Kesän pimeys

Säiden ja horoskooppien
alla liittymämainos.
Kertoo meille mihin hintaan
voisimme pitää yhteyttä niihin läheisiin
joiden tukena haluamme seisoa,
tai joiden valokeilan kautta
voisimme peilata omaa minäämme.
Kuvassa naarasleijona makaa
silmät kiinni isolla graniittikivellä.
Vastakkainen sivu pyhitetty hehkuvalle autolle,
joka yrittää saada meidät
vakuuttumaan että veisi meidät sinne
missä aurinko on.
Sillekin on laitettu hinta.
Ja kaiken yllä,
jokin joka tietää
että ne vaan nyt ovat mitä ovat eivätkä muuta.

Tänään kaupassa
puoli desiä verta lorahti pipooni,
kohta kihosi ohimohiusten läpi
poskea valumaan.
Se oli tosi hailakkaa.
Katsoin ympärille näkyykö
tanssivia kirahveja tai
palavia kääpiöitä.
Sitten kiersin pikkelsituubien tykö
ajattelemaan maailmaa
ja sen eri kantteja.
Jäin pitkäksi toviksi kiinni viivakoodien radoille.
Ei minun mitään majoneeseja tai muuta pitänyt
tulla hakemaan, vähitellen
olin toisaalla.
Mietin maailman harrastavan innolla
tuoteselosteensa kolmiulotteista havainnollistamista
kenelle vaan ketä oikeasti kiinnostaa.

**Spoiler**
(äiti kipeenä joten pyysi hakemaan karjalanpaistilihat, tiskillä oli kahta sorttia, hintavertailua en voinut tehdä koska joku pari tukki toisten lihojen kohdan, siinä jotain neuvottelivat, kohta huomasivat minut ja vähän väistivät, huomasin että ne toiset ois halvempaa lihaa, kumarruin ottamaan ja samalla se nainen niistä otti ylähyllyltä jotain, josta lorahti verta pipooni. THESE THINGS HAPPEN!)

Matkalla sählyyn
pitkin loivaa ylämäkeä
huomaan vasemmalla
astelevan nuoren parin.
Ulko-ovesta saapuu musta villakoira.
Poika vaihtaa six packin toiseen käteen,
polvistuu silittämään niskaa joitakin sekunteja,
tai ehkä vain kaksi ja puoli,
sitten liike jatkuu,
sulavana, six pack palautuu oikeaan käteen,
kohta pari jo sujahtaa sisälle
ja koira muualle
ja olen varma
että tänä iltana heillä ei ole
mitään ongelmaa.

Sydän iltaisin unelmoi,
katselee keittiössä sälekaihdinten halki pihaa
jota kevät tekee omakseen.
Joku on vierittänyt ruosteisen kurkkupurkin rinteen juurelle.
Sydän vilkuilee ikkunasta,
hiekkalaatikko tyhjillään,
kuin kevyesti räjähtänyt.
Valkea pilvi liukumassa kaiken yläpuolella lumoavan hitaasti.
Sydän illalla keittelee kahvia,
punaisen entisen mannaryynipurkin hohtavasta pohjasta näkee palan itsestään.
Laittaa sopivan määrän vettä,
ja patterin vierellä odottaa.
Sydän, kun ilta on hiljaisimmillaan,
juo kahvia jääkaapin ja kevään maiseman välissä,
miettii kunpa olisit
tässä, minua pitelisit.

Notes to self:
- tee 10 haikua siitä kurkkupurkista
- tee haiku kahvinkeittimen äänistä
- tee tanka jossa sade ei ole kielikuva millekään negatiiviselle vaan raikkauden ja tuoreuden ja muun huipun tuoja
- mene nukkumaan minuutin sisällä!

Poliittisesti korrekteja kuin pumpuli.
Mitäänsanomattomia kuin pahvi.
Tylsiä kuin styroksi.
Läpinäkyviä kuin kuplamuovi.
Vaahtomuovin keveitä.
Kaiken yksinäisten sydänten kaatopaikalla lepattavan
rojun ja roudan ja systemaattisen kaaoksen keskellä
mieleen iskeytyy mansikka edelliseltä keväältä.
Luonnollinen, raikas, hellä, tuore, punainen, maistuva, koskettava, mehukas,
sellainen joka kielii paljoista marjoista,
joiden sateen alle ehdottomasti haluaa.

Jep ja just kun olen painamassa Tallenna merkintää -nappia SubTV:llä nainen imaisi ensin nuoleskeltuaan unelmallisen mansikan suuhunsa.

20.6 tein yhden runon vielä silloin remontteerattomassa puistossa, joka silloin oli tosi boheemikas rentuhko pleissi, puskien ympäröimä, ihan mellevä paikka kippailla kaljaa tms jos niikseen tuli, nyt sellanen jäykän kankea kököhkö jossa ehkä fiinit tädit voi käydä istuskelemassa jos jalkoja väsyttää. Seuraavan kerran kun kuljin sen ohi, se siis oli revitty maan tasalle.

Pari suklaapatukkaa turkoosilla penkillä pehmeästi tuullessa, kun pulut tepastelee hiljalleen nurmea, hiekkaa, hahtuvapallojen seassa, naukkailen kiiwimehua, jossain takana joku sirklaa jotain, koira haukahtaa betonien seasta kerran, kenkien alla tumppeja, jälkien hajanaisia painautumia, serpentiinipötkö hautautuneena, vierelläni unohdettu vaaleansininen havaijipaita.

Olen vähitellen huomannut tuosta suht paljon yhtäläisyyksiä joidenkin Jipun sanoitusten kanssa.

Ruma mies:
- Mies laskee puluja talojen katoilta.

Kukkakaupan kulmalla:
- Suutelen etupenkkiä, suutelen etupenkkiä.
- joku itki taas koiraansa, sitä kuollutta koiraansa.
- Naapurissa mies hakkaa vaimoaan hawaji-paidassa.

Joku (no minä ainakin ennen nukkumaanmenoa) voisi vielä huomauttaa että "löysi kuolleen siilin vaatekaapistaan" <-> naukkailen kiiwimehua. Eli pieni pörröinen pyöreä hedelmä josta on tehty mehua, juodaan suorakuution muotoisesta tilasta. "Se takapihan _kiven_ alle haudattiin. Villasukkiin tarttui multaa ja ruohoa." Villa <-> hahtuvapallo, haudattiin <-> hautautuneena. Jne jne.

En oikein usko että koskaan on missään suomalaisessa laulussa mainittu mitään seuraavia (huippu kyllä olisi kuulla jos):
- hahtuvapallo
- kiiwimehu
- sirklaus
- haukahtaa
- serpentiinipötkö

No joo oikeesti mun piti vaan ottaa tuo runo käyntikortista että sen tilalle mahtus jotain muuta, mutta joskus vaan venyy asiat.

Lauantaina töitten jälkeen
naukin olutta, katsellen taitoluistelua.
Sinisessä sifongissa blondi liukuu takalaidan luona.
Silloin mietin niitä jotka
sen tapahtuessa
ovat taputtelemassa kukkia
sellaisen henkilön haudalla jota ovat
rakastaneet ja yhä rakastavat.
Heidän kolmoiskyyneliä,
koko sitä vaikutelmaa
jota kukaan ei erota.
Sen ihmisen paluuaskeleet,
ilta jääkaapin hurinassa,
katulamppujen valot sälekaihdinten halki.
Ja mietin missä kaikessa olemme.

Ei taida olla netissä suomeksi mitään Arseni Tarkovskin runoja, joten kun ei tule tv:stä kummoista päätin kääntää yhden runon. Runon joka lausutaan maagisen hypnotisoivalla äänellä elokuvassa jonka alkuperäisnimi on nikkini takaperin, elokuvassa joka löytyy minulta jostain kaapin perukoilta tv:stä lokakuussa 1997 nauhoitettuna, ja myös dvd:llä, muoveissa. Elokuva jonka ensin katsoin pikakelauksella, että mitä tämä oikein on, eihän tässä oikein tapahdu mitään. Ainut kohtaus jonka katsoin playllä oli kranaattikohtaus, ja silloin pidätinkin hengitystäni. Mutta parin viikon päästä siihen piti palata.

Ensitapaamisia

Juhlimme ensitapaamistemme
jokaista hetkeä ilmestyksinä,
vain me kaksi kaikessa maailmassa.
Pelottomana, kevyempänä kuin linnunsiipi,
ryntäsit kuin huimaus
alas portaita, johdattaen
kostean syreenin halki valtakuntaasi
peilin toiselle puolen.

Kun yö saapui,
armo annettiin minulle,
luostarin portit avattiin,
hohtaen hämärässä
alastomuus kaaristui hitaasti;
Herätessäni sanoin:
"Jumala siunatkoon sinua", tietäen sen
olevan uskaltavaa: sinä nukuit,
syreeni nojautui sinua kohti pöydältä
koskettaakseen luomiasi universaalilla sinellään,
nuo sinisellä maalatut luomet
olivat rauhalliset, ja kätesi lämmin.

Ja kristallissa näin sykkiviä jokia,
savun kehystämiä mäkiä, ja kimaltavia meriä;
pidellen kämmenelläsi sitä kristallipalloa,
torkuit valtaistuimellasi,
ja - kiitos Jumalalle - kuuluit minulle.
Herätessäsi muutit
ihmisten tympeää sanakirjaa
kunnes puhe oli täyttä ja ylitse vuotavaa,
jylisevällä voimalla, ja sana sinä
paljasti uuden merkityksensä: se tarkoitti kuningasta.

Kaikki maailmassa oli erilaista,
yksinkertaisimmatkin asiat - maljakko, pesuvati -
kun kerrostunut ja kiinteä vesi
seisoi välissämme kuin vartija.

Meidät johdatettiin ken tietää minne.
Edessämme avautui, keidastuksena,
ihmeestä rakennettuja kaupunkeja,
mintun lehdet levittäytyivät jalkojemme alle,
linnut tulivat matkalle kanssamme,
kalat loikkivat tervehtien joesta,
ja taivas kuoriutui yllä...

Perässämme koko ajan seuraten kohtalo,
puukkoaan teroittava mielipuoli.

Sydämen kokoisia lumimöyhkäleitä
haalean ruskean sävyn kyllästämää maisemaa vasten
putoilee niin majesteettisina
taivaan täydeltä hujan hajan poukkoilee
kaulaliinan yli loikaten hivelemään varoen
auringon kiloa leijaillen
ne tulevat
pehmeinä lämpiminä taskuihin
sulavat pian avainten ja
runojen läpi imeytyvät reisiini

Bulgariassakin on kahvikuppitehtaita.
Islannissakin on liikennevaloja.
Belgiassakin on pizzerioita.
Havaijillakin on lelukauppoja.
Mongoliassakin on uimarantoja.
Walesissakin on stand up –koomikoita.
Andorrassakin on sairaanhoitajia.
Perussakin on perhosia.
Uudessa-Seelannissakin on jäätelöautoja.
Ja myös Taiwanissa pilvenhattaroita.
Sekä Vanuatulla (vai Vanuatussa?) aivan varmasti
joku kaunis ja herkkäkin nainen joka juuri on kuullut radiosta
tietyn John Lennonin kappaleen
ja katsoo ulos ikkunasta, jossa ei ole lasia, katselee
meren aaltoihin ja unelmoi aidosta rakkaudesta.
Mutta millaisia ja mitä ja ketä
tarkalleen, missä
ja kuinka täsmälleen,
ihan toisaalla minusta,
kuin ei muka olisikaan.
Tahtoisin jotain tietää, vaikka mitä.
En ole koskaan käynyt Tunisiassa.
En koskaan ole kohdannut ketään Tunisiasta.
Koskaan en ole koskettanut mitään tunisialaista esinettä, tietäen että se sieltä olisi.
En tiedä yhtään tunisialaista
ihmistä, kirjaa, laulua, elokuvaa, taulua,
tai edes kaupunkia, Tunisian lippua en tunnistaisi,
oikeastaan vain sijainnin tiedän – Välimeren eteläpuolella.
Mutta minulla on yksi tunisialainen postimerkki,
huomasin sen eilen lattialla, aivastettuani.
Se painaa ehkä 0,10 grammaa, tai 0,15.
Jonkun miehen pää ympyröitynä, reilu parta, vuosilukuja,
piirros jostain rakennuksesta, hiekkaa,
haalean sininen taivas.
Olisiko mahdotonta että joku jossain, ja monikin jopa,
pitelisi juuri nyt ollessamme metsinemme
merinemme tällä kohdalla
avaruutta
tätä samanlaista merkkiä sormissaan,
silmänsä suunnattuna sen pinnalle, ja...
?