Kävin pari viikkoa sitten katsomassa Kom-teatterin My baby-esityksen. Sen ideana oli tarina start-up yrityksestä, joka aluksi vuokrasi vanhempia, mutta lopulta päätyi vuokraamaan aikuisia jotka näyttelivät olevansa lapsia. Näytelmä siis pisti pohtimaan sitä, mikä on perhe. Jokin aika sitten inhimillisissä uutisissa Maaret Kallio pohti samaa aihetta. Pari päivää sitten kävin katsomassa teatteriesityksen Lontoosta, jossa taas käsiteltiin perhedynamiikkaa. Toisin sanoen alitajuntani on sitä mieltä, että tästä aiheesta on syytä kirjoittaa.
Minulla on toki biologinen perhe, mutta olen aina ollut meistä se musta lammas: se liian ulospäin suuntautunut, rajaton ja hävettävä tapaus. Siksi en ole oikein koskaan kuulunut joukkoon. Se ei silti tarkoita sitä, ettenkö välittäisi sisaruksistani tai isästäni. En tiedä mitä tässä yhteiskunnassa pitäisi tapahtua, jotta erilainen perhekäsitykseni ja perhetilanteeni ei herättäisi niin paljon kysymyksiä ja kommentteja siitä, että tuolle tilanteelle pitäisi tehdä jotain. Sen kummemmin menemättä yksityiskohtiin suojallekseni perheeni yksityisyyttä, ja toisaalta myös siksi että tästä blogista ei tule kilometrin pituista, välimme ovat olleet huonot siitä lähtien kun olen ollut 15-vuotias. Biologinen perheeni on paljon pidättyväisempi, heille on äärimmäisen tärkeää mitä muut heistä ajattelevat ja he ovat sitä mieltä, että veri on vettä sakeampaa. Teini-ikäisenä puhuessani kotioloistani viranomaisille ja muuttamalla pois kotoa ennen 18-vuotis syntymäpäivääni olen siis ikäänkuin pettänyt heidät jo aikaa sitten.
Maaret Kallio käyttää hyvää määritelmää ”sydämen perhe”. Se ei sido perhettä biologiaan eikä samaan jääkaappiin. Perheeni on ollut vaihtelevaa aina sen mukaan kuka lähipiirini on missäkin elämänvaiheessa kuulunut. Luojan kiitos olen vanhemmiten oppinut olemaan tukahduttamatta ihmisiä takertuvuudellani. Olin lapsena, teini-ikäisenä ja vielä parikymppisenäkin hyvin raskasta seuraa tämän vuoksi. Suurimman osan kouluhistoriaa olen ollut koulukiusattu, joten lähimmät ihmissuhteet ovat löytyneet internetin kautta. Lapsena soittelin helposti tuhannen markan puhelinlaskuja kun ei ollut mitään muuta tapaa olla yhteydessä ulkomaailmaan. Olin noin 14-vuotias kun löysin Teksti-tv:n kautta kolmekymppisen jäbän, jonka kanssa toivoin suhdetta. Tapaaminen muodostui mahdottomaksi koska olin jatkuvasti riippuvainen toisen ihmisen avusta. Silti tästäkin ihmisestä muodostui minulle tuki, jolle vuodatin elämäni surut ja murheet.
Lapsuudessa paras ystäväni oli minua kaksi vuotta vanhempi netin kirjevaihtopalstalla tavattu tyttö. Meillä oli hauskaa ja jotenkin siinä silti kävi niin, että hän otti vanhemman roolin ja välillä päätyi suorastaan asumaan meillä jouluaatosta lähtien. Kun muutin pois kotoa, ystäväni oli suorastaan väsynyt siihen miten aina valitin ongelmastani ja niin emme ole tavanneet vuosiin.
Olihan isälläni kaikenmaailman äitipuoliehdokkaita. Koska isäni oli temperamenttinen ihminen, hän onnistui päätymään riitoihin sen yhden ainoan kanssa johon olin kiintynyt, ja jonka kanssa tulin toimeen. Jos perhe on se joukko ihmisiä, joka huolehtii siitä miten pysyt hengissä, olen elämäni velkaa paitsi eräälle yksityiselle kotipalvelulle niin myös naapureille, ystäville, avustajille ja opettajille. Biologiselle isälleni olen kiitollinen siitä, että hän on opettanut minulle joitain elämänarvoja, joista en koskaan luovu. Yksi niistä on se, että töihin mennään vaikka pää kainalossa ja lähtökohtaisesti kaikesta työstä pitää olla kiitollinen. Isoveljelleni olen kiitollinen siitä, että huumorista ja myötäelämisen taidosta mikä hänellä on. Isosiskoni oli lapsuudessaan ja nuoruudessaan ikkunani oikeisiin ihmisiin, joten anteeksi siitä että pöllin sinun kavereitasi kun en päässyt itse liikkumaan paikasta toiseen. Rakastan sinuakin kaikesta huolimatta. Vanhemmat ja sisarukset ovat yleensä niitä joille soitetaan, kun avustaja ei pääse töihin, tarvitaan muuttoapua, kun rahat ovat loppu jne. Meillä se ei koskaan ole mennyt niin. Yksi isäni opetuksista on se, että kun olet 18-vuotias, olet omillasi. Yleensä keskustelumme päätyvät siihen, että minun pitäisi muuttaa palvelutaloon. Mikäli kyse on ollut rahapulasta, keskustellaan kouluun menemisestä ja ammatin hankkimisesta, mikä taas ei vammaisena ole todellakaan helppoa. Toisin sanoen en ole pitänyt yhteyttä perheeseeni vuosikausiin. Perheasioiden suhteen Suomen yhteiskunnan jälkeenjääneisyydestä kertoo se, että edelleen biologisen perheen asemaa korostetaan huostaanottotapauksissa, ja sijaisperheen ja lapsen välisellä suhteella ei juurikaan ole merkitystä. Asenteista kertoo sekin, että edelleen biologiset vanhemmat ajattelevat sijaisvanhempien olevan jotenkin heidän vihollisiaan. Keskustelupalstat eivät tietenkään kerro totuutta.
On tutkittu että keskimäärin joka toinen pari eroaa, näin ollen lapselle tulee kahden vanhemman sijasta neljä vanhempaa. Meidän olisi siis aika joka tapauksessa ravistella perhekäsityksiämme. Toki esimerkiksi sateenkaariperheet herättävät minussakin kaikenlaisia tunteita, sillä olen kuitenkin syntynyt ydinperheeseen. Ja minusta on yritetty kasvattaa hyvin konservatiivista homofobiasta lähtien. Selvennyksekseni sanottakoon, etten pelkää homoja ja kohtelen heitä samalla tavalla kuin muitakin ihmisiä. Niin kuin yleensäkin asioilla on tapana, tämä omituinen perhetilanne on kasvattanut minua ihmisenä. Olen ymmärtänyt, ettei biologialla tai sukupuolella ei ole mitään tekemistä vanhemmuden kanssa. Tietysti sidettä vahvistaa se, jos on pystynyt jakamaan lapsuutensa vanhempansa kanssa.
Nyt sitten omaan esimerkkiin. Minulla on siis biologinen perhe, jonka kanssa en juurikaan ole ollut tekemisissä viimeisen kymmenen vuoden aikana, edellä mainituista syistä. Avustajat olivat pitkään perheeni, mutta opin kantapään kautta että suurempaan osaan heistä ei kannata kiintyä, sillä he eivät kiinny minuun. Sillä tuhoaisin vain omaa psyykettäni. Muutama vuosi sitten minusta tehtiin dokkari, joka sivumennen käsitteli tätäkin aihetta. Minun oli siis päästettävä dokumentin ohjaaja hyvin lähelle itseäni: niin lähelle, että rakastuin. Siitä huolimatta, että tiedän ettei suhteemme romanttisella tasolla koskaan johda mihinkään vakavampaan, minulla on aina tunteita häntä kohtaan. Hän on se ihminen, joka lukee sanakirjassa sanan isä kohdalla. Hän pisti minut ensimmäistä kertaa todella pohtimaan mitä järkeä on prostituutiossa. Olen täysin riippuvainen henkilökohtaisista avustajistani. Mikäli joku heistä sairastuu, varajärjestelmää ei ole. Näin ollen herra ohjaaja löysi itsensä varsin nopeasti tekemästä samoja työtehtäviä kuvaamisen ohessa. Minä kysyin mikä sua vaivaa kun et halua tästä palkkaa taikka seksiä? Olin niin tottunut siihen, että kaikesta pitää saada vastapalvelus. En siihen, että joku voisi oikeasti rakastaa ja välittää. Ennen kaikkea että joku voisi hyväksyä sen, etten aina ymmärrä sosiaalisia tilanteita tai niiden sääntöjä.
Olisi mielestäni reilua että me, joiden perhekäsitys on jotain muuta kuin isä, äiti ja kaksi lasta, emme joutuisi koko ajan selittämään tilannettamme tai puolustamaan valintojamme. Käytännössä minulla on siis kaksi isää, yksi äiti (joka on kuollut), kaksi aikuista sisarusta, jotka elävät omaa elämäänsä, ja kaksi pientä pikkuveljeä, joille ostelen lahjoja silloin tällöin. Sairaalan papereihin täytyy kirjoittaa lähiomaisen nimi, jolloin minä kirjoitan sinne tämän ohjaajan eli Wallen nimen. Ongelma tulee siinä kohtaa, kun hänen statustaan pitäisi alkaa määrittelemään. Hän on huomattavasti enemmän kuin ystävä, mutta virallisissa papereissa en voi häntä isäkseni kirjoittaa, sillä olen virallisesti täysi-ikäinen, joten minua ei voi adoptoida. Pitäisikö minun yksinkertaisesti kirjoittaa sinne papereihin että helvetin rakas ihminen? Huvittavimpia tämän asian suhteen ovat ihmiset, jotka ajattelevat, että lapsen perheessä pitää olla äiti ja isä. Äitini kuoli kun olin kymmenen. Ehkä siksi minusta ei ole tullut kovinkaan naisellista persoonaa, mutta en minä silti ihan pieleen ole kasvanut. Olen hyvä koulussa ja hyvin sosiaalinen oppilas. Miehen ja naisen mallia voi saada muualtakin kuin ydinperheestä. Mielestäni on korkea aika siirtyä myös lainsäädännöllisesti siihen ajatteluun, että ne ihmiset, jotka vastaavat lapsen ja nuoren, ja joissain tapauksissa myös aikuisen hyvinvoinnista, kuuluvat myös juridisesti tämän perheeseen. Tietysti kyseessä olevan ihmisen omalla suostumuksella.
-Heljä