Tuntuu siltä kuin olisi veitsi kurkulla kädet selän taakse sidottuna. Kuin ei olisi enää mahdollista perääntyä, vaan jo selkä seinää vasten. Hiki kohoaa otsalle, alahuuli eksyy hampaiden väliin. Siltä tuntuu masennus.
Masennus ei ole sama asia kuin se, että masentaa. Minua eivät masenna sellaiset asiat, etten ole saanut jotain valmiiksi, etten ole tarpeeksi hyvä. Ne ovat asioita, jotka totta kai vievät masennusta masennuksen suuntaan, mutta ei ne asiat masenna. Masennus on sitä, kun yrität työntää nyrkkiä suuhun ja samalla juosta maratonin, huohottaen. Se, kun lorotat pää alaspäin vichy-vettä nenään, ilman, että voit liikkua tuumaakaan. Se hukkumisen tunne yhdistettynä maailman pimeimpään aamuun ja kuoleman pelkoon. Se, ettei muista enää, miksi joskus muka ei masentanut. Se, että sormet menevät ristiin vain sen vuoksi, että et raapisi itseäsi verille.
Masennus on yleinen sairaus, sitä sairastaa Suomessa karkeasti laskettuna joka viides. Masennusta on eriasteista, on lievää, yleistynyttä ja vakavaakin laatua. On osittaista, päivittäistä, vuosia kestävää ja joskus vain pienenä pistona sydämessä tuntuvaa. Se on sietämätöntä, säälimätöntä, vastaiskuun voimia antavaa ja oikein lamaavaa. Sitä sairastavat ihmiset paikkakunnasta, iästä, fyysisestä kunnosta ja matkakilometrien määrästä riippumatta.
Masennus tuntuu pahalta. Se tuntuu siltä, ettei jaksa enää elää, ei ole syytä elää tai elämä ylipäänsä on menettänyt kokonaan merkityksensä.
Hyvä puoli masennuksessa on se, ettei se ole ikinä päätepysäkki.
Masennus on vain välietappi henkilön elämässä. Se on aamunkoitto, joka yhtä vahvasti kuin alkoi, menee myös ohi. Se ei tapa ihmistä, niin kuin syöpä ja hoitamaton diabetes tappaa. Sillä ei ole valtaa.
Kuten masennus alkaa, se myös päättyy. Se ei pääty koskaan silloin kuin sitä haluaa, vaan vasta sitten kun masennus itse päättää otteensa hellittää. Sen lonkeroita kutittelemaan on hyvä olla lääkekaapillinen pillereitä ja psykoterapiasuhde, mutta ilmankin niitä voi pärjätä. Ei se tule olemaan helppoa, masennus on kavala kumppani. Se on kuin sumu, joka peittää kaiken alleen ja tunkee korviin ja sieraimiinkin.
Mutta kuten sumu alavalla pellolla aamutuimaan, niin myös masennus haihtuu pikkuhiljaa. Pelto jää sumun kosteudesta kauniiksi, rypsikukkien keltaiseksi. Sellainen maailma on, masennuksen jälkeen. Erityisesti sen takia, että silloin tietää eron hyvän ja huonon päivän välillä, ja on vapaa nauttimaan. Sitä päivää odotan.
-Unilintu-
*Myös kiertotiet ovat matkan tekemistä*