Kävin jokin aika sitten tutustumassa Lyhtyyn. Lyhty ry on voittoatavoittelematon yhdistys, joka tarjoaa palveluita kehitysvammaisille henkilöille. Lyhty järjestää erilaisia pajoja, kuten kulttuuri- , radio- ja mediapajat. Pajat ovat työpaikkoja vammaisille. Lyhdyssä toimii myös Lamppu, joka on kehitysvammaisille nuorille tarkoitettu itsenäiseen elämään ja työelämään valmentava koulutus.
Lyhdyn kautta sain haastatelavakseni Jessican(18) ja Anteron(33). Jessica opiskelee Lampussa ja Antero puolestaan on töissä Lato -työpajassa, jossa hoidetaan puutarhaa ja tehdään ulkotöitä. Sekä Jessica, että Antero olivat tyytyväisiä elämäänsä. Oli melkein hämmentävää jutella heidän kanssansa, koska harva tapaamani ihminen on niin välittömällä tavalla onnellinen.
Vammainen ei ole sairas, eikä vammaton terve. Näitä asioita ei voi verrata toisiinsa. Vammaisuus ei ole mikään sairaus ja suurinosa vammaisista on ihan terveitä. Meillä kaikilla on rajoja, joiden puitteissa joudumme elämään. Yhteiskunta muokkaa ihmistä sellaiseen rooliin, mihin hän parhaiten sopii. Yhteiskunta piirtää viivat, joiden sisällä ihminen joutuu elämään.
Minullakin on rajani, jotka ovat muokkautuneet ympäröivän maailman mukaan. Minä en juurikaan harrasta liikuntaa, koska olen siinä huono. Ala-asteella saatu kutonen tappoi yrittämisen. En saa palloa kiinni, en jaksa juosta, en osaa luistella. Sen sijaan piirsin, ja minua kiitettiin siitä. Niin minä piirsin enemmän ja harrastin liikuntaa vähemmän.
Minun isosetäni maalaa. Hän ei ole hyvä siinä, mutta silti hän maalaa. Hän tekee sen siksi, että hän nauttii siitä. Minä en mene sanomaan hänelle, että hänen perspektiivinsä on ihan hukassa. Tiedän, että tuollaiset kommentit vain tappavat luovuuden. Sellaisiin kommentteihin väistämättä törmää, jos yrittää tehdä jotakin, jota ei osaa. Minulle on sanottu riittävän monta kertaa, että en osaa laulaa. Minä en siis laula. En edes veisaa virsiä kirkossa.
Minä en siis sovi Sibelius akatemiaaan. Sen sijaan minä olen hyvä piirtämään, minun täytyy pyrkiä Taikiin, eli nykyiseen Aalto-yliopistoon. Lyhdyn toiminnassa ei kohdisteta yksilöön samanlaista arvottelua. Ihmiset saavat tehdä asioita, joista pitävät, eikä heidän suoritustaan millään tavalla numeroida tai arvostella.
Melkein kadehdin Lyhdyn asiakkaita. Tuntuu, että heillä on aivan erilainen vapaus olla ja tehdä mitä haluaa ilman oletuksia, kritiikkiä ja normeja. He ovat yhteiskunnan kannalta jo syntyessään menetettyjä tapauksia. Silti Lyhdyn ja Lampun toiminnassa heihin uskotaan. He eivät ole vammaisia. He ovat ihmisiä ja yksilöitä, joille Lyhty antaa mahdollisuuden. Kun kukaan ei painosta suorituksiin, voi toteuttaa itseään ilman rajoja. Anterolla oli bändi ja hän räppäsi. Kysyin häneltä, että tuleeko heistä kuuluisia. Antero hämmentyi, ja ymmärsin, että hän ei ollut juurikaan miettinyt asiaa. Hän teki musiikkia omaksi ilokseen.
Ehkä onni on sitä, että saa olla oma itsensä. Ehkä onni on sitä, että kukaan ei sano, mitä sinun pitäisi olla. Koko Lyhdyn ilmapiiri on kannustava ja positiivinen. Ehkä onni tarttuu asiakkaista henkilökuntaan tai sitten toisinpäin. Ehkä me valtaväestö olemmekin niitä rajoitteisia. Ainakin välittömyydessä meillä on oppimista.
-Riikka Sarvas
