Runosuolesta

Välillä tulee sellaisia ajatuksia mieleen, että mun elämä on pilalla...rikkinäinen sähköjohto piinaa oikeaa jalkaa ja tuntuu etten voi tehdä mitään, tai mennä mihinkään. Ja vaikka olen toitottanut miten musta on ihanaa olla sinkku, niin nyt jotenkin on sellainen olo että kaipais sellaista tunnetta kun joku pitää huolta ja hoivaa...saisi olla reppana ihan luvan kanssa.

Nyt kyllä vähän masentaa...toivon että tämä kipujakso menee nopeasti ohi ja pääisisin taas salille, niin ei tarvitsisi ajatella synkkiä kyyneleet silmissä. Olen kyllä aika säälittävä ihminen.

Parin viikon päästä synttärit, täytän 35vee...astun lähemmäksi keski-ikää, vaikka pieruhuumori nuorentaa ja ylipaino pitää rypyt täytettyinä. Oon aina ollut aika levoton...kuin sisälläni olisi tytisevää hyytelöä joka pakottaisi mut liikkumaan. Mutta nyt mun on rauha. Enimmäkseen...en ole enää niin kiihkeä ja nopeatempoinen. Viihdyn yksin, viihdyn mun lasteni kanssa ja tapaan mun ystäviä. En käy juurikaan ulkona. Mun kriisini näkyy lähinnä aivopieruina kirjoituksissa, mutta ei enää pistä koko elämää sekaisin...sellaisia myrskyjä vesilasissa, basic-settiä. Olen alkanut kuntoilemaan ja löytänyt siitä pysyvän elämäntavan...vielä se ei näy ulkoisesti kuin vähän, mutta tärkeintä on se että reumaperäinen sairaus ei enää kipuile ja henkisesti tulee myös paljon parempi mieli raudan kiskomisesta.

Ajatella...mulla on kuitenkin asiat aika hyvin, kun miettii sitä matkaa mitä olen tehnyt. Oon hyvällä tiellä.

Halu nähdä elämää ja tuntea se sisällään
hengittää sitä niin että keuhkot kärvähtää
en mä tullu tänne siksi että sivusta vaan seuraisin
miten muut elää, en vois tehdä mitä tahtoisin
mutta kun mä tarviin sen kivun ja sen tunteen
ja kauneuden ja herkkyyden ja asfaltin kovuuden
että mun ajatus herää, en vaan jumiutuisi kaavoihin
uskaltaisin murtaa ne, laittaisin suolaa mun haavoihin
sillä nyt mä sen ymmärrän ettei ilmaiseksi saa
kaikkea kivaa ja kaunista, siitä pitää myös maksaa
ja oikeastaan törmäämällä maahan mä ymmärrän enemmän
miten hienoa on se että mä sain tämän elämän

Tää puoli vuotta on ollut mulle jokseenkin vaikeaa aikaa
jumissa ajatuskehissä, kuin ois pallo laitettu jalkaan
mutta silti olen onnellinen siitä että enää en ole nuori
silloin mun sulaa laavaa ympäröi vahva teräskuori
ja kun se alkoi repeilemään, musta tuntui että menetin kaiken
poltin siltoja ja tanssin päällä kaiteen
heräsin teholta ja olin vihainen siitä että elän
kun en mä pärjää kanssa solmuisen lankakerän

Nytkin on taas jakso milloin aivokemiat heittelee
mutta antaa niiden heitellä, ei se mulle pahaa tee
mä hyväksyn sen että mustat veet ovat osa mua
en enää rakenna patoja vaan annan virran valua
sillä jokin asia mulla on paremmin kuin ennen
ja se on se että hyväksyn menneen
en mä tähän mitään masennuslääkkeitä tarvitse
enkä edes sellaista harkitse
se vaan herättää surua kun olen luomassa nahkaa
kohta pääsen irti ajatuskehistä, pallosta jalassa
ja uusi jakso elämässä voi taas alkaa

Hyvällä alueella omakotitalo jonka seinissä valkoiset tiilet
siellä asuu pariskunta jotka luuli unelmiensa saaneet siivet
silloin alussa he rakastuvat ulkokuoreen ja titteleihin
aivan kuin ihanneminuus olisi saanut käteensä peilin
he muuttivat yhteen, menivät naimisiin ja ottivat paljon lainaa
ja eräänä iltana mies katsoi nettipornoa työhuoneessaan
ruiskaisun jälkeen joi taas oluen ja tunsi tyhjyyttä sielussaan
että tätäkö se rakkaus oli, kun lähes heti meni kuolemaan
vaikka talous on turvattu, silti jotain jää puuttumaan
ja masentuneena menee vaimon viereen nukkumaan

Jotkut rakastuvat toiseen ihmiseen ja jotkut unelmiinsa
sillä se on paljon helpompaa kuin ottaa riski saada turpiinsa
se todellinen tunne on aitoa vuorovaikutusta
eikä mitään yhteisen firman perustamista
mutta jos on liikaa haavoja joita pitää peittää
voi siihen ympärille valkoista tiiltä heittää

Eteenpäin sanoi mummo lumessa
elämää on edessä vaikka on myös takana
viikonloppuna taidan kaupungilla hillua
ja antaa jollekin vähän...rakkautta
oletko se sinä...kenties
mä haluan olla nainen, ole sinä mies

On mun ystävienkin vaikeaa ymmärtää
vaikka kuinka yrittäisin selittää
että muut miehet ne on villapaitoja vaan
hetken lämmittää ja sitten taas kuristaa
sillä yksi on vieläkin mun ihoni alla
vaikka onneaan hän elää toisaalla
ja niin minä sen tahdonkin olevan
että hän ois kanssa jonkun sopivan
kun mä olin aina niin vääränlainen
ja se teki sieluuni syvän arven
etten enää uskaltanut uudestaan
ottaa riskiä ja antaa mennä vaan
jotkut sanoo että rakkautta sekin ois
kun työntää toisen kauas pois
kuin antaisi toisen kärsiä vierellään
ja joutuisi itsekin pettymään
ei vaan siihen toiseen vaan myös itseensä
kun ei osaa onnelliseksi tehdä miestä ikinä

Mutta se syvin ääni minussa
on surullinen sen puolesta
että selvästi kuultaa tuossa kaikessa
oletus omasta arvosta
että vain velvollisuudesta
joku voisi olla mun kanssa
ei oikeastaan mitään hienoa
ole tässä naisessa
ja suurena marttyyrina
vapautan toisen piinasta
ja olen muiden tunteille täysin sokea
luulen että että pelastan muita minulta
ja ajattelen heidän parasta
että päästän heidät pahasta
narsistisuudessani vien heiltä äänivallan
minä kyllä oman taakkani kannan

Nyt vasta tiedostan ja näen käytökseni motiivit
mutta silti en tekisi mitään toisin tai asioita muuttaisi
sillä ne nyt meni niinkuin meni ja ymmärrän
mutkien kautta ja oikeastaan niiden avulla enemmän
enkä katkera ole millekään enkä kenellekään
itse mä vammojeni kanssa joudun elämään
kannan sisälläni suurta huonommuutta
ja sen heijastus on käytökseeni valtavan suurta
eihän se tervettä ole ollenkaan
mutta jollain tavalla nyt onnellinen olen vaan
että asiat menee omalla painollaan
ja vielä jonakin päivänä
minäkin onneni saan

Taas mä olen huomannut sen
raadollisen totuuden
ettei mies osaa kuunnella
tai ymmärtää kuulemaansa
nyt taas pitää vetää rajoja
ja tunnen olevani muija kamala
että helpommalla kaikki pääsisi
jos se yksi tuosta lähtisi
tuntuu etten saa happea
pitäisi taas luopua minuuden rajoista
ja omasta tilasta
ja toinen tekee miten haluaa
kysymättä multa sanaakaan
mähän sanoin että hitaasti
olen raaka bataatti

Viallisten ihmisten kanssa tunnen olevani parempi ihminen
viattomien kanssa tuntuu kuin oisin ruusu mutta niin piikkinen
etten voi edes itseni lähelle mennä enää
ja muurit nousee ja se kylmä jää
ei mun kaltainen selviyjä tarvitse mitään hyvää
kenet minä pelastan ja kuka minut hylkää
jos tuo hyvä ihminen tuossa pysyy
niin mikä on sitten se tekosyy
johon voin vedota kun en itse kestä
onnellista elämistä

On suuri kynnys mulla lähteä uuteen rakkauteen
yksinäisyyttä yksin siedän, mutta kaksin en
tahtoisin olla toiselle jotenkin ainutlaatuinen
silti oman tilani pitäen eikä rikkoutuisi rajat minuuden
sillä tiedän sen olen vaikea ihminen
ja muihin mä luota en
enkä halua että mua hallitaan voimalla heikkouksien
sillä aina silloin katoan taakse kilpien ja muurien