä, joita ei lue missään. Siksi kaikki pitää sanoittaa minulle ja varsin suoraan. Tämä johtuu hahmotushäiriöstä. Siitä ei useimmilla psykologeilla tai psykiatreilla ole hajuakaan. Miksi ylipäätään puhuisin psykologille, jos psykoterapian idea on se, että puhumalla ajatuksiani enemmän hahmottaisin niitä paremmin ja pystyisin muokkaaman huonoja tapahtumankulkuja. Minä kun en ymmärrä, vaikka kuinka puhuisin. Minähän ylipäätänsä puhun lähes koko sen ajan, kun avustaja on paikalla. Tämä saattaa kuulostaa absurdilta, mutta fysioterapiasta, ja minun sekä terapeuttini välisestä ihmissuhteesta on ollut enemmän hyötyä kuin psykoterapiasta.
MOT-ohjelma, jossa keskusteltiin psyykelääkkeestä, puhui paitsi lääkärien sidonnaisuuksista ja Käypä hoito-suositusten lääkemyönteisyydestä niin myös siitä, että liikunta toimii parempana lääkkeenä kuin itse pilleri. Tämä perustuu siihen, että paha olo tulee silloin kun keskushermosto ylikuorimittuu. Kaikki liikunta, mikä aktivoi syväkuntoa, eli liike ja painetuntoa, rauhoittaa. Yksinkertaisesti, kun olet 15 minuuttia mätkinyt nyrkkeilysäkkiä, sinua ei enää vituta. Tai jos sinua ahdistaa, sinun on helpompi olla kun joku ottaa sinut tiukasti syliin. Itse tarvitsen tällaista stimulaatiota huomattavasti normaalia enemmän, koska keskushermostoni on rikki ja ylikuorimittuu hyvin nopeasti. Parkkimittarista siis loppuu raha, enkä itse kykene sitä täyttämään. Ohjelmassa todettiin myös, että psyykelääkkeiden pitkäaikainen käyttö saattaa tuhota aivoja. Olen käyttänyt erilaisia masennuslääkkeitä kymmenen vuotta, enkä todellakaan haluaisi suurentaa aivoissani jo valmiiksi sijaitsevaa reikää. Fakta tosin on sekin, että elämäntilanteeni ei ole niin vakaa, että lääkityksen lopettaminen olisi välttämättä kovin fiksua. Toisaalta en tiedä, vaikuttaako lääke oikeasti vai onko kyse niin sanotusta plaseboefektistä.
Tietyllä tavalla olen kroonisesti masentunut, sillä keskushermostoni käy helposti ylikierroksilla. Kärsin myös jatkuvasta unettomuudesta. Yleensä nukahdan kolmen aikaan aamuyöstä. Aina tiukka kroppani suostuu usein nukkumaan vain muutaman tunnin. Jos muuttaisin laitokseen, olisin masentunut siitä, etten voi impulsiivisesti todeta että hei, tänään on hyvä päivä, lähdenpäs katsomaan stand-uppia, vaan kaikki suihkussakäymisestä on hyvä suunnitella hyvissä ajoin ainakin viikkoa etukäteen. Olisin taas neljän seinän sisällä, niin kuin silloin kauan sitten, jolloin sanoin itselleni, että kun täytän 18-vuotta, niin sitten ei koskaan enää – ja aion pitää siitä kiinni.
Osaan kyllä olla iloinen, hauska ja empaattinen, mutta usein pinnan alla kuplii jotain muutakin. Eikä tämä nyt tarkoita sitä, että olisin tappamassa itseäni hetipaikalla. Mutta jos jokaisesta ihmisoikeudesta joutuu valittamaan hallinto-oikeuteen, niin eihän sitä kukaan loputtomiin jaksa. Uskon, että osa ihmisistä lisääntyy siksi, että heillä on syy elää. Tähän mennessä se yksi iso syy elää ovat olleet ihmiset, jotka välittävät ja ennen kaikkea se rakkaus mitä tunnen Wallea kohtaan (josta puhuin edellisessä blogissani)
Ei ole yhtä oikeanlaista masennusta, jota voitaisiin mitata kyllä tai ei-testeillä tai muutamilla vaihtoehdoilla. En tiedä kenelle tässä pitäisi lähettää pommiuhka, että psykiatria suostuisi tulemaan ulos omasta komerostaan ja tekemään yhteistyötä myös muiden ammattialojen kanssa ja huomaamaan tämän kyseisen asian. Haluaisin muistuttaa, että puhun asioista kuitenkin vain omalta kohdaltani enkä sano, ettei psykiatriasta olisi yhtään hyötyä kenellekään. Minä olen ylipäätään sellainen tapaus, joka ei sovi oikein mihinkään laatikkoon – ei edes siihen psykiatrian potilaslaatikkoon.
-Heljä
