Psykiatrisen hoidon historiassa elettiin joskus aikoja, jolloin luultiin että mielensairaudet olivat demonien aiheuttamia ja hoidoissa keskityttiin ajamaan niitä pois. Sairastuneet eristettiin yhteiskunnasta ja paranemiseen ei uskottu. Vaikeahoitoisimmat potilaat suljettiin laitoksiin tai lähetettiin Seilin saaren mielisairaalaan vailla paluulippua.
Hoitomuotoina käytettiin lobotomiaa, insuliinishokkeja, jäähoitoja, kuumehoitoja, eristyksiä, kierrehoitoja, sähköshokkeja ilman nukutusta ja monia muita pahamaineisia hoitomuotoja, joista oli eettisyys kaukana.
Hoidot muuttuivat paljon kun ensimmäiset uuden polven psyykelääkkeet otettiin käyttöön 1950-luvulla. Psykiatrinen hoito alkoi muuttua inhimillisemmäksi ja eettisemmäksi.
Mielisairaalat muuttuivat hiljalleen psykiatrisiksi sairaaloiksi ja pahamaineiset hoitomuodot jäivät pois. Alettiin keskittyä kuntouttamiseen, jossa pyrittiin vähentämään laitoshoitoja ja lisäämään avohoitoa. Muutos oli merkittävä ja psyykkisistä ongelmista kärsivät potilaat pystyivät taas olemaan osana yhteiskuntaa.
Kuitenkin 1990-luvun laman jälkeen ja masennuksen noustua kansantaudiksi tuntui, että vaikeahoitoisimmat potilaat unohdettiin, mikä on jatkunut tähän päivään saakka.
Vaikeahoitoisimmat potilaat koetaan taakaksi ja sen sijaan että heitä yritettäisiin kuntouttaa, he jäävät helposti syrjäytyneiksi koteihinsa ja usein vain potilaiksi terveyskeskuksiin, joissa voivat uusia reseptinsä.
Avohoito on edelleen kustannuksiltaan edullisempaa kuin laitoshoito, silti siihen koostuvat säästöt tuntuvat päättäjistä tärkeämmiltä kuin avohoidon lisääminen.
Avohoidossa on tärkeää löytää hoitohenkilö, jonka kanssa kemiat toimii ja luottamus pelaa, mikä on merkittävä askel siihen että sairaus pysyy hallinnassa.
Kelan psykoterapioihin ei pääse liian kroonistuneet tai vaikeahoitoiset potilaat, vaan Kelan psykoterapian kriteerinä pidetään sitä, että potilas voidaan vielä kuntouttaa työelämään.
On järkyttävää nähdä, kuinka toimivia hoitosuhteita katkaistaan aluejakojen uusimisen myötä tai liian nopeiden tulosten odottamisen takia. Kuntoutus on kuitenkin monille hidas prosessi eikä tapahdu hetkessä. Tämä kaikki tulee kalliimmaksi ja on silkkaa resurssien tuhlausta kun ihmisiä hoidetaan puolittain ja hoitosuhteita katkaistaan.
On pakko jälleen miettiä nykypäivän hoitomuotojen vertaamista historiaan, jolloin vaikeammin sairaat unohdettiin kokonaan. Ennen laitoksiin, nykyään kotiin.
Ja toki laitoshoitoakin tarvitaan, mutta lupaukset siitä että avohoitoa tehostetaan laitoshoitopaikkojen vähentyessä, ovat jääneet toteutumatta. Ennen psykiatrisiin sairaaloihin jouduttiin, nykyään sinne päästään.
Kirjoitan tästä siksi että sain kuulla Helsingin psykiatrisen avohoidon aluejaon muutoksista. Olin itsekin vaarassa menettää toimivan hoitosuhteeni ja tiedän että moni muu on samassa tilanteessa. Minulle kävi nyt hyvin, monille muille ei. Näin ei kuitenkaan aina ole ollut omassa hoitohistoriassani.
Omalla kohdallani toimiva avohoito on pitänyt ensiapukäyntini ja laitoshoitoni nollassa, ja näin ollen hoitokustannukseni yhteiskunnalle pienempänä.
Tunnen suunnatonta raivoa tätä systeemiä kohtaan. En voi ymmärtää päättäjien logiikkaa.
Siinä missä psykiatristen poliklinikoiden hätääntyneet hoitohenkilöt ja potilaat vastustavat muutosta, päättäjille me potilaat olemme vain numeroita taulukoissa.
Esimerkiksi tehohoitovuorokauden hintalappu pyörii tuhansissa euroissa. Ja kun avohoito ei toimi, näitä tehohoitovuorokausia voi tulla kun mielenterveyskuntoutujat väsyvät ja yrittävät itsemurhaa, tai joutuvat turvautumaan päivystykseen kun avohoitoa ei ole tai se ei toimi.
Vaikka itsemurhaluvut ovat vähentyneet vuosien saatossa, Suomi on edelleen pohjoismaiden kärkimaa itsemurhien tilastoissa. Edelleen joka vuosi noin 800 ihmistä kuolee oman käden kautta ja itsemurhayrityksiä tehdään vuosittain moninkertaisesti enemmän.
Huomioitavaa on myös se että kaikkein heikoimmassa asemassa olevien itsemurhaluvut eivät olet laskeneet.
Suomessa ei myöskään ole itsemurhien ehkäisyohjelmaa toisin kuin muissa pohjoismaissa, vaikka WHO suosittelee sitä kaikille jäsenmailleen. Tämä tuntuu järjettömältä koska ehkäisyohjelmalla on saatu tuloksia aikaan ja pienennettyä itsemurhien määriä.
On pakko miettiä mitä näillä psykiatrisen hoidon säästöillä halutaan saavuttaa. Liian moni mielenterveyspotilas väsyy byrokratiaviidakkoon ja luukulta toiselle-pompotteluun tai hoitosuhteiden jatkuvaan katkeamiseen ja uudelleen aloittamiseen. Olemmeko menossa takaisin aikaan, jossa vaikeammin psyykkisesti sairaat halutaan eristää yhteiskunnasta. Ainoa lohtu lienee kolmannen sektorin palvelut, joihin pääsee ilman erillisiä lähetteitä ja voi saada mielekkyyttä elämään.
Muuten en voi tuntea muuta kuin surua jatkuvista säästöistä ja muutoksista. Mielenterveysongelmaisten hoidon säästöistä ei kukaan marssi mielenosoituksissa.
Vaikka avoimuus on lisääntynyt ja mielenterveyden stigmat lievittyneet, ovat ne silti olemassa monessa kohtaa.
Me mielenterveyskuntoutujat olemme kuitenkin osa yhteiskuntaa ja monella on halu kuntoutua ja käyttää taitojaan – jos siihen annettaisiin mahdollisuus.
Me tarvitsemme tukea ja hoitoa, mutta se ei tee meistä yhtään sen huonompia tai vähempiarvoisempia ihmisiä.
-Hanna Kallio