Blogi

Pitäisi pakata mutta en osaa (taas kerran) päättää mitä ottaisin mukaan. Otanko tuon vai tämän? Entä jos tarvinkin tätä mutta en tuota? Tarvinko näitä kenkiä, vai olisivatko toiset sittenkin paremmat? Ja kuinka monet kengät tarvitsen? Mikä käsilaukku? Vai tarvinko kaksi? Joku hyvä haltija voisi nyt tulla heilauttamaan taikasauvaa, jotta pääsisin tästä piinasta. Tiedän, että muutaman päivän reissulle ei tarvitse kovin paljon vaatteita, kenkiä eikä laukkuja mutta en silti osaa päättää. Aina sama ongelma. Todennäköisesti päädyn taas raahaamaan rinkantäydeltä kaikkea turhaa ja tarpeetonta. Jokseenkin ärsyttävää. :/

Pakkausongelmista huolimatta on ihana päästä lomalle. Pois kaikesta, arjesta ja sen rutiineista. Ihan vaan olla yhdessä toisen kanssa, shoppailla, syödä hyvin, seikkailla uudessa kaupungissa... Tervetuloa loma, heihei arki!

Tulin juuri kotiin vietettyäni erittäin mukavan illan. Harmitti lähteä näin ajoissa mutta huomenna on pakko olla skarppina pari tuntia töissä, joten tämä ilta jäi muutamaan viinilasilliseen. Olisi kyllä ollut mukava jatkaa pidempäänkin. Hyvässä seurassa aika saa siivet enkä millään olisi malttanut lähteä kotiin...

Mietin illan aikana erilaisia ystävyyssuhteita. Itse olen aina ollut hyvin valikoiva ystävieni suhteen ja se kyllä näkyy ystävieni lukumäärässä, sillä minulla on vain muutama ystävä. Yksi lapsuudesta, yksi opiskeluajoilta ja yksi entiseltä työpaikalta. Ja kaikki nämä kolme asuvat eri paikkakunnalla kuin minä. Yks onneksi vain Espoossa, joten häntä sentäs näen vähän useammin. Olen kai jollain tavalla aika erakkoluonne, sillä nämä kolme laadukasta naista riittävät minulle varsin hyvin. En tarvitse enempää ystäviä. Tosin myös eräs nykyinen työkaverini on vuosien saatossa osoittautunut hyväksi ystäväksi, melkoisen suuresta ikäerostamme huolimatta, joten lisättäköön hänet neljänneksi tähän listaan. Mutta siinäpä ne sitten onkin.

Olin tänään viettämässä iltaa toisen kavereiden kanssa. Oikeen mukavia ihmisiä kaikki. Osan olin tavannut ennen, osa oli uusia tuttavuuksia. Tämä kaveriporukka on hyvin laaja, ja kaikki tuntevat toisensa jotakin kautta. On mielenkiintoista nähdä, miten lapsuudesta asti solmitut ystävyyssiteet toimivat edelleen niin vahvasti. Kaikki ovat avoimia ja ystävällisiä, ja uusi "jäsen" otetaan aina avoimin mielin vastaan. Se tuntuu mukavalta.

Silti minusta on hassua, miten miestin ja naisten ystävyyssuhteet eroavat usein niin paljon toisistan. Miksi miehillä on usein paljon laajempi ystäväpiiri kuin naisilla? Vai olenko minä vain poikkeus koska olen niin ronkeli? Ehkä muilla naisilla onkin paljon ystäviä ja minä olen tällainen kummajainen...? En tiedä. Mutta pääasia kai kuitenkin on, että itse tiedän ketkä ovat niitä todellisia ystäviä. Niitä, joihin voi aina luottaa. Ei se määrä vaan laatu. ;)

Kulunut viikko on ollut yhtä juoksua paikasta toiseen. Epäsäännöllisiä työaikoja, liikaa sovittuja juttuja, yllättäviä tapahtumia... Joko minusta on tullut vanha tai sitten olen vain kahminut liikaa menoja yhdelle viikolle, mutta nyt olen joka tapauksessa aika väsynyt. En tiedä miksi kaikki tuntuu juuri nyt niin raskaalta. Onneksi on perjantai. Muutama tunti töitä ja sitten saa pari päivää vaan olla. Kunhan nyt ensin edes saisin raahattua itseni töihin. Olisin voinut kyllä olla vapaallakin mutta en halunnut. Hullulla on näköjään halvat huvit.

Parin viikon päästä on loma ja pääsen pois näistä samoista ympyröistä. On mukava lähteä toisen kanssa kaksistaan reissuun. Saa vaan nauttia yhdessä olosta ja tutustua yhdessä uusiin asioihin. Aika mahtavaa. :)

Mukavaa viikonloppua mussukat!

Tänään on erityisen hyvä päivä. Olen ollut reipas tyttö. Kävin aamulla uimassa ja kävelin kauniissa auringonpaisteessa kotiin. Samalla reissulla hain eilen suutariin unohtamani kengät. Nyt niissä on uudet korkolaput ja molemmat saappaat on kuin uudet. Ihme että niistä enää edes sai kävelykelpoisia. Ilmeisesti kiltti suutarisetä on myös puhdistanut ja lankannut kenkäni, koska ne todellakin näyttävät ihan uusilta. Vähän hävetti kun vein ne niin kauheassa kunnossa sinne, mutta kaipa tuossa työssä on tottunut näkemään kaikenlaisia jalkineita.

Eilen oli jotenkin tosi surkea päivä. Olin totaalisen väsynyt raskaan työviikon jälkeen ja oli ihan hirveä ikävä toista. Kaiken lisäksi sain kuulla, että eräs ystäväni ei ehkä koskaan voi saada lapsia. En vaan pysty käsittämään miksi ihmiset, jotka niitä haluaisivat ja jotka taatusti huolehtisivat lapsistaan parhaalla mahdollisella tavalla, eivät niitä välttämättä koskaan saa. Ja sitten on niitä, jotka vain katsovat toiseen sukupuoleen ja lisääntyvät kuin jänisket, eivätkä edes välttämättä sitten huolehdi lapsistaan. Tuntuu väärältä ja epäoikeudenmukaiselta.

Eilisen jälkeen tämä päivä tuntuu siis erityisen hyvältä. Olen menossa pitkästä aikaa katsomaan kummipoikaani. Samalla pääsen juoruilemaan ystäväni kanssa ja näen hänen uuden kodin. Sen jälkeen suuntaan toisen luokse odottamaan hänen kotiutumistaan. Yöllä pitää ajaa lentokentälle noutamaan mies kotiin. Pääsen siis vihdoinkin koko viikon kaivertaneesta ikävästä eroon!

Puspus mussukat, ihanaa lauantaita kaikille!

Olin tänään ensimmäistä kertaa afro-tunnilla, ja luulen että huomenna saattaa olla pikkasen paikat kipeinä. Harvinaisen tehokasta ja kokonaisvaltaista liikuntaa. Ensimmäisen puolen tunnin jälkeen olin jo valmis ryömimään pukuhuoneeseen, sillä pohkeet oli ihan jumissa, mutta päätin sinnitellä loppuun asti. Ja kyllä kannatti. Nyt on tosi hyvä olo. Tästä taitaa tulla joka keskiviikkoinen tapa, sillä pidin tunnin rennosta ja vauhdikkaasta tunnelmasta. Kaiken lisäksi tunti on mukavaa vaihtelua muokkaus ja kiinteytys tunneille, ja erilaista kuin bailatiino.

Kesäkuntoon-projekti etenee siis hitaasti mutta varmasti. Hyvä minä!

http://www.youtube.com/watch?v=FeHndLg0slw&feature=related

<3

Tiedäthän, kun jokin asia ei välttämättä edes ole kovinkaan hauska, mutta tilanne tekee siitä sellaisen. Tänään kävi juuri niin.

Kävellessäni tänään töistä kotiin huomasin erään näyteikkunan edessä erittäin vanhan pariskunnan. Herttainen pari, ajattelin ja mietin mikä mahtaakaan olla vanhojen parien salaisuus. Siinä he seisoivat pitäen toisiaan kädestä kiinni, toisiinsa nojaten ja pappa vielä keppi toisessa kädessä tukena. He katselivat jotain näyteikkunassa, ja juuri kun olin saapumassa heidän kohdalleen, papalta putosivat housut nilkkoihin ja iloisen punaiset kalsarit tulivat näkyviin!

Kaikki tapahtui niin nopeasti, että pappa ei ensin edes huomannut mitään. Minä yritin pitää pokkani ja pysyä vakavana, ja purskahdin äänettömään nauruun vasta päästyäni heidän ohi. Samaan aikaan kuulin kuinka pappa totesi rauhallisesti "Minulta putosi housut." En kehdannut katsoa taakseni ja yritin edelleen pidätellä naurua. Samalla kuitenkin mietin pitäisikö kääntyä ja tarjota apua mutta jotenkin tilanne oli niin tragikoominen että en voinut muuta kuin jatkaa matkaa. Onnekseni kuulin kuinka mummo hiukan naurahti ja sanoi, "No miten ne nyt niin" ja oletan hänen alkaneen nostaa housuja ylös.

Vähän eteenpäin päästyäni nauroin ääneen. Vastaantulijat luulivat varmaan minua hulluksi mutta koko tilannne oli kuin jostain sketsistä, vaikka toisaalta en olisi halunnutkaan nauraa vanhuksen kömmähdykselle. En vaan voinut muutakaan.

Olen joutunut ns. kahden asunnon loukkuun, ja koska en vietä täysipainoisesti aikaa kummassakaan, kotini näyttää lähinnä joltain huoltopisteeltä. Kaikki on vähän vinksin vonksin, tai ainakin heikun keikun. Tulen, olen pari päivää ja pakkaan taas reppuni lähteäkseni toisen luokse. Eteisessä on aina jonkinnäköinen laukku lähtövalmiudessa, joko minun tai toisen. Ja samoin on toisen luona. Asun siis nykysin repussa. :/ Äärimmäisen raivostuttavaa.

Tekisi mieli laittaa kämppä vuokralle ja muuttaa hynttyyt yhteen, se olisi rahallisestikin varsin hyvä ratkaisu. En kuitenkaan halua kiirehtiä minnekään. Olen asunut yksin lähes viisi vuotta, joten en tiedä osaisinko enää edes asua jonkun kanssa. Olen aina ollut jollain tavalla itsekäs, eivätkä nämä yksinäiset vuodet ainakaan ole yhtään vähentäneet tätä luonteenpiirrettä minussa. Minulla on joku ihmellinen omistuskompleksi tavaroistani, ja tämän asian kanssa olen joutunut painiskelemaan jo vuosia.

Olenkin siis viime aikoina miettinyt kovasti sitä, miltä tuntuisi tulla kotiin, jossa joku odottaa. Kotiin joka on meidän, ei minun. Kotiin, jossa asuu kaksi ihmistä, ei yksi. Kotiin joka on yhteinen, ei oma. Ilokseni olen voinut todeta, että tällainen ajatus ei tunnu ollenkaan hassummalta. Ehkä minusta on siis vihdoinkin kasvamassa aikunen. Olen valmis jakamaan asioita, en omimaan. Se tuntuu hyvältä.

On ollut mielenkiintoista huomata viimeisen puolen vuoden aikana, miten paljon toisen ihmisen läsnäolo ja luonne vaikuttaa minuun positiivisesti. Toivottavasti se on näkynyt myös ulospäin, sillä tunnen olevani enemmän elossa kuin aikoihin. Haluan miettiä yhteistä tulevaisuutta, ja ensimmäistä kertaa tiedän myös, että tunne on molemmin puolinen. <3

Sitä tulevaisuutta odotellessa jatkan repussa asumista vielä hetkisen. Hyväähän kannattaa aina odottaa. :)

Nyt on loma varattu! Kuukauden päästä pääsen siis shoppailemaan ja rentoutumaan... aika mahtavaa. Olen jo nyt ihan täpinöissäni, sillä edellisestä ulkomaanmatkasta on kulunut ihan liian pitkä aika.

Kesäkuntoon-projekti alkoi vihdoinkin täysipainoisesti, tosin murtuneen käden vuoksi kuukauden jäljessä alkuperäisestä ajatuksesta. Tarkoitukseni ei kuitenkaan ole vain laihtua kesäksi, vaan ennemminkin saada taas normaali liikunta- ja ruokarytmi pyörimään, ja sitä kautta kiloja pois ja virkeämpi mieli. Viime vuosi meni lähes kokonaan sairastellessa, joten nyt ei suunta voi olla kuin ylöspäin. Eilen kävin uimassa ja kohta suuntaan kiinteytys-tunnille. Kyllä tää tästä...

Huh, kuukauden odotus on vihdoinkin ohi. Vapauduin tänä aamuna kipsistä ja nyt opettelen käyttämään kättä taas normaalisti. Mihin saattaa kyllä vielä mennä aikaa, sillä ranne ei esim. taivu vielä oikeastaan ollenkaan ja käsi tuntuu muutenkin jokseenkin kummalliselta... Aika aralta ja herkältä, mutta mitäpä muuta voikaan kuukauden toimettomuuden jälkeen odottaa. Pääasia että ranne näyttää suhteellisen hyvältä ja on kai parantunutkin ihan kohtalaisesti. Nyt vaan varovasti sitten.

Keskiviikkona pitäisi mennä töihin pitkästä aikaa. Ihan outoa... olen viimeksi ollut töissä ennen joulua. Alkaa olla jo ikävä lapsukaisia ja päivittäistä arkea mutta eniten taidan kaivata liikuntaa. Olen nyt sairaslomallakin liikkunut niin paljon kuin mahdollista mutta lähinnä se on tarkoittanut vain kävelyä ulkona. Olen nähny unta jumppatunneita, ja ensi viikolla taidan jo uskaltautua jollekin tanssitunnille, missä ei tarvitse nostella painoja eikä muutenkaan rasittaa kättä. En uskalla ottaa nyt mitään riskiä tämän ranteen suhteen.

Olen onnekas, sillä käsi näyttää/tuntuu siltä että se todennäköisesti palautuu ihan ennalleen. Tämä murtuma ei ollut edes pahimmasta päästä. Olen silti (taas kerran) saanut muistutuksen siitä, että mikään ei ole niin tärkeää kuin terveys. Sitä kun ei voi korvata yhtään millään.