Olin jo 5-vuotiaana kirkon päiväkerhossa sellainen, että silittelin ja pussailin ihmisiä. Toisin sanoen janosin fyysistä kontaktia. Se johtunee osittain CP-vammastani, johon liittyy äärimmäisen huono kehonhahmotus. Aistin kosketuksen ja kivun, mutta en sitä kaikkea muuta, mitä niin sanotut normaalit ihmiset aistivat. Ette varmaankaan kiinnitä sellaisiin asioihin edes huomiota. Sieluni elää jäykässä haarniskassa, johon ei saa yhteyttä. Nukun huomattavasti helpommin jonkun kainalossa tai sylissä kuin yksin.
Suomalaisessa kulttuurissa tällaista käytöstä on vaikea hyväksyä. Se liitetään hyvin vahvasti seksuaalisuuteen. Minun mielestäni jonkun sylissä istumisen kanssa ei sinällään ole tekemistä seksuaalisuuden kanssa. Suurin osa suomalaisista välttelee myös halatuksi tulemista. Se, että pussaan ihmistä, ei automaattisesti tarkoita, että haluaisin harrastaa hänen kanssaan seksiä. "Rakas" tarkoittaa monia ihmisiä - ei pelkästään niitä, joiden kanssa olen yhdessä. Eikä rakkaus kuole, vaikkei suhde toimisikaan. Osoitukseksi rakkaudesta ja kiitollisuudesta saatan hyvinkin pussata ihmistä. Tämä on yksi niistä piirteistä, miksi minut on haluttu diagnosoida epävakaaksi persoonaksi.
Yhteiskunnassa sairaan diagnoosin saavat aina ne, jotka eivät sovi laatikkoon - jotka jollain tavalla poikkeavat keskivertoihmisestä. Olen äärimmäisen surullinen siitä, että olen joutunut katkaisemaan läheisen ihmissuhteeni asian vuoksi. Minusta ei tule koskaan ketään ihmistä kohtaan täysin platonista henkilöä. Olen onneksi kehittynyt vuosien varrella sen verran, etten jaa ihmisiä kahteen eri laatikkoon, joista toisessa lukee "viha" ja toisessa "rakkaus". Mutta en todellakaan usko, että tästä sairaudesta voisi koskaan parantua, vaikka toiset tutkimukset niin väittävät. Se on kuitenkin niin iso osa ihmisen ydinpersoonallisuutta. Varsinkin sairaalassa asioista puhuessani törmään fraasiin: "Hanki kavereita." Kavereiden hankkiminen on kaikkea muuta kuin yksinkertaista, kun on avuntarpeeltaan yksi iso vauva. Ympärilläni pyörii 10 eri apinaa (lue: henkilökohtaisia avustajia), joten kaverini on pakko tottua heidän läsnäoloonsa ja myös siihen, että he kuulevat hänen henkilökohtaiset asiansa - tai sitten hänen on itse avustettava minua. Toiset avustajista osaavat toki sulkea korvansa, mutta noin periaatteessa. Saatan jonain päivänä olla iloinen ja kiltti, ja toisena päivänä manata kaverini alempaan helvettiin pienestäkin asiasta. Se liittyy epävakauteeni.
Epävakauteen ei varsinaisesti ole olemassa lääkettä. Siihen liittyviin sivuoireisiin, kuten ahdistukseen, on. Vältän rauhoittavien syömistä, sillä olen niiden jälkeen enemmän pihalla kuin ollessani kännissä. Jonkin asteen elävä kuollut. Suomessa ei saa terapiaa ilman diagnoosia ja lääkitystä. Mikäli valitat huonoa oloasi, saat lisää lääkkeitä - et suinkaan terapiaa. Ja toisaalta, missä vaiheessa terapeuttisi olisi ottanut sinua syliin - saati nukkunut vierelläsi. Epävakauden taustalla ovat yleensä lapsuuden traumat. Minulla ne eivät suinkaan loppuneet siihen, mutta tämä onkin sitten jo toinen tarina.
Minua kummastuttaa tässä yhteiskunnassa se, miten verisiteitä pidetään edelleenkin jotenkin hirvittävän olennaisina. Olin ostamassa isänpäivälahjaa sille ainoalle todella läheiselle ihmiselle, joka minulla on, ja avustajani totesi siihen: "Eihän hän ole isäsi." Mitä helvetin väliä sillä loppujen lopuksi on, kuka on kenenkin biologinen vanhempi tai kenen geenejä kenessäkin nyt sattuu olemaan? Kiinnyn voimakkaasti ja takerrun lähellä oleviin ihmisiin, koska minulla ei ole ydinperhettä. Äitini on kuollut ja isäni on vakavasti alkoholisoitunut. Tästä syystä myös osa avustajistani on tärkeitä, mutta on kuitenkin muistettava, että he ovat työsuhteessa minuun. Ihmisten suuri vaihtuvuus ympärilläni tuo entistä enemmän esiin epävakaita piirteitäni. Toki pidän koirastani, mutta ei se missään vaiheessa korvaa ihmistä.
Jossain toisessa kulttuurissa olisin läheisyydenkaipuuni kanssa ehkä luettavissa normaalin ihmisen kirjoihin siitäkin huolimatta, että olen seksuaalisesti hyvin avoin, enkä osaa käyttää vihjailevaa ilmaisua. Tämä saattaa joskus ahdistaa ihmisiä ja luoda hauskoja tilanteita, sillä olen varsinkin seksuaalisesti ehkä liiankin avoin. Pussaan myös naisia, eikä se silti tarkoita sitä että olisin lesbo. Pussaan ihmisiä, eikä se tarkoita sitä että haluan seksiä. Fyysinen kontakti ja seksi ovat eri asia.
Kirjoitettaessa soi Kaija Koo: Vihalla raivolla lämmöllä kaiholla
