Runosuolesta

Alun loppu, lopun alku
viivan ohuena niiden välissä
kun minulle kaikki on niin preesens
Ei eilen
ei huomenna
siinä välissä on jotain
se on tänään

Toisen elävät alun loppua
toiset lopun alkua
tämä hetki
kuin häivähdys jostain etäisestä
eivät saa kiinni mistä
napata tiukka ote
niin kiinnipitävä
johon voi luottaa
ja eivät kuitenkaan

Tämä hetki tänään
viivanohuena niiden välissä.

Äitini oli 24v kun minut sai...tapasi mun isän, ryyppäsivät koko kesän...isä oli merimies ja sairaslomalla jalan takia...mutta kun minä sain alkuni, jäi maan kamaralle. Ja on yhä.

Mun äiti oli tunnekylmä...ei lainkaan empatiaa. Pikkusisko sai jonkin verran läheisyyttä koska muutenkin oli luonteeltaan sisäänpäin kääntyvä...kun mun pikkusisko syntyi, äidille tuli tunne että tämä lapsi tulisi kuolemaan häntä ennen.

Minä olin hyvin ylivilkas...mutta en pahantahtoinen. Mitä tekee äiti joka ei muutenkaan tunne myötätuntoa...ärsyyntyy lapsesta joka osoittaa olemassaolonsa ja häiritsee hänen elämäänsä. Mua pienestä pitäen pahoinpideltiin mitä mielikuvituksemmillisimmilla tavoilla...auton kuminen antenni ei jättänyt niin pahoja jälkiä. Saatoin herätä siihen että äiti sylkee mun naamalle kun tuli baarista...meillä oli Retu-niminen koira ja äidin mielestä oli hauskaa kun usutti koiran joka luuli leikkivänsä mun perään...juoksin turvaan mun kerrossänkyyn mutta aina silloin tällöin Retu sai mun jaloista kiinni ja näykkäsi. Siitä syystä en varmaan vielä tänäkään päivänä pidä koirista. Olin peräti 11v kun mut ja mun pikkusiskoni sijoitettiin lopullisesti pois monen lastenkotireissun ja sijaisperheen jälkeen...

Miksi mä kerron tämän? Monet me kannamme kaunaa omille vanhemmillemme, syytämme heistä tunteistamme ja siitä ettei meistä ole tullut ns mitään koska meihin ei aikoinaan uskottu...tai muuten vaan välitetty tarpeeksi. Mutta me itse teemme valinnan. Joka hetki on uusi päätös edessä mitä polkua lähdemme seuraamaan.

Viime vuonna ennen joulua mun mummo ja äitini äiti kuoli. Mun mutsi ainoa sisaruksista joka oli hoitanut häntä viimeiseen asti...kun kuulin, soitin äidille ja sanoin että nyt mä tulen sun luokse ja sillä sipuli. Juttelimme, oikeastaan ekan kerran mun elämäni aikana. Äitini itki...joka oli ensin aika hämmentävää koska olin pitänyt häntä tunteettomana. Ja sanoi että oli aika kakara silloin kun olin lapsi...se oli paljon, enemmän kuin olin osannut odottaa. Ja se riitti. En alkanut lypsämään enempää...

Sen episodin jälkeen emme nyt ole vieläkään ihan sydänystäviä...mutta tärkeintä on se etten ole enää vihainen. Olen antanut anteeksi mun äidille...ja se prosessi sai alkunsa mun aloitteesta, joskus on vaan otettava pallo omiin käsiin ja sanottava että nyt ole siellä, mä tulen sinne ja puhutaan...katkeruus syö meidän omaa sisusta. Vieläkin mulla on kyllä taipumus katkeroitua jos ihminen ei ymmärrä omaa osuuttaan...mutta kun hän sen jotenkin osoittaa ymmärtävänsä edes pienen hetken, anteeksianto tapahtuu kuin itsestään.

Eli mä tänään soitin mun äidille. Oli ollut autokolarissa...onneksi ei mitään käynyt...pyysi tulemaan kylään, hän voi kuulemma järjestää itselleen vapaata. Voitais mennä vaikka karaokeen...

Jos minä pystyn antamaan anteeksi omalle äidilleni, miksi sinä kantaisit omille vanhemmillesi/toiselle niistä kaunaa...mun äiti antoi mulle elämän. Mä annoin mun lapsilleni elämän. Ja mun vatsassa ihan kuplii kun katson heidän hymyä...enpä olisi sitä näkemässä jos en olisi äitini katkerista lanteista ulos työntäytynyt...

Mun tyttö sanoi kerran:

"Äiti, sitten kun minä olen iso, minua ei haittaa vaikka olisin köyhä, sillä minä olen rakkaudesta rikas"

Rakkautta on jokapuolella kun vaan jaksaisi avata katkeruuden painamat silmäluomet...vähän siinä pitää omaa ylpeyttäkin niellä =)

Lohikäärme oli tuntenut Tiinan kolmevuotiaasta asti reaali-maailmassa. Kuumana vetenä hän poltti itsensä muotoiseksi kuvioksi tytön käteen, ikuiseksi arveksi. Tiina ei koskaan hävennyt palovammaansa, olihan hänellä lohikäärmeen muotoinen arpi jota muut lapset halusivat sivellen kokeilla...hän vaivautui kun joku halasi, mutta arven sively tuntui hyvältä. Hän mielellään kertoi tarinan jäljen synnystä, vesi kuumalla liedellä kattilassa, kattilan kahvassa reikä, sormi reikään, kiskaisu...hän ei itse muistanut tapahtumaa, joten joka kerta kertoi tarinan hieman eri tavalla, kertomus oli kuin veden pinta joka heijasti joka kerta hieman eri tavalla vaikka olisi seisonut samalla kohdalla rantaa.

Taika-maailmassa hän oli Tulennielijä-tytön uskollinen apulainen ja kahden todellisuuden välissä oleva sanansaattaja...jos oli tytön aika herätä reaali-maailmaan (mikä nyt yleensä on todellisuutta...häilyvä viiva kun totuus on subjekti) tiesi lohikäärme kertoa että nyt on aika palata. Jos taas Kuningatarpuu halusi saattaa tytölle tiedon että nukahtaessaan tulee suoraan hänen luokseen, lohikäärme viestitti sen hänen puolestaan jolloin arpea alkoi lievästi kihelmöimään ennen nukkumaan menoa.

Tarina jatkuu kunhan oma netti toimii taas, nyt kirjastossa

Pikku-Tiina ei kovinkaan helposti saa nukuttua, ja kun ei lähi-ympäristössä ole potentiaalista sadunkertojaa tai välttämättä edes kunnon aikuista samassa huoneistossa, päivän tapahtumat myllertävät hänen sisuksissaan kuin meren yllä myrsky. Pikku-sisko nuuskuttaa alasängyssä peitonkulmaa, hereillä hänkin mutta he eivät puhu toisilleen. Ovat hiljaa omissa maailmoissaan.

Äiti ei tullut kotiin tänäkään yönä...sisarukset söivät koulussa kyllä ison annoksen ruokaa ja iltapalaksi valmiiksi viipaloitua ruisleipää jonka päällä iso kasa sokeria. Mutta uni ei tule. He asuvat Ristinkalliolla levottomalla kerrostalo-alueella, talojen ja metsän välissä on iso paljas kallio ja kun sen kävelee läpi kuten Tiina yleensä koulun jälkeen, pääsee suojapaikkaan...Ristarin metsä. Tiinasta se on vallan ihmeellinen paikka joka tulee uniinkin silloin kun sattuu nukahtamaan. Hän juttelee linnuille, mustikan varvuille, siniselle taivaalle...mutta tärkein on Kuningatarpuu, vanha puoliksi kelottunut käppyräinen mänty joka Tiinan mielestä huokuu jotain syvää ja viisasta.

Jatkuu

Hyisen maan pintaa kerrosti sinisenharmaa usva...oli aamu, aurinko vasta venytteli ensimmäisiä säteitään taivaankantta pitkin. Kun oli saanut suoritettua joka-aamuisen jumppansa, treenatuilla säteillään hajoitti sinisenharmaan usvan...paljastaen ison puun alla nukkuvan pienen suurisilmäisen tytön. "Hmmm...aika herätä, aamut tuntuvat tulevan aikaisemmin nykyään Kuningatarpuu", tyttö sanoi. Kuningatarpuu hymyili. Hän piti tytöstä, oli ottanut hänet suojelukseensa 2013 kuunkiertoa sitten kun näki tyttöraasun kävelemässä yksin paljain jaloin nyyhkyttäen. Niin hän ojensi oksansa ja varovasti tyttö kiipesi sille...eikä kulunut kuin tovi kun tyttönen istuskeli lähes joka päivä heiluttaen jalkojaan ilmassa, keksien hassuja rallatuksia, kertoen huolistaan toisessa maailmassa. Kuningatarpuulla oli ristiriitainen tunne luukusta joka sijaitsi taivaankannen vasemmassa laidassa kierreportaitten yläpäässä...siellä oli toinen maailma, se jota aikuiset kutsuvat todellisuudeksi. Hän tiesi että auringon mennessä nukkumaan, pienen tulennielijätytön oli mentävä takaisin omaan maailmaansa, herättävä siellä ja koettava kaikki ne kauheudet joista tyttö puhui...mutta jos hän estäisi tyttöä menemästä, jäisi hän ikuisiksi ajoiksi Taikamaailmaan ja kadottaisi todellisuuden. Ei, ei hän voisi tehdä sitä, olla lohduksi vain...jatkuu huomenna

Eilen muuten tuli testailtua itseään eri puolilla nettiä...Olen ekstrovertti, vakaa ja neutraali...kaksi jälkimmäistä piirrettä tullut miljoonan hajoamisen jälkeen =)sosiaalisuuspisteitä mulla oli 9 kymmenestä. Jämäkkä olen myös, siitä pisteitä 7...siitä tulikin mieleen että töissä sanotaan mua napakaksi ja topakaksi...joka kai samaa kuin se jämäkkä =) Joo, ei tuulet kaada...

Olen kuulemma järkevällä tavalla mukava...toisaalta toisen testin mukaan olen liian hyväuskoinen hölmö, kiltti ja antelias jota muut viilaa linssiin...jaa, en sanoisi noin ihan. Ja sitten lisäksi voisin olla kuulemma anteeksiantavaisempi, en ole armollinen luonne...

No, jotain suuntaa, mutta kyllä se totuus on se, että tiedän mitä olen...joskus hölmö, joskus fiksu ja pyrkii hyvään.