Ihmiset eivät selvästikään aina saa sitä mitä haluavat. Köyhissä oloissa olevalla saattaa olla perhe ja ihmissuhteet kunnossa mutta olisivat valmiita luopumaan osasta ystävistään päästäkseen eroon velkataakastaan, huumeongelmastaan tms... Jollakin taas saattaa olla pätäkkää enemmän kuin laki sallii mutta ei oikeita ystäviä. Varmasti jokaista niin sosiaalisesti kuin varallisestikin konkurssissa olevaa kohden on yksi ihminen jolla on kaikkea. Eikä kukaan näistä tunnu olevan oikeasti tyytyväinen elämäänsä, eivät edes väliinputoajat. Balanssi ei toteudu.
Vaikka balanssi toteutuisikin niin sekään ei riitä tekemään ihmistä onnelliseksi. Äkkiseltään, kun katselee ihmisiä, voisi tulla mieleen että pitää mennä sopivasti päin mäntyä että ihminen voi kokea onnea tavallisen arjen saavutuksista. Toki tämä on yksilöllistä. Joillekin riittää että rakkauteen tulee ryppy jonka voi sitten korjata ja kaikki on taas vuoden verran aivan jumalattoman kivaa. Jonkun pitää palata suunnilleen kuolleista että osaa arvostaa sitä mitä on saatavilla. Itse olen ilmeisesti jälkimmäistä osastoa koska selvästikään sairaalan pöydällä maatessa, kilometri johtoja rinnassa ja sydänkohtauksen varalta valvottuna vieläkään tajunnut kaikkea.
Minullahan on monia asioita mitä ei voi edes tässä maassa enää pitää oletusarvoina. Näistä esimerkkeinä työ jonka palkalla on nähtävästi mahdollisuus käydä kahden kuukauden sisällä kahdesti Euroopassa ja kerran pohjoismaissa ulkomaanmatkalla + tehdä muita juttuja, ystäviä joita kiinnostaa minun touhuni riittävästi että ovat satunnaisesti yhteydessäkin, tiettävästi yksi puolisoehdokas huolimatta nörtähtävistä harrastuksistani, niitä harrastuksia, terveys (paitsi selkeästikään ei terve pää) ja tarpeeksi realistisia tavoitteita jotta elämä pysyy riittävän mielenkiintoisena eikä tekeminen lopu kesken. Riittääkö tämä? Ei luonnollisestikaan. Osa asioista ovat vain vääränlaisia tai huonosti yhteensopivia muiden kanssa. Oikeastaan ainoat ensisijaiset tavoitteet jotka eivät ole toteutuneet menneisyydessä tai parhaillaan ovat soittimen opiskelussa sopivan pisteen saavuttaminen ja perhe.
Minähän en ole onneton, päinvastoin. Tiedostan tilanteeni ja osaan suhteuttaa sen globaalilla skaalalla. En vain ole tyytyväinen nykytilaan ja olen tarpeeksi kärsimätön etten nähtävästi jaksa vuositolkulla pedata saumaa saada loppuja suurimman tärkeysasteen tavoitteita ulottuville jotta voisin siirtyä eteenpäin ja kasvaa ihmisenä. Kuitenkin näen myös elämäni eräänlaisina tasoina joita aina kerran kivunneena en enää alemmas tipu. Voin siis katsoa peiliin ja nauraa itselleni, mitä itseasiassa harrastan satunnaisesti. Siinä muistaa kummasti ottaa taas nöyrempää asennetta käyttöön ja eläminen saa taas uudenlaista särmää. Pystyy hetken tähtäämään oikeasti ylöspäin eikä jäädä makoilemaan mukavien saavutusten varaan.
No, noita kahta odotellessa. Sen jälkeen voikin taas keskittyä yleiseen hauskaan. :D