Blogi

Olin pakollisella nettivapaalla muutaman päivän, sillä jostain syystä koneeni oli päättänyt olla yhdistämättä minua enää nettiin. Onnekseni en ole polttanut kaikkia siltoja takanani, joten saatoin hyvällä omallatunnolla ottaa tällaisessa hädässä yhteyttä exääni. Nyt kone toimii taas ja samalla tuli vaihdettua kuulumisia. Kiitos vielä kerran avusta. (Tiedän että löydät tämän blogin täältä kuitenkin.) :)

Ja sitten asiasta toiseen... Olin viime viikonloppuna kuuntelemassa Jenni Vartiaista ja tykkäsin kovasti. Hienoa musiikkia ja hyvä show. Keikan jälkeen jatkettiin vielä muutamalle ja sieltä nakkikioskin kautta kotiin iloisissa aamuyön tunnelmissa. Nakkikioskin kulmalla tuli vastaan yksi tuttu mies. Pikaiset heipat ja siinä se. Mutta siitä se koko ajatus sitten lähtikin...

Tämän kohtaamisen jälkeen kävin hyvin mielenkiintoisen keskustelun entisten kumppaneiden/suhteiden/säätöjen/hoitojen lukumäärästä… tai kuka nyt milläkin nimellä niitä haluaa kutsua. Mutta tarkoitan nyt niitä ihmisiä, joiden kanssa olet ns. harrastanut seksiä. Koska olen lukenut Cosmopolittani huolella, tiedän että oikea lukumäärä on aina kolme. Kysyttiinpä sinulta mitä tahansa, muista aina sanoa kolme. Kolme... ei kuulosta liian helpolta tapaukselta mutta ei myöskään siveyden sipulilta. Vai?!?

Varmasti ihan hyvä neuvo jollekin, mutta itse uskon ennemmin rehellisyyteen. Miksi peitellä elettyä elämää, sillä valehtelemalla ei suhteelle luoda muuta kuin huono pohja. Tietenkään kaikkia asioita ei tarvitse tonkia pohjamutia myöten ja jokaiselle suotakoon myös oikeus kertoa asioista juuri niin paljon kuin haluaa ja mikä oikealta tuntuu, mutta itse haluaisin ainakin rehellisen vastauksen, olkoon se sitten mitä tahansa. Se, kuinka monen ihmisen kanssa kukin on harrastanut seksiä, riippuu tietenkin aika monesta asiasta. Ainakin ikä, seurustelusuhteiden lukumäärä ja niiden pituus vaikuttavat varmasti osaltaan siihen, kuinka monen ihmisen kanssa kukin on ollut. Rohkenen myös veikata, että erilaiset persoonallisuuspiirteetkin vaikuttavat tähän. Meitä kun on niin moneen junaan…

Ja ei, se ei ole kolme. ;)

Kyllä, se on tunnetusti pitkä mutta tänään se tuntuu olevan vielä pidempääkin pidempi. Olen kuin lapsi, joka odottaa joulupukkia. Tuijotan kelloa, katselen pihalle, tuskailen ja odotan. Kierrän ympyrää asunnossani, tuijotan kelloa, lasken minuutteja ja taas odotan. Olen tekevinäni jotain mutta huomaan että ajatukseni ovat jossain ihan muualla enkä saa mitään aikaiseksi. Odotan, odotan, odotan... Viikko on tuntunut pieneltä ikuisuudelta vaikka tiedän ettei se olekaan sitä.

Kohta odotus on onneksi ohi. <3

Koska olin eilen tylsistynyt ja saamaton laiska nahjus, otan tänään kaiken takaisin. Suuntaan nenäni kohti kirjastoa ja haen sivistystä itselleni. Samalla käyn ulkoilmassa ja kaupassa. Sen jälkeen voisin vähän siivota... sen minkä nyt yhdellä kädellä voi tehdä.

Ärsyttää että en eilen saanut mitään aikaiseksi. Tällainen toimettomuus ei sovi minulle ollenkaan. Passivoidun ja jumiudun vain sohvan nurkkaan nököttämään ja inhoamaan itseäni ja laiskuuttani.

Kunhan saan käteni kuntoon, kirmaan jumppaamaan heti kun se on mahdollista. Onneksi sain jumppakorttia siirrettyä eteenpäin sairasloman takia. Olisi harmittanut ihan vietävästi jos monen sadan euron kortista olisi mennyt kuukausi ihan hukkaan. Nyt on aikaa kesään asti, eli oletusarvona on, että kesällä ulkoinen olemukseni on hiukan muuttunut tämän hetkisestä. Sitä odotellessa...

Jos tylsyyteen voi kuolla, teen sen todennäköisesti tänään. Ei vaan yksinkertaisesti ole ollut mitään tekemistä koko päivänä.

*huokaus*

Keskustelin äsken ystäväni kanssa mesessä ja valitin kuinka perseestä tällainen "kädettömyys" on. Ystäväni totesi siihen, että niin on eroaminen ja muuttaminenkin, johon minä totesin että perseitäkin on niin monenlaisia. Eihän tuollaisia asioita voi verrata toisiinsa. :/ Minä kärsin loppuen lopuksi aika pienestä fyysisestä vammasta kun taas ystäväni henkinen kantti on ollut jo pidemmän aikaa koetuksella; hänen koko elämä alkaa tavallaan taas alusta.

Sain myös kuulla iloisen uutisen. Exäni on muuttanut yhteen nykyisen tyttöystävänsä kanssa. Erostamme on jo reilusti yli kaksi vuotta aikaa ja vaikka ero tulikin minulle aikoinaan ns. puun takaa, ei minulla ole pahaa sanaa sanottavana exästäni. Hän on hyvä ihminen ja toivon että hän on löytänyt sen mitä on etsinytkin. Yleisesti ottaenkaan en ole koskaan ajatellut että toisen onni olisi minulta pois, olipa sitten kyseessä exä tai kuka tahansa. Silloin aikoinaan ero tietenkin teki kipeää ja olin aivan varma että en enää koskaan löydä ketään...

Nyt olen onnellisempi kuin koskaan. Elämässäni on ihminen, jonka kanssa haluan olla, ja joka haluaa olla minun kanssa. Se riittää. Ei onneen tarvita mitään suuria juttuja, vaan ennemminkin niitä pieniä arkisia asioita. Tällä hetkellä toinen on maailmalla ja ikävä on kova. Ja minä harvoin ikävöin ketään. Sekin kai kertoo jotain... :)

Ihanaa lauantaita mussukat!

* purkit, putelit ja tölkit
* hedelmät ja kasvikset
* veitset ja sakset
* hiukset ja naama
* vaatteet ja kengät
* napit ja vetoketjut

Ai miksikö? Kokeilepa itse esim. avata joku säilykepurkki yhdellä kädellä... ja siis just sillä väärällä kädellä. Tai solmia kengännauhat. Tai leikata kurkkua. Tai laittaa hiuksia. Tai voidella leipää. Tai ihan mitä tahansa. :(

Minä rakastan sinua. <3

On se jännä miten suomalainen terveydenhoito pelaa... tai sitten ei. Vietin eilen yli viisi tuntia terveyskeskuksessa/Mariassa saadakseni selville, että ranteeni on murtunut. Jaa, sepä mielenkiintoista... Ainiin, minähän tiesinkin sen jo!

Koska minulla ei ollut muuta kuin aikaa istuskellessani Mariassa odottamassa omaa vuoroani, päätin seurata potilaiden ja hoitajien ym. henkilökunnan toimintaa. Opin että juopot menevät kaikkien edelle jonossa (varmaan ihan hyväkin toisaalta niin) ja yksinäiset vanhukset jäävät jonon hännille. Opin että mummot saattavat karata sängyistään ja että heidät voidaan köyttää pyörätuoliin moneksi tunniksi kiinni. Opin että hoitajia on liian vähän (kaikki tiesivät jo tämän) ja karkailevia mummoja liian paljon. Opin että aina ei voi ilmoittautua ilmoittautumistiskille, koska tietokone menee ihmisen edelle ja että joskus kukaan ei tiedä mistään mitään. Ja tarkoitukseni ei nyt ole mollata ketään tai kenenkään työtä. Sain itse oikeen hyvää palvelua ja täytyy vain ihmetelle miten ne ihmiset jaksavat siinä hullun myllyssä päivästä toiseen.

Mutta palatakseni käteeni... Reilun viikon aikana siitä on otettu kolme röntgenkuvaa ja olen saanut kuulla viiden eri lääkärin mielipiteet kädestäni. Yksi oli sitä mieltä että se on murtunut ja laitatti kipsin käteen. Toinen lähetti eteenpään jatkotutkimuksiin, kolmas ei nähnyt murtumaa missään. Neljäs oli kolmannen kanssa samaa mieltä, ilmaisi minulle hyvin selkeästi, että olen turhaan sairaslomalla ja otatutti kipsin pois. Viides näytti minulle ihan selkeän kuvan, josta itsekin näin murtuman ja laitatutti kipsin takaisin käteen ja määräsi reilut kolme viikkoa sairaslomaa. Että näin.

Lopuksi on kuitenkin kiitettävä niitä Marian sairaalan kilttejä setiä, jotka laittoivat käteeni uuden (ja paremman) kipsin ja sitä kilttiä lääkäri numero viitosta, jolla ilmeisestikin oli tarpeeksi ammattitaitoa katsoa kuvia oikein. Kiitos.

Koska käsi on jo paketissa, niin kroppani näköjään ajatteli ottaa kaiken minusta irti. Heräsin viime yönä siihen, että sain hädin tuskin henkeä. Kurkku oli turvoksissa ja tuntui kuin olisin nielaissut siilin. Olo oli muutenkin jokseenkin kummallinen.

Nyt olen maannut koko päivän sohvalla. Kuumemittari kuumeni nopeasti lähelle 38 astetta ja vaikka päällä on kaksi villapaitaa ja olen kietoutunut vilttiin, kylmyys ei vaan tunnu loppuvan.

Mitähän vielä? Oksennutauti ehkä kruunaisi koko potin. Sitä odotellessa kiskon buranaa kaksinkäsin (pöh, eihän mulla toimikaan kuin yksi käsi) naamaan ja pidän peukkua pystyssä.

*Älä tule paha tauti, tule hyvä tauti*

Uuh... aivan kertakaikkisen ihana loma takana! Lunta, laskettelua, ulkoilua, hyvää ruokaa ja seuraa, ja sopivassa suhteessa kavereita ja kaksistaan nyhjäijyä. Loma tuli todella tarpeeseen ja nautin siitä ihan joka hetki, vaikkei kaikki mennytkään ihan suunnitelmien mukaan.

Tänään piti mennä loman jälkeen töihin mutta toisin kävi. Sen sijaan, että olisin nyt töissä paimentamassa tulevaisuuden toivoja, istunkin kotona ja mietin, että taitaa olla aika tarkalleen vuosi siitä, kun aloin kirjoittaa tätä blogia. Aika on mennyt todella nopeasti.

Viime vuonna tähän aikaan jumitin kotona sairaslomalla, koska nitkauttin muutossa selkäni enkä voinut tehdä oikeastaan mitään. Olin lähestulkoon vankina omassa kodissani, hirvittävien muuttolaatikkopinojen ja muiden rojujen keskellä.

Ja miksikö taas jumitan kotona? Koska olen edelleen yhtä uhkarohkea ja huimapäinen laskettelija kuin kakaranakin...? Olen, mutta se ei onneksi ole syy siihen, miksi olen nyt kotona :) Mulla on vaan paskat luut. Kun vauhtia on nolla ja siitä huolimatta kaatuu oman kätensä päälle, se saattaa näköjään murtua. Hiphei. Nyt on sitten käsi kipsissä ja sairaslomaa edessä X määrä viikkoja...

Mielenkiintoisia aikoja siis edessä... Olen jo vajaassa viikossa oppinut aika taitavaksi yksikätiseksi vasenkätiseksi, mitä nyt kaikkeen menee aikaa noin kolme kertaa enemmän kuin yleensä, sillä normioloissa olen kuitenkin oikeakätinen. Mutta eipä tässä muuta nyt olekaan kuin aikaa.

Jos vielä ensi uutena vuotenakin käy niin, että joudun taas aattona soittamaan johtajalle, että "sori vaan mutta en pääsekään töihin" niin alan jo uskoa siihen että minut on kirottu. Mutta toisaalta... tähänhän alkaa jo tottua. ;)