Blogi

Viikko sitten vannoin, että en muuta ehkä enää ikinä. Ja nyt muutan taas... tai siis me muutamme. Ihan kiva, että päästään ehkä isompaan asuntoon mutta olisihan se täti voinut soittaa siitä asunnosta ihan pikkusen aikaisemminkin. Oltaisiin voitu suunnitella kaikki muuttokuviot vähän erilailla ja todennäköisesti oltaisiin myös säästytty hermojen kiristelyltä.

Nyt ollaan eletty viikko täydellisen kaaoksen keskellä, mikä kiristää pinnaa aika paljon. Mitään ei viitsi enää purkaa koska kohta sen joutuu pakkaamaan kuitenkin uudelleen. Tämän seurauksena mitään ei löydä mistään ja joutuu purkamaan vähän sieltä sun täältä. Eikä tilannetta paranna ainakaan se, että ehdin jo latoa astiat kaappeihin ja nyt ne täytyy pakata uudstaan.

Onneksi myös siivottiin koko asunto lattiasta kattoon parveketta myöten ja "sisustettiin" parveke kesäkuntoon. Onneksi ostettiin uusi kirjahylly, koottiin se ja ladottiin täyteen kirjoja ja muuta tavaraa. Onneksi luovuttiin kaikesta "turhasta", kuten toisesta telkkarista, sohvasta, kirjahyllystä jne. sitä varten, että niille ei ollut tilaa tässä asunnossa. Onneksi ei olla nähty toisen kanssa kuin pari tuntia koko viikon aikana, ja onneksi toinen on nytkin poissa koko viikonlopun. Just nyt vituttaa aika paljon tämä yksinolo tämän tavaranpaljouden ja kaaoksen keskellä.

Ei ole alkanut ehkä just ihan parhaalla tavalla tämä yhteiselo mutta eiköhän tämä tästä. Kunhan nyt ensin jossain vaiheessa edes päästään saman katon alle enemmän kuin muutaman tunnin ajaksi ja saadaan kaikki tavarat omille paikoilleen. Sikälimikäli nyt ensin päästään muuttamaan...

Heräsin tänään virallisesti ensimmästä kertaa uudesta kodistani. Sain eilen puolen yön aikaan viimeiset tavarat pois vanhasta asunnosta ja nyt ne odottaa autossa. Ei vaan enää yksinkertaisesti ollut voimia roudata yhtään pahvilaatikkoa tai kukkasta siihen aikaan. Ensinnäkin vitutti ihan liikaa ja toisekseen olin niin poikki, että hyvä että jaksoin enää edes raahautua sänkyyn autosta. Muuttaminen on kyllä suoraan saatanasta.

Nyt on ihan pöllähtänyt olo. Ja jotenkin ihan hassu. Mutta hyvällä tavalla vaan. Minä, toinen ja yhteinen koti. En olisi vielä vuosi sitten voinut kuvitella tällaista tilannetta ja nyt olen tässä. Tuntuu hyvältä. Kunhan toinen tulee illalla työreissulta kotiin, niin voidaan ehkä korkata pullo kuohuvaa kaiken tämän kunniaksi. Meidän kodin. Meidän elämän. Meidän.

Eilisen helvetillisen päivän jälkeen vannoin etten tee tänään muuta kuin istun parvekkeella ja siemailen pullokaupalla punkkua. Taidan kuitenkin purkaa pari laatikkoa, jotta tällä olisi edes vähän helpompi liikkua. Tai sitten en, jos ei huvita. Eipä nämä täältä minnekään häviä. ;)

Puspus mussukat, ihanaa lauantaita!

Jepjep. Miksi en voi ymmärtää mitään näistä tietokoneista?!? Ja miksi piti taas kerran jättää kaikki viimetippaan?!? Pitäisi saada perjantaihin mennessä siirrettyä omalta koneelta kaikki tarpeellinen talteen mutta kun en osaa. :( Jokseenkin turhauttavaa... etenkin kun aika käy vähiin enkä ehdi enää pyytää ketään avuksikaan. Pöydällä lepää kyllä joku massamuistihärpäke mutta sekään ei suostu toimimaan. Mun USBit on liian vanhanaikaisia siihen... tai jotain. Vittuvittuvittu!!!

Joo, naurakaan vaan. Tämä on varmaan ihan simppeli homma mutta kun en vaan silti osaa. Pitää varmaan ostaa joku helvetin muistitikku ja yrittää säätää sen kanssa. Ja menettää huomenna hermot sitten sen kanssa. Tai vaihtoehtoisesti heitän tietokoneen suosiolla ikkunasta ulos ja tanssin vielä varmuudeksi sen päällä pienen tanssin. Eipähän jäisi mitään mitä siirtää. Tunnen itseni juuri nyt todelliseksi sääliöksi.

Taidan mennä pakkaamaan, sehän ei olekaan kun ehkä maailman melkein v*ttumaisinta puuhaa. :/

Meillä puhutaan usein töissä "pienistä" ja "isoista". Ja nyt on sitten kyse lapsista, eikä mistään muusta! :) Anyway, meillä on siis pienten pöytä ja isojen pöytä, pienten vessa ja isojen vessa jne. Arki on jaettu hyvin moniin pieniin ja isoihin asioihin.

Tänään sitten istuin yhden pienen ihmisen vieressä ja olin juuri todennut jotain pienten pöydästä. Viereisestä pöydästä toinen isompi lapsi totesi minulle että "Nää pienet on kyllä aika sitkeitä" (tarkoittaen purkkaa, jota pureskeli) ja minä sitten vastaamaan hänelle, että "Niitä pieniä täytyy sitten vaan purra vähän kovempaa."

Olisipa ollut kamera käden ulottuvilla, sillä vieressäni istuvan pienen pojan ilme oli näkemisen arvoinen. Ei tainnut ihan ymmärtää että kyse oli purkasta. ;)

Kävin eilen kävelemässä ja katselemassa kotikulmiani. Söin jäätelöä ja kuljin ristiinrastiin. Yhtäkkiä tuli tunne että en enää kuulu tänne. Että juuri nyt on aika. Alitajuisesti kai olen tehnyt töitä sen eteen jo pidemmän aikaa mutta eilen se iski eikä tuntunut pahalta ollenkaan. Elämä on hyvää juuri näin. Olen vihdoinkin menossa siihen suuntaan mihin pitääkin, enkä enää polski hirveässä aallokossa vastavirtaa.

Opiskeluajoista asti olen aina asunut joko seiskan tai kolmosen reittien varrella muutaman kuukauden mittaista poikkeusta lukuunottamatta. Jotenkin minulla on aina ollut sellainen tunne, että kuulun tänne. Kaikki on ollut lähellä ja helposti saatavilla. Liikuminen on ollut vaivatonta ja kaikki mitä olen tarvinnut, on ollut juuri tässä ja nyt.

Mutta nyt olen muuttamassa pois. En tosin kauas mutta ratikalla en kyllä enää pääse töihin. Vaihdan kaupungin vilinän vähän rauhallisempiin maisemiin. Ei niin että olisin mihinkään korpeen muuttamassa, mutta miljöö vain vaihtuu toisenlaiseksi. Muutama vuosi sitten en varmasti olisi voinut kuvitellakaan moista, tosin enpä silloin olisi voinut kuvitella sitäkään, että seurustelen nyt onnellisesti ja katse on luotu vahvasti yhteiseen tulevaisuuteen. Niin maailma muuttuu Eskoseni, kuten sanotaan...

Minulla on nyt kasvun paikka elämässäni. On taas opeteltava yhteisen elämän perussäännöt. Mikään ei sinäänsä muutu, sillä olemmehan nytkin lähes asuneet yhdessä. Vain tavarat vaihtavat paikkaa. Mutta oma koti vaihtuu kuitenkin yhteiseen kotiin. Omat säännöt yhteisiin sääntöihin. Omat tavat on hiottava yksiin toisen tapojen kanssa. Toisaalta ei enää tarvitse kantaa vastuuta kaikesta itse vaan asioita voi jakaa toisen kanssa. Niin laskut ja muut kulut kuin henkisemmätkin asiat; ilot ja surut, huolet ja murheet, päivän kuulumiset ja naurut.

Onnekseni olen huomannut että iän myötä olen tullut suvaitsevaisemmaksi ja että en enää jaksa nipottaa kaikista asioista. Helpottaa huomattavasti omaa(kin) elämää kun maailma ei enää kaadukaan likaisiin astioihin tai petaamattomaan sänkyyn. Vuosia sitten sain hepulin, nyt vain naurattaa. Olen siis jo oppinutkin jotain elämäni aikana. Ainakin itsestäni.

Odotan mielenkiinnolla, mitä tuleman pitää. En enää malttaisi odottaa sitä ensimmäistä yhteistä aamua yhteisessä kodissa. Elämä alkaa tavallaan silloin uudelleen. Uusi puhdas sivu odottaa kirjoitusta.

Olen aina tykännyt suklaasta. Sen mausta, tuoksusta... ulkonäöstä jopa. Minusta se vaan on yksinkertaisesti erittäin herkullista. Voin syödä sitä ihan pelkästään mutta myös kaikki tuotteet missä on vähänkään suklaata maistuvat minulle paremmin kuin hyvin. Ja voin syödä sitä paljon kerralla. Toisille riittä pari palaa, minulle ei. Keksit, kakut, leivokset.. you name it I eat it.

Tiedän kuitenkin tämän herkun haittapuolet ja siksi olen aina joutunut käymään melkoista itsehillintä-kamppailua kyseistä tuotetta vastaan. Kaupassa saatan seisoa karkkihyllyn edessä pitkään ja tuijotan suklaita. Tutkin ja hipelöin pakkauksia ja luen tuoteselosteita. Mietin minkä ostaisin ja teen vertailevaa tutkimusta pääni sisällä. Friikkiä, tiedän. :) Onneksi tämä riittää. Useimmiten suklaa jää hyllylle ja jos joskus nappaan sen mukaani, en enää pode huonoa omaatuntoa siitä, sillä nykyinen suklaan kulutukseni on melko vähäistä.

Mutta nyt minulla on uusi hinku, helvetti soikoon! Olen jäänyt pesto-koukkuun! Olen viime aikoina huomannut, että voisin syödä pestoa koko ajan. Oikeasti... ihan koko ajan, ihan minkä ruoan seurana vain. Tai ihan vaan suoraan purkista, sekin käy. Pestoapestoapestoa! Mullemullemulle! Voi apua. Pakko ehkä syödä nyt toi purkki tuolta jääkaapista loppuun ja sitten lopettaa sen ostaminen kokonaan. Ikuisiksi ajoiksi. Tai hankkia uusi riippuvuus. ;)

Tulin noin puoli tuntia sitten kotiin ystäväni luota ja nyt minulla on niin hyvä mieli, että oli pakko kirjoittaa jotain. Tosinaan mietin miten onnekas olenkaan kun minulla on tämä ystäväni. Ystävyytemme alkoi noin kymmenen vuotta sitten ja olemme kokeneet yhdessä vaikka mitä. Oikeastaan olemme kokeneet kaiken, mitä vain voi ihmissuhteisiin kuvitella kuuluvan, ja ehkä vähän sen ylikin. Tuntuu jotenkin käsittämättömältä, miten joku voi olla niin samalla aaltopituudella kanssani, ja siitä huolimatta olemme aivan toistemme ääripäät... niin ulkoisesti kuin sisäisestikin.

En voisi kuvitella parempaa ystävää itselleni. Ja sitten kummipoikani... ihanampaa 4-vuotiasta tuskin on olemassakaan. Ja minä kyllä tiedän mistä puhun, kahdeksan vuoden työkokemuksella osaan jo erottaa jyvät akanoista. :) Kiitos kaikista näistä vuosista my darlings. Puspus mussukat ja ab fab darling! Ootte mun rakkaita!

Asunnon suhteen näyttää paremmalta kuin uskalsin ajatellakaan. Kummasti asiat vaan nyt tuntuu loksahtelevan paikoilleen. En tiedä kuinka kauan tätä hyvää onnea oikeen voi jatkua mutta nautin nyt siitä ilosta niin kauan kuin sitä kestää. Aika mahtava fiilis!

*loistaa onnesta*

Toisinaan naisen elämässä tulee hetkiä, jolloin pienikin vastoinkäyminen saattaa ajaa naisen pois raiteiltaan. Se voi olla kynnen katkeminen väärään aikaa väärässä paikassa, suklaan loppuminen kesken kriittisen mutusteluhetken tai vaikkapa "senkaikkienaikojenmaailmaanparhaan"- meikkivoiteen loppuminen. Kokonaan. Valmistajalta. Siis ihan kokonaan. Niin että uutta ja paranneltua satsia joutuu odottamaan syksyyn asti. Ja varmuuttahan ei ole kenelläkään (ei edes kaikkitietävällä ja oi niin mahtavalla Stockmannin myyjätädillä, joka yleensä tietää kaiken)onko kyseinen tuote enää edes yhtä hyvä. Tai milloin se oikeasti tulee markkinoille.

Silloin iskee paniikki. Nainen juoksee pitkin kaupunkia etsien juuri sitä "oikeaa" sävyä mutta joka puolella myydään eioota. Nainen saattaa jo nähdä sielunsa silmin sen kotona olevan putelin, jossa on enää tippa jäljellä ja paniikki vaan yltyy. Kuinkahan paljon sitä olikaan... Tuskan hiki alkaa valua naisen ohimolle kun nainen yrittää pinnistellä muistaakseen kotona olevan eliksiirin määrää ja samalla kelaa läpi kaikkia mahdollisia paikkoja, joista kyseistä tuotetta kenties saataisi vielä saada.

Kunnes vihdoin näkyy valoa tunnelin päässä; kauppa, jonka hyllyltä löytyy vielä yksi pullo kyseistä naiseuden syvimmän olemmuksen paljastavaa tuotetta. Ainetta joka saa naisen hehkumaan aamuisin vähän enenmmän. Ainetta, joka piilottaa mustat silmänaluset. Ainetta, joka pelastaa synkimmäkin päivän. Ainetta, joka saa naisen tuntemaan itsensä kauniimmaksi, ihanammaksi, naisellisemmaksi...

Nainen ostaa pullon heti ja varjelee sitä kuin saituri aarrettaan koko kotimatkan ajan. Tässä se nyt on! Viimeinen mahdollisuus. Pakko yrittää ottaa siitä kaikki irti. Sananmukaisesti. Aion kaapia... siis Nainen aikoo kaapia kaikki vanhatkin pullot tyhjääkin tyhjemmiksi ennenkuin korkkaa viimeisen pullon. Pelottaa että se loppuu! Tai mitä jos pullo menee rikki?!? Pakko ehkä päällystää se jolloin pehmeällä... pitää ehkä neuloa jonkinlainen pussukka. Taas iskee paniikkki!

Nainen ei halua tutustua uuteen tulokkaaseen koska se ei taatusti ole yhtä miellyttävä ja mukava kuin vanha tuttavuus. Syksyyn on onneksi vielä aikaa. Nainen ehtii rauhoittua. Ehkä vaihtelu virkistää... Ehkä.

Toisinaan mietin omaa uravalintaani ja mielenterveyttäni. Päiväthän on periaatteessa ihan saa höttöä vuodesta toiseen, vain lapset vaihtuvat. Välillä kuitenkin tulee se hetki, joka vakuutta minut taas siitä, että olen juuri oikealla alalla. Se jokin, joka saa hymyn huulille ja muistuttaa minua siitä, kuinka ihania pienet ihmiset voivat olla. Eilen oli juuri sellainen hetki.

Seisoskelen lapsukaisten kanssa ulkona ja seuraan heidän leikkejään. Hetken kuluttua yksi lapsista lähestyy minua tarmokkaasti, kantaen kädessään vanhaa kakkumuottia ja samalla sekoittaen toisella kädellään jotain olematonta kakkumuotissa. Sitten hän pysähtyy luokseni, tarkastelee minua hetken ja totea: "Nyt pestään sika.", ja alkaa pestä minua puhtaaksi muotissa olevalla olemattomalla vedellä ja näkymättömällä rievulla.

Repesin ihan totaalisesti. En voinut muuta kuin nauraa. Kunnon sian tavoin ojensin kuitenkin sorkkani pesuun ja hetken päästä istuinkin jo padassa. Aika täydellinen päätös työpäivälle. :)