Sielun avaamista ja mentaaliprosessointia enimmäkseen runollisin keinon, koska siten voi kirjoittaa itselleen herkkiä asioita verhoten ne tekotaiteelliseen paskaan. Tai jotain.
On niitä jotka etsii himokasta bylsintää
hikeä ja kiimaista mylvintää
sperma-astiaa tai kyrvänkantotelinettä
mutta unohtavat sen että
himojenkin alla on ihminen
seksuaalivietti on vain yksi tarve sen
eniten kaipaa sitä että joku välittää
eikä jätä heti yksin itkemään
on helpompaa riisua vaatteensa
kuin paljastaa toiselle tunteensa ja aattensa
ja pelkkä pano jää vain ohueksi viivaksi
jos puuttuu läheisyys
puuttuu myös todellinen kliimaksi
Tahtoisin niin kovasti suhun tutustua
pidän äänestäsi ja tavastasi pukeutua
mielipiteesi ne kuulostaa perustelluilta
ja tunteitasi sä et kätke, itseltäs et muilta
katsot asioita monesta eri näkökulmasta
ongelmat ei oo esteitä ne voi myös ratkaista
et vihaa ihmisiä vaan opit heidän teoistaan
ja sanoistaan, et jää katkeruutta kantamaan
Mutta mun täytyy olla sulle rehellinen
taidan olla jonkin verran tunnevammainen
kai jonkinlaista huonommuutta sisälläni tunnen
etten olis muka rakkauden arvoinen
olen jättänyt jälkeeni ihmisiä itkemään
ja on mulla kyllä sydän mutta se on alla jään
sä vaikutat niin hyvältä ja täydelliseltä
mutta ennenkin on tuntunut siltä ja mä pelkään
Olen kuin taisteluihin väsynyt arpinen sotilas
en mä jaksa enää uuteen sotaan sukeltaa
anna mun pitää oma tila, anna mulle olemisen rauha
niin voidaan me jonkin aikaa samaa matkaa kulkea
Hei mä ymmärrän jos haluat nyt lähteä
etsimään uutta seikkailua ja retkeä
ne huumat on niin nähty eikä edes totta
mä voin soittaa sulle taksin, se on pihalla kohta
täytyy myöntää että toivoisin sä siihen jäät
mutta aina olet kuitenkin vapaa lähtemään
ei musta ole kotileikkejä leikkimään
joskus jos haluat, voit tulla syliin lämpimään
Olen kuin taisteluihin väsynyt arpinen sotilas
en mä jaksa enää uuteen sotaan sukeltaa
anna mun pitää oma tila, anna mulle olemisen rauha
niin voidaan me jonkin aikaa samaa matkaa kulkea
En koskaan ottaisi sinua takaisin
mieluummin vaikka kuolleen kanssa makaisin
En koskaan antaisi sun koskettaa mun huulia
mieluummin söisin vaikka teräskuulia
Muistan sinun ilkeän tekosi jokaisen
ja herjaavia sanojasi mielessäni toistelen
sitä en anna anteeksi milloinkaan
ettei vikaa olisi sinussa ollenkaan
En koskaan edessäsi riisuisi vaatteita
mieluummin tunnustaisin vaikka natsi-aatteita
En koskaan sanoisi sinulle että ikävöin
mieluummin myisin itseäni päivin öin
Muistan ylimielisen ilmeesi jokaisen
ja se ettet minua koskaan kuuntele
sitä en anna anteeksi milloinkaan
pidit kiinni muttet rakastanut ollenkaan
Mutta miksi mutta miksi näen unta
että sataa lunta ja routainen multa
avataan ja sukuhautaan
meidät molemmat laitetaan maatumaan
mutta miksi mutta miksi tunnen niin
että vaikka sanon hyvästi
se on vain näkemiin
En koskaan syliisi sinua sulkisi
mieluummin antaisin auton ylitseni ajaa
En koskaan samaa matkaa kulkisi
en rakentaisi kanssas taloa enkä edes majaa
Muistan kaiken enkä anna anteeksi sitäkään
että hylättyäni sinut aloit itkemään
että voi sinua parkaa kun et ollenkaan
ole syyllinen rakkauden kuolemaan
Mutta miksi mutta miksi näen unta
että sataa lunta ja routainen multa
avataan ja sukuhautaan
meidät molemmat laitetaan maatumaan
Mutta miksi mutta miksi tunnen niin
että vaikka sanon hyvästi...
...se on vain näkemiin.
Silloin mun tyttöni syntyi, 4018gr ja 54cm...kaunis pitkäraajainen lapsi. Meni 8 päivää yli lasketun ja synnytys käynnistyi siten, että olin shoppaillut koko päivän ja illasta alkoi tihkumaan lapsivettä...siitä reilu viisi tuntia, niin tyttö oli sylissä.
Olen onnellinen <3
Torstaina laskettu aika.
Mä mietin mun paranoidista skitsofreniaa sairastavaa pikkusiskoa...vaikka siskolla on ihan normaali älykkyys ja joissain asioissa hän on jopa lahjakas, niin pienestä pitäen hän oli sellainen kuin ei haluaisi olla läsnä...pienenä ja vaaleana lettipäänä käpertyen nurkkaan, kun hänen vilkas ja tempperamenttinen rämäpääsiskonsa krossaili pyörällä ja hakkasi vittuilevia poikia keltaisella Nils Holgersson-olkalaukulla.
Myöhemmin se läsnäolon haluttomuus alkoi tuntua jo valinnalta...sairastuminen antoi siskolle helpon tien käpertyä laitokseen muiden hoidettavaksi, kun mä taas en koskaan ajatellut etteikö hän pystyisi nousemaan takaisin omille jaloilleen ja taistelemaan. Mä olen syntynyt taistelijaksi, ja jotenkin se leimaa niin vahvasti omaa ajattelumaailmaani että se vaikeuttaa ymmärtämään niitä, jotka eivät jaksa...vaikka pitäisi kunnioittaa sitäkin. Minusta vaan elämässä ei kuulu päästä helpolla. Siinä jättää tekemättä tai ajattelematta jotain olennaista.
Enkä helpolla pääsekään. Kun eilen vedin pulkalla 13-vuotiasta poikaani pulkalla ison raskausmahani kanssa ja edellisenä yönä oli ollut rajuja supistuksia, vatsatauti ja 38,3 astetta kuumetta, niin sanoin hänelle että nyt perkele taistellaan ja hoidetaan homma pois alta. Niin minä sitten elimistö totaalisen kuivuneena vedin pojan pulkalla pysäkille, siitä nostin linja-autoon, taas pysäkiltä kohti Meilahden sairaala-alueen sisäpihaa...sitten törmäsinkin mukavaan tuttuun osastonhoitajaan joka veti poikaa pulkassa puolestani lastenklinikan nurkille, siitä taas tuntikausien odottelua, röntgenkuvausta, ikäviä uutisia että nilkka on todellakin murtunut ja taas odottelua että pitääkö leikata. Nippa nappa vältettiin leikkaustuomio ja poika itki ja nauroi samaan aikaan ja halasimme. Vaikka olin ensin häntä kovistellut että nyt ei aleta draamailemaan ja suremaan ja nyt taistellaan ja hoidetaan homma kuntoon enkä ensin niin myötätuntoiselta pintapuolisesti vaikuttanut, kun odotimme viimeistä röntgenkuvaa, poika sanoi pyörätuolissa istuen:" Äiti, sinä olet hyvä äiti".
En minä aina siitä tiedä...olen tehnyt paljon virheitäkin. Mutta se mun taistelutahtoni johtuu siitä että välitän mun rakkaista. Vaikka läheiset vievät voimaa, he myös antavat sitä ja ylipäätään elämälle suuntaa ja tarkoitusta. Olisinhan minäkin aikoinaan käpertyä mun omiin mentaalisiin ja fyysisiin häiriöihini, mutta mitä se mun läheisiä auttaisi. Perkele.
Odotan pikkuiseni syntymää, milloin pääsen nuuskuttamaan hänen päälakeaan. Ei ahdista öiset heräilyt, olen katkonukkuja luonnostaan ja vauvanvaatteet saavat mut liikuttumaan siitä, että viimeistään toukokuun alussa mulla on pieni nyytti sylissä. Mun vanhemmat lapset ovatkin jo murkku-ikäisiä, joten tuntuu hyvältä lisääntyä nyt. Mä olen vuosia haaveillut vielä siitä yhdestä pienokaisesta.
Mutta. Itse raskaana oleminen on perseestä, ja mä uskallan sanoa sen suoraan, ettei tämä ole mun parasta aikaa, vaikka niin yleensä väitetään ja myytti kertoo. Joo, on se parasta aikaa kun ensin oksentaa 3-4 kk, sitten alkaakin viikolla 17 kivuliaita supistuksia joiden vuoksi ei enää pääse töihin, sitten helvetilliset lantion liitoskiivut jotka kaltaisellani käärme-ihmisellä ovat helvetilliset ja estävät liikkumista, niin paha närästys ja refluksi, että jos ei ole viittä tyynyä pään alla, herään yöllä siihen että yksin vatsanesteitä pois henkitorvesta ja puhumattakaan ummetuksesta. On kivaa vääntää nyrkin kokoisia kikkareita. Ja herkistynyt haju-aisti joka on koetellut jopa parisuhdetta, sillä saan pahoinvointikohtauksen jos toinen on syönyt valkosipulia taikka juonut olutta.
Unohdinko jotain? No onneksi mieli ei ole ailahdellut sen enempää kuin yleensäkään. Eli joka päivä heiluu kuten ennenkin. Mutta se hyvä puoli vaikeassa raskaudessa on, että tuskin iskee peipipluussit, kun on vaan niin onnellinen siitä, ettei enää satu fyysisesti. Synnytystäkään en pelkää, sillä se tarkoittaa sitä että se ihana vauva on kohta sylissäni. Mä niin rakastan sitä, vaikka siitä tulisi super-adhd koliikkilapsi. Kunhan tämä fyysinen kipu helpottaa ja voin taas liikkua normaalisti.
...kannattaako avautua hormoonimyrskyissä julkisesti, joten vähän lyhentelen suoltamaani paskaa...tai siis taisin poistaa kaiken. Ups.
se jää nyt vähemmälle...uudessa kodissa sitä ei ole, enkä ajatellut vähään aikaan hankkia, koska haluan vierottautua siitä että hukkaan elämääni koneella sen sijaan kuin teen lauluja, tauluja, siivoan, tiskaan, käyn lasten kanssa kävelyillä. Mun addiktio vaan on niin paha ollut, että väkivaltainen pakkovierottautuminen onnistuu parhaiten.
Vaatimusten kaivo
egon epätoivo
heitä lantti et saa mitään
mistä oma toive itää
kitukasvuisena
valon tarpeessa
luulee että tietää
vaikkei tiedä mitään
odottaa vain hetkeä parempaa
vaikka sitä ei koskaan saa
Olen itsekkäänä piikikäs
