Blogi

Aamulla olin ihan väsy ja herääminen oli yhtä tuskaa. Olisi tehnyt mieli jäädä sänkyyn ja kaivautua syvemmälle peiton alle. Köllötellä koko päivä vaan sängyssä ja vaikka lukea. Tai jos olisin saannut toisen houkuteltua myös jäämään sinne niin olisi vaikka voinut... vaikka vaan sitten köllötellä ilman sitä lukemista. En vaan olisi halunnut nousta sateeseen ja viimaan. Mä inhoan syksyä ja sadetta, ja sitä että koko ajan on kylmä.

Työkaveritkin oli tänään ihan yhtä aurinkoisia kuin minä, eli oltiin siis varsin hilpeä joukko. :( Mikä lie syysmasennus iskenyt kaikkiin yhtäaikaa. Ehkä huomenna jo nauretaan taas.

Jumpassa mulla oli niin äärimmäisen ruma paita päällä että kirosin koko jumpan ajan itseäni. Taisi mennä enemmän energiaa sen paidan ajatteluun kuin itse jumppaan. En taatusti enää ikinä laita sitä päälleni. Kaikki makkarat paistaa siinä kilometrien päähän! Miksi ihmettä mulla edes on sellainen paita, jossa näytän vielä läskimmältä kuin olen?!? Tai sit mä vaan oikeesti olen just_niin_läski! :(

Huomenna on erään syntymäpäivät. Haluaisin ostaa jonkun lahjan mutta en tiedä mitä. Vaikeaa ostaa kun ei vielä niin kovin kauaa olla tunnettu mutta siitä huolimatta toinen tuntuu jotenkin erityisen tärkeältä. Mutta enköhän mä jotain vielä keksi...

Ainiin! Tänään alkaa täydelliset naiset! Että ei tää nyt ihan surkea maanantai olekaan. ;)

Heräsin tänään puoli kymmenen aikoihin. Rapsuttelin toista niskasta ja hiplasin käsivarresta. Kaivauduin kainaloon ja olin onnellinen siitä hetkestä. Mietin, miten elämä kuljettaa kummallisia reittejä pitkin. Miten olen pitkään ollut yksin ja yhtäkkiä tuntuu kuin siitä olisi jo ikuisuus vaikkei siitä olekaan kuin ihan vain pieni hetki vasta.

Olen sinkkuillut kaksi vuotta ja nyt... en tiedä missä olen nyt tai mitä elämällä on minulle edessä päin. Mutta siitä huolimatta oloni on levollinen. Elämä on tässä ja nyt. Kaikki on juuri niin kuin pitääkin. Odotan tulevaa innolla ja haluan katsoa seuraavan oven taakse. Mutta varovasti...

Ulkona näyttää kirkastuvan. Taidan lähteä kaupungille lorvailemaan. Pitäisi ehkä siivoilla vähän kotona mutta en jaksa. Ehtiihän sitä myöhemminkin. Ja sitä paitsi en ole varma haluanko siivota täällä juuri nyt. Hymyilyttää kun katson ympärilleni. Sohvalla on läjä vaatteita, tosin ne eivät ole minun. Kylpyhuoneessa on miesten juttuja, eivät siis todellakaan ole minun. Tiskipöydällä on kaikkia astioita kaksin kappelein, vain toiset ovat minun. Eteisen lattialla on kypärä, joka ei ole minun. Naulakossa roikkuu vaatteita, jotka eivät ole minun. Asuntoni on vallannut mies! Se taitaa olla minun... ;)

En oikeastaan koskaan ole ikävöinyt ketään enkä mitään. Lapsena saatoin jäädä yökylään minne tahansa enkä koskaan ikävöinyt kotiin. Samoin on ollut ihmissuhteissani. Olen asunut eri paikkakunnalla kuin toinen enkä silti ikävöinyt häntä vaikka näimme vain viikonloppuisin. Eikä kyse suinkaan ole siitä ettenkö välittäsi toisista ihmisistä tai ettenkä rakastaisi heitä. Minulla ei vaan ole ollut ikävä, ei ainakaan sellaisena tunteena mitä "ikävä" monille muille merkitsee.

Iän myötä olen kuitenkin joutunut taipumaan ja muutaman kerran myöntämään että minulla ehkä saattaakin olla vähän ikävä. En tiedä miksi sen myöntäminen on ollut niin vaikeaa. Ehkä omaa ylpeyttä on ollut vaikea niellä ja tunnustaa että minäkin voin olla riippuvainen jostain. Tai että minäkin tarvitsen ihmisen elämääni.

Ensimmäisen kerran muistan kuinka ikävöin exääni hänen ollessaan toisella puolella maailmaa. Suhde oli aika tuore mutta kaipasin ja ikävöin häntä paljon. Muistan kuinka onnellinen olin hänen palattuaan kotiin. Tänään ajatukseni ovat pyörineet eräässä ihmisessä. Hän ei edes ole kaukana mutta silti tällä hetkellä en voi olla hänen luonaan. En ole nähnyt häntä muutamaan päivään. Minulla on ikävä. Onneksi huominen on jo ihan nurkan takana. :)

Viime yönä näin unta häistä. Omistani siis. Tosin en tiennyt kuka sulhanen oli ennenkuin löysin hänet pelaamasta twisteriä. Katselin häntä hetken ja tajusin etten tunne koko tyyppiä. Huokasin ja mietin miksi olin juuri valinnut tämän miehen sulhokseni. Soitin ystävälleni ja hänkin hiukan ihmetteli, miksi oikeen olen menossa naimisiin ihmisen kanssa jonka olen tuntenut pari viikkoa.

Seuraavaksi tajusin ettei minulla ollut hääpukua. Soitin äidilleni, joka vain totesi iloisena että kaikki on kunnossa. Sanoin, että jos olet ottanut jotkut mitat mun viime vuotisesta synttäripuvusta ja sen perusteella teettänyt jonkun puvun niin ihan turha toivo että mahtuisin enää siihen. Äidin ääni muuttui ja hän totesi napakasti että se on nyt vaan mahduttava ja löi luurin korvaani.

Menin hääpaikalle ja totesin että onpa tulossa ankeat häät. Ovessa oli lappu jossa luki "pääsymaksu 50€". Menin takaisin suhaseni luokse ja kysyin miksi hänen vanhempansa ovat laittaneet häihin pääsymaksun. Hän vain selitti jotain kalliista ruokailusta ja paikkamaksuista. Minä pyörittelin silmiäni ja sanoin että minun häissäni kukaan ei maksa mitään ja revin lapun pois ovesta. Sanoin etten taidakaan mennä naimisiin ja että häät pitää perua. Jotenkin kuitenkin sulho sai mieleni muuttumaan ja päätin että mennään sitten, ainahan voi erota.

Lopulta sovitin ihan kauheaa myrkynvihreää hääpukua joka oli niin avonainen takaa että koko selkä näkyi ja alushousut kurkistelivat takaa. Olin jonkun kuuluisan muotisuunnittelijan luona ja hän kantoi minulle uusia mekkoja sovitettavaksi. Sanoin ettei se muistuttanut yhtään synttäriasuani ja etten ikinä voisi pitää sellaista kaapua päälläni. Seuraavaksi sain violetin kotelomekon joka oli koristelut isoilla paljeteilla. Helma oli aivan liian pitkä ja koko asu toi meileen merenneidon. Sopivaa mekkoa ei löytynyt ja päätin että ehdin vielä vuokraamaan tavallisen valkoisen hääpuvun. Heräsin.

Huh... jollain sattaisi olla ehkä jotain sanottavaa mun unista, sillä toissayönä metsästin vaarallisia käärmeitä ja lahtasin niitä lapiolla. Varsin mielnkiintoisin öitä takana. Mitähän ensi yönä on tiedossa...? :/

Vihdoinkin on flunssa selätetty ja pääsin pitkästä aikaa tänään taas jumppaan. Olin jo menossa eilen mutta jumppa olikin peruttu ohjaajan sairastumisen vuoksi ja jouduin kääntymään ovelta pois. Tänään päästyäni salille meinasi sitten taas kääntyä samantien ovelta takaisin.

Koko paikka oli tupaten täynnä naisia! Siis oikeasti, ihan täynnä. Hyvä että mahtui liikkumaan. Mitä järkeä on ottaa niin paljon ihmisiä sisälle, että jokaisella on parikymmentä senttiä tilaa ja koko ajan pitää varoa ettei joku astu varpaille tai ettei itse huido jotain päin naamaan?!?

Ilmeisesti tänään oli sitten joku "käykerranilmaiseksi" -päivä, koska jokainen kynnellekykenevä mummukkainenkin oli juuri tänään päättänyt aloittaa jumpan. Hienoo! :/

On outoa tehdä viikonlopuksi yhteisiä suunnitelmia, sillä olen jo tässä parin vuoden aikana niin tottunut siihen että mulla on vaan OMIA suunnitelmia, ei YHTEISIÄ. Ei niin, että se olisi ollenkaan kamala asia jos niitä yhteisiä suunnitelmia on, se vaan tuntuu kummalliselta. Mutta niin mukavalta. :)

Lauantaina oli ystäväni häät ja olin päättänyt jäädä juhlapaikalle yöksi ettei tarvitse yöllä ajelle takaisin kotiin. Juhlatalon yläkertaan sai jäädä patjamajoitukselle nukkumaan ja olin ajatellut että josko vaikka muutaman tunnin saisin nukuttua siellä, vaikka olin kyllä varautunut siihen että osa porukasta juhlii varmasti aamuun asti ja että talossa varmasi olisi meteliä ja elämää. Mutta se mitä todellisuudessa tapahtui, siihen en ollut osannut varautua. :/

No, alkuilta juhlissa meni perinteisen kaavan mukaan... maljojen kohotus hääparille, ruokaa, muutama ohjelmanumero, kahvia ja kakkua, morsiammen ryöstö, häävalssi ja musiikkia. Kun kello alkoi lähestyä puoltayötä, tapahtumat alkoivat saada mielenkiintoisia käänteitä. Booli laitettiin esiin ja ihmiset suurinpiirtein ryntäsivät ammentamaan sitä mukeihinsa. Morsian heitti kimppunsa ja sulho morsiammen sukkanauhan ja tässä vaiheessa kaikilla oli vielä niin mukavaa. Bändi soitti ja ihmiset tanssivat. Huomasin että boolimukeja tyhjennettiin janoisiin suihin yhä kiihtyvällä nopedella.

Jossain vaiheessa tajusin että en ollut nähnyt kaasoa enää pitkiin aikoihin ja huomasin että morsian itkee ulkona ja pitelee pystyssä jokseenkin kovassa humalatilassa olevaa kaasoaan. Ymmärrän kyllä ihmissuhdeongelmien aiheuttamat murheet mutta mielestäni ystävän häät eivät kuitenkaan ole oikea paikka purkaa niitä. Vaikka eipä tunteilleen mitään voi ja ymmärrän että kaikkea ei vaan voi pitää sisällään. Eikä tarvikaan. Mutta silti harmitti morsiammen puolesta että hän omissa häissään joutuu lohduttelemaan kaasoaan. Kaaso talutettiin taksiin, morsian pyyhki kyyneleet ja juhlat jatkuivat.

Bändin lopetettua soittamisensa kannettiin iltapalaa pöytään ja siirryttiin livemusiikista tietokoneen tarjoamiin rytmeihin. Boolia upposi edelleen nopella tahdilla suihin ja minä katselin ihmisiä ja mietin kuinka saisin jostain itselleni rauhallisen nurkkauksen nukkumiseen. Yhden jälkeen yöllä hääpari alkoi poistua paikalta ja minä aloin etsiä itselleni nukkumapaikkaa. Löysin yläkerrasta pienen huoneen, ja ajattelin että sinne ei kovin montaa ihmistä mahdu patjoineen, joten ajattelin että saan varmaankin nukkua melko rauhassa siellä.

Kömmin siis makuupussiini ja yritin nukkua. Tunnin verran kuunneltuani musiikkia alakerrasta ja humalaisten ihmisten huutamista ja mekkalointia, joku raahasi patjansa huoneeseen. Huomattuaan minut hän kuitenkin poistui patjoineen ja meni "ystävänsä" kanssa muualle, ettei häiritse minua. Ja ystävä ei todellakaan ollut hänen vaimonsa... Tässä vaiheessa mietin jo miksi en ottanut korvatulppia mukaan. Tämän jälkeen nukahdin hetkeksi, koska musiikki oli loppunut alakerrasta ja joku soitti enää pianoa.

Kolmelta heräsin siihen kun joku tempaisi oven auki ja kyseli olenko nähnyt hänen kenkiään. Enolevoitkosammuttaavalotyritännukkuakiitosheippa. Hetken päästä kenkiä kyseltiin uudestaan. Eiedelleenkäänoletäälläheippaovikiinnikiitos. Puoli neljän aikaan heräsin uudelleen kun sama tyyppi joka aikaisemmin oli ovella patjansa kanssa, tuli nyt nukkumaan huoneeseen. Ystävää ei enää näkynyt...

Alakerrassa oli taas saatu tietokonen toimimaan ja juhlat jatkuivat. Kuuntelin kuinka joku huusi oven ulkopuolella ja kenkien etsijä riiteli jonkun kanssa. Kiivaita sanoja vaihdettiin puolin ja toisin. Nukahdin hetkeksi, kunnes ovi tempaistiin taas auki. Joku mutisi jotain ovella ja meni pois. Tämä kuvio toistui monta kertaa seuraavan tunnin aikana. Seuraava havaintoni on kello kuudelta aamulla kun kovaääninen pariskunta tuli huoneen sohvalle nukkumaan. Mies kaatui sohvalle ja hetken keskusteltuaa minun ja toisen huoneessa olijan kanssa alkoi hillitön kuorsaus. Musiikki alakerrassa oli vihdoinkin loppunut.

Seuraavan kerran heräsin seitsemän aikaan kun joku istui vieressäni lattialla nojaten sohvaan. Ja samantien se joku rojahti päälleni. Tyyppi sammui mun päälle! Sain itseni jotenkuten kieriteltyä pois miehen alta ja vyörytin hänet lattialle. Huomasin että hänen tyttöystävänsä nukkui vähän matkan päässä patjalla mutta hän ei reagoinut millään tavalla. Hetken aikaa tyyppi kieri lattialla ja jutteli itsekseen ja sitten alkoi monologi huonekaluille ja tyyppi kieri lattialla ja konttaili sinne sun tänna kun ei enää pysynyt pystyssä. Vihdoin hänet talutettiin ulos huoneesta.

Puoli kymmeneltä heräsin ja nousin ylös. Kävin vessassa ja pakkasin kamani. Joka puolella nukkui taivaallisessa humalassa olevia ihmisiä ja ajattelin hiljaa mielessäni kuinka moni heistä tulisikaan tekemään sunnuntai-iltana pientä kuolemaa kotimatkalla krapulan iskiessä päälle... :) Katselin kauhuissani sitä siivoa minkä juhlijat olivat jättäneet jälkeensä. Ruokaa ja juomaa joka puolella... pöydillä, tuoleilla, lattialla... lattiakin oli niin tahmea että kengät meinasivat jäädä siihen kiinni. Tyytyväisenä kannoin kamat autoon ja kaarsin pois juhlapaikalta. Hei ja kiitos.

Vitutti ajaa väsyneenä kotiin mutta toisaalta olin hyvilläni että olin tyytynyt vain muutamaan viinilasilliseen. Hävetti myös niiden kaikkien puolesta, jotka olivat saanet koko paikan sellaiseen kuntoon. En ole koskaan nähnyt moista sotkua. Enkä yhtä eläimellistä menoa. Näistä juhlista puhutaan varmasti pitkään, tosin en ole varma onko se hyvä vai huono. Minulla oli ihan hauskaa, mutta silti oli kiva tulla kotiin. Ja käpertyä lämpöiseen kainaloon. <3

Tänään olisi pitänyt saada suu auki ja jotain järkeviä sanoja ulos sieltä mutta toisin kävi. Minä joka yleensä puhua pälätän enkä jännitä uusiakaan tilanteita mitenkään erityisesti, menin jotenkin ihan lukkoon. Olin jumissa. En saanut yhtään järjellistä lausetta muodostettua, sönkötin vain jotain epämääräistä ja toistelin samoja asioita. Kyllä vituttu jälkeenpäin. Ja hävetti. Nyt täytyy malttaa odottaa pari viikkoa ja katsoa sitten jatkanko itseni soimaamista ja juoksenko suohon vai sainko ehkä kuitenkin jotain sellaista suustani ulos, mikä johtaa johonkin. Jään jännityksellä odottamaan seurauksi.

Muuten elämä onkin aika hyvällä mallilla. Flunssa alkaa helpottamaan, ja tässä tylsässä arjessa on vähän muutakin ajateltavaa kuin työ ja jumppa. Siitä olen edelleen niin kovin, kovin iloinen. ;)

Huomenna on kaverin häät ja aamulla pitäisi startata kohti Keski-Suomea. Aika pitkä päivä tiedossa kun autolla joutuu yksin ajelemaan mutta kiva on silti lähteä. Eipä olekaan vähään aikaan tullut oltua häissä.

Ainiin yksi ongelma mulla tosin on. Toisen ihmisen vieressä nukkuminen vaatii vielä opettelua. ;)

Aikamoista flunssaa tuntuu pukkaavan päälle. Toivottavasti ei tule mitään sen kummallisempaa. Nuhan ja kipeän kurkun kanssa pystyy vielä elämään, mutta jos iskee kuumetta ja/tai jotain muuta niin sitten olen lirissä. Lauantaina olisi meinaan erään hyvän ystäväni häät, jonne olen innolla menossa. Juttelin pari viikko sitten kyseisen ystäväni kanssa ja heitin ihan vitsinä että tulen vaikka pää kainalossa... toivottavasti ei sentäs niin pahaksi tauti ylly. :)

Onnistuin äsken taas räjäyttämään koko vaatekaapin sisällön lattialle ja nyt pitäisi laittaa kaikki paikalleen. Musta tuntuu että olen vähän väliä siivoamassa tota kaappia. En vaan ymmärrä kuka käy säännöllisin väliajoin sotkemassa mun kaapin?!? :( Tunnustakoon heti!

On se kummallista miten voikin elämä muuttua paljon ihan pienessä ajassa, vaikka oikeastaan mikään ei edes ole muuttunut. Sain loppuviikosta vastauksen erääseen tärkeään kirjeeseen. Ensi viikolla selviää taas lisää. Odotan innolla tulevaa, vaikkei mikään vielä edes ole varmaa.

Tunnen olevani enemmän elossa kuin aikoihin. Enkä nyt tarkoita etteikö elämäni olisi ollut aikaisemmin ihan hyvällä mallillaan, mutta nyt vain tuntuu erilaiselta. On mukavaa että on joku jota ajatella, joku jonka ajatteleminen saa hymyn kasvoilleni, ihan huomaamatta. Siitä on kauan kuin olen viimeksi tuntenut yhtä paljon.

Toisaalta olen kauhusta kankeana ja pelkään että tämä kaikki viedään minulta pois yhtä nopeasti kuin se tulikin elämääni. Toisaalta olen äärimmäisen onnellinen että olen saanut elämääni jotain sellaista, mitä en edes muistanut olevan. Nyt pitää vain uskaltaa elää.

Heräsin viime yönä siihen, kun käsi kietoutui ympärileni ja puristi hellästi lähemmäksi. Hymyilin, ja nukahdin. Onnellisena.