Onhan tämä ollut kytemässä muutaman kuukauden ...en oikein itsekään tiedä mistä se johtuu koska nyt ei erityistä syytä ole. Jotenkin vaikeaa luoda kontakteja muihin ihmisiin tai pitää yhteyttä...en ole ollut kovin sosiaalinen, pahoitteluni siitä kavereille.
Tai no, moni pahoittelee ja hali hali pusi pusi koita jaksaa mutta jää jotain puuttumaan...aivan kuin kaikki jättäisivät aina sanomatta jotakin ja se häiritsee koska vaistoan sen.
Jotenkin tuntuu siltä ettei mulla niitä todellisia ystäviä ole oikeastaan ollenkaan jotka olisivat kiinnostuneet mun hyvinvoinnista yhtä paljon kuin omastaan...yksikin tuttu ihmetteli että miksi en ole kertonut hänelle että seurustelen, mutta aina kun näimme, käsittelimme hänen eroa niin tiiviisti että en edes itse tajunnut ettei ole rakoa kertoa että mitä mulle kuuluu...ei sitä edes kysytty enkä tullut ajatelleeksi että voisin vaikka huutaa ne omat ajatukseni, jotenkin sitä itsekin keskittyi pohtimaan toisen elämäntilannetta.
Mutta mistä olen kiitollinen, nykyisestä ihmissuhteestani...aina kun näen hänet, mun olo on helpompi ja jotenkin sitä vähän unohtaakin oman alakuloisuutensa joka pahenee sitä mukaa kun valo vähenee. Tuntuu että ajattelen paljon kriittisemmin...en töissäkään ole tyytyväinen ja kyllästyttää koko sairaala, vaikka muuten työstäni pidänkin...ehkä siihenkin suhtaudun välillä liian intensiivisesti, mikä voi ärsyttää muita ihmisiä...mutta toisaalta olen ajatellut että se ei ole mun ongelma...pitääkö sitä itseään muuttaa jos tarkoitusperät ovat kuitenkin pohjimmiltaan hyväntahtoiset.
No...pitäis varmaan käydä jossain juttelemassa ettei tilanne mene pahemmaksi ja vaikuta mun läheisimpiin ihmissuhteisiin...täytyy muistaa ajatella niin että voin olla itsestäni ylpeä...olen sairastanut vakavan masennuksen monesti itsetuhoisuuksineen...että ei mulla nyt mitään sellaista ole tosiaan, kun koti-asiat kuitenkin kukoistaa ja elämänhalua on...että siinä mielessä olen persoonana eheämpi ja kypsempi.
Enemmän tämä tuntuu olevan jonkin sortin uupumusta jota on kestänyt jo jonkin aikaa, kehittynyt siellä enkä ole oikein pystynyt sitä käsittelemään kun pitää aina keskittyä enemmän muiden juttuihin ja muiden auttamiseen...koen pelkän valittamisenkin aika kiusallisena eikä siitä sitten mitään sen syvällisempää keskustelua synny...mäkin tarvitsisin sellaisen kaverin jolla olisi tarepeuttisia ominaisuuksia ja joka röyhkeästi vain sanoisi mitä hän on mieltä ja mikä saattaa johtua mistäkin ja mitä saatan tehdä ehkä väärin...on ihan tyypillistä että itselleen sitä on sokeampi. Mutta monesti vaan tuntuu siltä että kaveritkin jättää sanomatta juuri sitä mikä saattaisi olla mulle hyväksi...
Tai no, ehkä tuo oli väärin kuvattu että pitäis olla terapeutin ominaisuuksia...ei mua tarvitse alkaa mitenkään hoitamaankaan, ei todellakaan. Mutta ehkä sitä enemmän kaipaisi sellaista välitöntä vuorovaikutusta, peilejä ja heijastetta tähänkin suuntaan, koska joskus tuntuu ettei vaakakupit ole ihan tasan.
Kai se on sitten jonkinlaista itsekkyyttäkin, tai sitten jostain syystä mulle ei vaan uskalleta sanoa sitä mitä ajatellaan, ajatellaan etten loukkaantuisi tai muuta paskaa...en mäkään ajattele loukkaantuuko toinen jos sanon sitä mitä ajattelen, kunhan tarkoitus on hyvä ja tulee suoraan sydämestä.