Blogi

Ihan parhautta! Kohta kaartaa auto pihaan ja lähden viikonlopun viettoon pois kaupungista. Maaseutu, here I come!

Katselin eilen illalla telkkaria ja näin siellä miehen joka jostain syystä toi ukkini mieleen. En tiedä mistä mielikuva putkahti päähäni; oliko miehen ulkoisessa olemuksessa jotain samaa vai liekö johtui hänen äänestään. Joka tapauksessa aloin miettiä edesmenneen ukkini ääntä. Vaikka kuinka pinnistelin, en millään pystynyt muistamaan miltä hänen äänensä kuulosti. Pystyn kuulemaan mummini äänen aivan selkeästi päässäni mutta ukkini... sitä ei vaan ole. Mietin kaikkia niitä lukemattomia päiviä, joita vietin heidän kanssaan yhdessä mutta en vaan saa minkäänlaista mielikuvaa päähäni. :(

Tulin todella surulliseksi mutta samalla suututti. Miksi ihmeessä päässäni on vaikka kuinka paljo kaikenlaisia turhia rallatuksia mutta ei minkäänlaista kunnollista muistijälkeä yhden minulle rakkaimman ihmisen äänestä?!?

Ukkini kuolemasta on reilut kymmenen vuotta aikaa ja mumminikin on ollut poissa jo useamman vuoden. Silti välillä kaipaan heitä ihan hirveästi. Valokuvat ja ihanat muistot lapsuudesta eivät onneksi häviä minnekään. Ja ehkä se äänikin vielä jostain palautuu mieleen...

Huomaan kuinka kaksi lasta tuijottaa selkääni ja supisee jotain keskenään. Olen niin kuin en huomaisi heitä ja seuraan tilanteen kehittymistä. Katsoin toista lasta silmiin ja hymyilen rohkaisevasti: saa kysyä jos joku ihmetyttää. Lapsi kääntää katseensa nopeasti pois ihan kuin olisi jäänyt kiinni jostan kielletystä. Kun käännän taas selkänä huomaan että intensiivinen tuijotus jatkuu. Käännyt taas ja kohtaen hymyilevän mutta edelleen hämmästyksensekaisen katseen. Toinen näyttää jotenkin varmemmalta, sillä hän tietää mistä on kyse. Vihdoin hämmästynyt osoittaa selkääni ja kysyy rohkeasti:
-Mikä toi on?
Katsoin toista lasta joka tietää mikä "se on" ja kysyn:
-No mikä se on?
Toinen lapsista alkaa nauraa ja sanoo:
- Höh, no sehän on sun vohikäävme.
- Niin onkin, se on mun lohikäärme. Se on sellanen tatuointi.
Tässä vaiheessa toisen kasvoille nousee iloinen hymy ja alkaa riemullinen selitys siitä, kuinka hänelläkin on kotona sellaisia tatuointeja, joita voi raaputtaa pois. Kerron että tätä ei voi raaputtaa, että se on aina siinä.
- Miksei voi? Eikö se koskaan lähde pois?
- Ei lähde, se on siinä aina.
Huomaan että lasta sekä huvittaa että hämmästyttää vastaukseni. Koko loppupäivän tunnen kuinka pienet silmät katsovat perääni monta kertaa.

Elämä on täynnä kummallisia asioita kun sitä katsoo välillä lasten näkökulmasta. :)

Kummasti se tuuli kääntyy. Koko päivän on ollut jotenkin vaisu olo ja päätin soittaa ystävälleni. Ihan vaan kyselläkseni viikonlopun kuulumisia ja maristakseni omasta tylsyydestäni. Eipä siinä paljon tarvitse, muutama sana ja naurua yhdessä ja jo on parempi mieli. :D

Ad fab darling! Mie en enää ainakaan tänään mökötä. ;)

Kävin eilen myöhään nukkumaan ja heräsin tänään aikaisemmin kuin pitkään aikaan. Siis vapaaehtoisesti ja ilman herätyskelloa. Ja äärimmäisen vittuuntuneena. Näin epämääräistä unta ihmissuhteista ja ystävistäni. Koko yön katselin ympärilläni rakastuneita ihmisiä ja totesin että minulle ei taida tässä maailmassa olla ketään. Ystäväni sanoivat että kunhan lopetan etsimisen niin kyllä se jostain löytyy. Yritin vastustella ja sanoa että enhän minä edes pakolla ketään etsi. Lopulta heräsin siihen kun huusin vihaisena ystävälleni että "Kyllä sinun kelpaa kun on joku joka rakastaa. "

Ei paljon naurata että ilkeä katkeruuden tunne valtaa jo yöuneni. :/ Itseni tuntien tiedän, että kyllä tämä taas tästä helpottaa... onneksi. En koskaan jaksa kauaa kieriskellä huonoissa fiiliksissä. Harmittaa vaan silti huomata itsessään piirteitä jollaisia ei soisi olevan. Tämä nyt vain näyttää olevan sellainen juttu, jonka yläpuolelle nouseminen onkin hankalampaa kuin luulin. Miksi en vain voi nauttia tästä hetkestä ja sen kaikista iloista? Sillä loppuen lopuksihan elämäni on ihan hyvällä mallilla.

Onneksi ulkona paista aurinko. Taidan mennä syömään aamiaista ja sitten pihalle aurinkoon. Aurinkoista päivää mussukat!

Huomasin eilen itsessäni ikävän piirteen, josta haluan päästä nopeasti eroon, sillä en pidä siitä ollenkaan. En vaan oikeen tiedä miten.

Mielestäni en koskaan ole ollut kateellinen tai katkera ihminen. Otan elämän vastaan sellaisenaan kuin se tulee ja olen mielestäni aika positiivinen ihminen. Etsin asioista aina sen hyvän puolen, enkä vello itsesäälissä ja surkuttele omaa elämääni. Toki välillä vituttaa, ja elämä potkii päähän, mutta ne ovat melko nopeasti ohi meneviä kausia. En jaksa käyttää aikaani mököttämiseen.

Jos jollain on jotain enemmän kuin minulla, ei se ole minulta pois vaan päinvastoin. Yleensä iloitsen toisten ihmisten onnesta ja hyvästä mielestä, siitä tulee hyvä mieli minullekin. Eilen kuitenkin huomasin olevani katkera. En kuitenkaan kenellekään ihmiselle, vaan elämälle yleensä. Kai tämä on kytenyt jo pidempäänkin minussa, mutta nyt se vaan pulpahti pinnalle eräässä keskustelussa. Samantien kun sain sanani sanottua, alkoi hävettää... "Minäkö tuon sanoin, enhän MINÄ koskaan ole katkera... ?"

Olen siis katkera vanha ämmä. :/ Tällä hetkellä tuntuu vaan jotenkin niin käsittämättömän väärältä, että toiset ihmiset löytävät sen "paremman puoliskon" ihan tosta noin vaan. Ystävät tapaavat ihmisen, ihastuvat ja rakastuvat. Mitä teen minä? Tapaan ihmisen ja kaikki jotenkin vaan kuihtuu kasaa, ennemmin tai myöhemmin. Missä on se ihastumisen tunteen palo, yhdessä valvotut yöt, pitkät keskustelut, perhoset mahassa, toisen ihmisen kosketus, katse joka vangitsee, tuoksu joka huumaa? Missä on se kainalo, jossa minun paikkani on ja jonne minä kuulun? Se ihminen, joka yhtäkkiä tuntuu siltä kuin olisi aina ollut siinä? Miksi se on muilla muttei minulla?

Jostain syytä kohtaan vääriä ihmisiä. Enkä nyt tarkoita että näissä ihmisissä olisi mitään vikaa, he vain ovat vääriä minulle. Tosin en enää taida itsekään tietää millainen ihminen sitten olisi se oikea. Tai tiedän minä, mutta jos nyt kirjoitan listan tähän ominaisuuksista ja luonteenpiirteistä, mitä etsin, olen todennäköisesti pinnallinen jne. ja tavoittelen kuuta taivaalta. En vaan voi sille mitään, että en halua tyytyä mihinkään puolittaiseen. Ei kai kukaan halua?

Kaikesta huolimatta haluan uskoa, että jokaiselle on se oikea jossain. Onhan?

Ziisus, I´m in love!

http://vids.myspace.com/index.cfm?fuseaction=vids.individual&VideoID=13501021

*tapittaa Corey Tayloria* :P

Mielenkiintoista... Jos joskus myyn tän kämpän niin täytyy muistaa mainostaa että tässä voi kuunnella suurten starbojen keikkoja ilmaiseksi livenä. Ensin Metallica ja nyt Rolling Stones. Enkä edes asu stadionin naapurissa, edelleenkään. ;)

Voi helvatan helvatta!!! Tempasin äsken yhet housut kaapista ja yritin laittaa ne jalkaan. Mitä v*ttua! Sain oikeesti tehdä töitä että sain ne edes jalkaan, kiinni laittaminen oli sitten vielä ihan oma juttunsa. Just näin. :/

No tästä ei ole taas kun yksi tie ylöspäin. Onneksi lomakin loppui jo, niin ei ole enää mitään tekosyytä olla palamatta takaisin normaaliin arkirytmiin. Salille mars ja jääkaapin sisältö tarkan valvonnan alle. Vituttaa vaan ihan julmetusti että löydän taas itseni tällaisesta tilasta.

Ja taatustu kävelen tänään töihin!

Ihan järjetön ahdistus! Huomenna pitää mennä taas töihin ja just nyt ei voisi vähempää kiinnostaa. Reilun viiden viikon lomailun jälkeen paluu arkeen tuntuu olevan yllättävän vaikeaa. :(