27.8. 2016 Tampere oli täynnä tapahtumia. Työväenkirjallisuuden päivät, Hämeenkatu-päivä,
Venetsialaiset ja Tampere Maraton täyttivät lauantaita viettävän kaupungin. Se oli juuri sopiva päivä
siirtää neljä delfiiniä Särkänniemestä Kreikkaan kenenkään huomaamatta.
Tai niin Särkänniemessä luultiin. Eläinoikeusjärjestöt olivat nimittäin saaneet asiasta vihiä jo edellisenä iltana. Sana kiiri somessa ja uteliaat kerääntyivät paikalle. Estämään, kuten kuvittelin. Olin niin naiivi.
Kun kuulin siirtoepäilystä lauantaina puolenpäivän aikoihin, luulin, että hankkeen paljastuminen riittäisi sen peruuntumiseen. Siirtohan on laiton, samoin kuin sen määränpää, Kreikan Attica Zoo.
Olin väärässä. Vaikka tapahtumalle kertyi lopulta runsaasti silminnäkijöitä ja eläinoikeusaktiivit taltioivat suorassa lähetyksessä aamun tunneille kestäneen siirron aina Särkänniemestä lentokoneeseen asti, itse tekoon ei voinut enää puuttua. Delfiinit – Veera, Delfi, Leevi ja Eevertti eli niin kutsuttu Finland Four – lähtivät Suomesta ja joutuivat pahamaineisen Attica Zoon hoteisiin. Ojasta allikkoon. Näin voi sanoa lähes kirjaimellisesti, kun muistaa, että delfiinin koti on valtameri, jossa se voi uida päivän aikana kymmeniä kilometrejä.
Aasian maissa delfiinien salasiirrot ovat tavalllisia. Jokainen suomalainen odottaa kuitenkin
huvipuistoiltaan eettistä toimintaa – sikäli kuin delfinaariotoimintaa voi ylipäätään mainita samassa
lauseessa, jossa eettisyydestä puhutaan. Korkeasta kuolleisuudestaan ja puutteellisista olosuhteisistaan tunnettuun Atticaan joutumista on kuvattu delfiinien kuolemantuomioksi. Epäkiitollinen eläke delfiineille, jotka vuosikymmenien ajan tahkosivat rahaa Särkänniemelle ja
Tampereen kaupungille!
En päässyt päivän menoistani irti niemelle todistamaan tätä salaiseksi tarkoitettua tapahtumaa. Olin sitä paitsi kyllin sinisilmäinen uskoakseni, että vuotanut tieto tuomittavasta teosta muodostaisi tarpeeksi suuren esteen siirron toteutumiselle. Olen kiitollinen paikalle kiirehtineille Oikeutta eläimille -järjestön aktiiveille, joiden ansiosta saatoin seurata siirtoa edes verkosta ja käsitellä
järkytystäni sillä tavoin. Ilman heitä teko olisi ehkä käynyt ilmi vasta jälkikäteen ja tullut painetuksi villaisella.
Delfiinit olivat silti lakkaamatta mielessäni. Valvoin aamuviiteen netin äärellä, kunnes lentokone viimein saatiin lastattua ja irti maan kamaralta. Pitkän aikaa tapahtuneen jälkeen vangittujen delfiinien kuvien näkeminen aiheutti minussa epämääräistä pahaa oloa ja kyynelehtimistä. Pakahduttavaa surua. Saatoin vain kuvitella Veeran, Delfin, Leevin ja Eevertin hätää. Paitsi että ne eivät varmasti ymmärtäneet, mitä niille oli tapahtumassa, ilmateitse siirtäminen ja siitä toipuminen
on merinisäkkäälle erittäin raskas koettelemus.
Tunsin outoa syyllisyyttä tapahtumien johdosta. Olinhan itse ollut allekirjoittamassa vetoomusta delfinaarion sulkemiseksi. Melko pian kävi kuitenkin ilmi, ettei vetoomus painanut paljoakaan siirtopäätöksessä. Delfinaarioiden aika on ollut ohi jo pitkään. Ne eivät ole taloudellisesti kannattavia. Yhä useammat tiedostavat, että delfiinien pitäminen tankeissa on julmaa viihdettä. Tästä huolimatta delfiinejä ei haluta päästää vapauteen. Meriturva-alueen toteuttaminen vaatisi rahallista panostusta, jota tuloskeskeiset tahot eivät pidä perusteltuna.
Tunnustan, etten ennen elokuun 2016 tapahtumia ollut ajatellut delfiinejä hetkeen. Olin toki lukenut uutisointia ja pohdintoja siitä, mitä delfiineille tapahtuu delfinaarion sulkemisen jälkeen. Keväällä olin käynyt taidenäyttelyssä, jossa satirisoitiin elävien olentojen vangitsemista pieneen tankkiin muun muassa näyttelytilaa hallinneen säilyketölkin muodossa.
Salasiirtoyrityksessä oli onni onnettomuudessa: delfiinien asia nousi koko kansan tietoisuuteen. Kuten pitkän linjan delfiiniaktivisti Ric O' Barry totesi radiohaastattelussa pari päivää myöhemmin, Suomessa ei enää koskaan tule olemaan delfinaarioita. Käytännössä delfinaariot ovat Suomessa edelleen laillisia, mutta on epätodennäköistä, että kukaan enää haluaisi ryhtyä niitä toteuttamaan.
Minut tapahtunut pakotti miettimään tarkemmin 12 vuotta sitten omaksumaani vegaanista elämäntapaa. Uuden ruokavalion ja arvovalintojen sisäistäminen ei tapahdu koskaan sormia napauttamalla. Kun vaakakupissa painavat lisäksi elävien olentojen oikeudet, muutoksessa on paljon sulattelemista. On myönnettävä, että tähänastisessa elämässään on tietämättään päivittäin osallistunut toisten hengittävien, tuntevien eläinten (sillä ihminenkin on eläin) hyväksikäyttöön. Yhä yksityiskohtaisempi, karttuva tieto eläinten oikeuksista ja usein raaka kuvamateriaali johtavat väkisinkin siihen, että itseään on pakko suojella. Edes joskus. Jos tiedostaa kaiken pahan lakkaamatta, hajoaa.
Tajusin, että olin jäänyt liian pitkäksi aikaa itsesuojeluvaihteelle. Olin aidannut hankalat kysymykset ja vaikeat määritelmät pois arkipäivistäni. Usein sattuu, että vegaanin kohtaamiin eettisiin ja käytännöllisiin ongelmiin ei ole yksiselitteistä vastausta. Eläimiin kohdistuva hyväksikäyttö on länsimaisessa yhteiskunnassa niin systemaattista ja monialaista, että sitä on vaikea käsittää.
En kuitenkaan saanut asialta enää rauhaa. Kuvat delfiineistä täyttivät verkkokalvoni. Erityisen usein
mielessäni on ollut kuva delfiinin sikiöstä. Miten se hätkäytti. Miten helppoa on unohtaa, että niin eri näköinen ja tarpeiltaan toisenlainen olento on nisäkäs kuten mekin. Delfiinikin kantaa poikasiaan ja imettää niitä.
Jälkeenpäin esitettiin syytöksiä delfiinien puolustajien tekopyhyydestä. Ajatus, että eläimiä ajattelevat eivät välitä ihmisistä, on yllättävän sitkeä. On surullista nähdä, kuinka keskustelu toistaa itseään: pinttyneet ajattelutavat projisoituvat puheenvuoroihin yhä uudelleen, eikä dialogissa päästä oikeastaan koskaan itse asiaan.
Ihmisillä on toisinaan erikoisia käsityksiä siitä, mitä eläinten oikeuksilla tarkoitetaan. Vaikka usein
tuntuu, että jo nykyisellään pässit ja aasit saavat äänestää, eläimille ei olla hakemassa äänioikeutta.
Eläimillä ei olisi äänioikeudelle käyttöä, mutta puolestapuhujia ne tarvitsevat. Eläinten
oikeuksia ajavat haluavat antaa eläimille sen kaikkein tärkeimmän ja luonnollisimman: oikeuden elää omaa elämää. Tuntuu paradoksaaliselta, että se tarvitsee käytännön tasolla erikseen antaa olennoille, jotka ovat jo syntymäoikeutenaan sen saaneet.
Olisi lähtökohtaisesti hiukan lapsellista pitää delfiinejä ylimaallisina suojelukohteina. Nehän ovat vain omanlaisiaan otuksia. Älykkäitä olentoja meidän arvostuksestamme tai arvostuksen puutteestamme riippumatta. Eläimen arvoa ei tulisi määrittää sen ominaisuuksien perusteella. Meidän täytyy vain antaa delfiinien olla sitä mitä ovat, siellä missä ne sen parhaiten taitavat: meressä. Meidän pitää olla puuttumatta niiden oikeuteen elää omaa elämäänsä, siitä yksinkertaisesta syystä, että meillä ei ole oikeutta puuttua siihen. Elämä on ainutkertaista ja ainutlaatuista, kuului se sitten ihmiselle, delfiinille tai katkaravulle.
Syksyn aikana osallistuin tilaisuuksiin, joissa oli mukana Tampereen kaupungin edustajia. Hetkittäin jännitin, kohtaisinko delfiinien kohtalossa päätösvaltaansa harjoittaneita henkilöitä. En kuitenkaan kanna taskuissani kaurakermakakkuja, joiden avulla olisin kuvitellussa tilanteessa voinut heille ainakin periaatteen tasolla näkemykseni osoittaa, mikä oli varmasti molempien
osapuolten onni.
Olen syntynyt samana vuonna, kun Veera ja Delfi vangittiin Floridan rannikolla. On vaikea kuvitella, millaista elämäni mahtaisi olla, jos olisin koko tämän ajan viettänyt neljän seinän sisällä huomattavasti pienemmässä tilassa kuin tarvitsen voidakseni hyvin. Olen melko ahtaanpaikankammoinen, joten pelkkä ajatuskin puistattaa. Olen kuitenkin sitä mieltä, että minun ja delfiinin oikeudet ovat samanarvoiset. Yhtä hyvin minut voitaisiin laittaa altaaseen, jonne en kuulu enkä halua.
Pidän itseäni myös melko aistiherkkänä. Kuuloaistiani ei kuitenkaan voi verrata delfiinin pitkälle kehittyneeseen kaikuluotausjärjestelmään. Sen ainoan kerran kun kouluikäisenä kävin delfinaariossa, meteli oli korvia huumaava. Koululaisten huuto valtasi tilan. Oloni oli epämukava. En ymmärtänyt, miksi kaiken hälyn päälle piti vielä heitellä palloa. Pallo tuli käsiini, heitin sen paniikissa takaisin.
Jälkeenpäin tunsin itseni hölmöksi. Delfiinit kiehtoivat mieltäni, mutta stressaavan tilanteen takia en ollut voinut keskittyä niiden ihastelemiseen. Minä kuitenkin pääsin tilanteesta näytöksen päätyttyä pois. Voin vain kuvitella, miten kaoottiseksi delfiinit ovat esitystilanteen kokeneet, ja kaikki ne esitystilanteet, jotka ovat vuosikymmenien aikana toistuneet. Delfiinit näyttävät aina siltä kuin hymyilisivät, silloinkin, kun ne oireilevat.
Onni onnettomuudessa minun kohdallani on, että olen vihdoin ottanut minulle heitetyn pallon vastaan. Teen sen minkä voin eläimien hyväksi vegaanisten elämäntapavalintojen lisäksi. Käyn mielenosoituksissa ja allekirjoitan vetoomuksia. Kirjoitan delfiineistä. Tuen eläinoikeustoimintaa myös lahjoituksin sen verran kuin pystyn. Pyrin tarttumaan minua aktiivisempien toimijoiden
tarjoamiin tilaisuuksiin. Arvostan suuresti kaikkia ihmisiä, jotka käyttävät pyyteettömästi aikaa ja rahaa eläinten puolustamiseen.
Edelleen minun on myönnettävä, että eläimiin kohdistuvat vääryydet menevät tunteisiin. On vaikea olla aktiivisesti eläinten asialla, kun joutuu samalla jatkuvasti kokoamaan itseään. On kuitenkin yritettävä. Jatkettava.
On kulunut runsas vuosi delfiinien siirrosta. Delfi menehtyi tammikuussa Attica Zoossa. Veeran siirtämisestä pois laumansa luota käydään keskustelua. Delfiinit ovat edelleen mielessämme ja niiden tulevaisuutta koskevat kysymykset yhä ajankohtaisia. Mielenosoitukset jatkuvat.
9.9. 2017 Eevertin 21-vuotissyntymäpäivänä joukko mielenosoittajia kokoontui jälleen Särkänniemen edustalle. Oli ilo huomata, että ihmiset eivät kulkeneet umpimielisesti kylttien ohi, vaan katselivat, kyselivät, ottivat esitteitä ja jäivät juttelemaan. Moni kertoi olevansa delfiinien tilanteesta samaa mieltä.
Vuoden aikana näkemieni mielenosoitusten pohjalta erityisen vastaanottavaisia ovat lapset. Heille
tieto päivän ikäisinä kuolleista poikasista välittyy aivan toisella tavalla kuin elämässä parkkiintuneelle aikuiselle. Se antaa aihetta toivoon. Eläimet tulevat jonakin päivänä saamaan ansaitsemaansa kohtelua ja saavat elää rauhassa ihmisten ahneelta hyödyntavoittelulta. Toivon, että se päivä koittaa mahdollisimman pian.
Tampereen keskustan alueella liikkuessa Näsinneulaa on vaikea olla huomaamatta. Aina kun näen sen horisontissa, se tuo mieleeni Suomen nelikon. Kolmikoksi huvenneen, toivottavasti kolmikkona pysyvän. Veera, Leevi ja Eevertti eivät unohdu koskaan. Eikä Delfi.
Ilona Vuori
