Blogi

Istuin aamulla uimahallin saunassa ja kuuntelin salaa kahden mummon juttuja. Mummoissa oli jotain herttaista ja lämmintä, jotain sellaista erityistä "mummoutta", jota ei ihan kaikissa vanhuksissa ole. Jostain syystä toisesta mummosta tuli mieleen oma mummini, joka kuoli muutama vuosi sitten, ja kun mummot poistuivat saunasta, huomasin muutaman kyyneleen valuvan poskellani. Tuli ihan hirveä ikävä.

Muistan, kuinka muutama vuosi sitten matkustin bussilla kotiin mummini hautajaisista ja itkin lähes koko kahden tunnin matkan. Oli uusi vuosi ja ulkona oli synkkää ja harmaata. Maa oli loskan peitossa, ja muistan kuinka liukastelin loskassa korkokengillä varpaat märkinä. Kotiin päästyäni huomasin, että toinen korviksistani oli tippunut ja lähdin takaisin ulos etsimään sitä. Koruilla ei siinäänsä ollut minkäänlaista rahallista arvoa, mutta sillä hetkellä vaan tuntui siltä että kadonnut korvakoru oli pakko saada takaisin. Tuntui, kuin se olisi ollut osa suruani, enkä halunnut luopua siitä vielä sillä hetkellä. Kävelin bussipysäkille ja takaisin, mutta korua ei löytynyt. Tepsuttelin matkan uudelleen, mutta ei mitään vieläkään, joten päätin luovutta. Seisoin ihan lohduttomana lumisateessa ja tuijotin märkiä kenkiäni kun huomasin jotain jalkani juuressa. Ja kyllä, löysin sittenkin kadonneen korvikseni.

En ole käyttänyt niitä korviksia sen päivän jälkeen, enkä käytä. Ne viettävät eläkepäiviään yöpöytäni laatikossa. Jollain tavalla ne ovat edelleen osa suruani, joka toisinaan vielä nostaa päätään. Kun elämästä häviää niin iso osa, kuin minulta hävisi mummini kuoleman myötä, sellaista aukkoa ei niin vaan täytetäkkään. Onneksi muistot eivät katoa minnekään. Ja surunkin kanssa oppii elämään.

Minulla on ikävä sinua mummi.

Viime viikolla hain uutta työpaikkaa, tänä aamuna kävin haastattelussa, sain paikan, menin omalle työpaikalleni ja sanoin itseni irti. Tiesin, että irtisanoutumiseni aiheuttaisi varmasti jonkinlaisen reaktion mutta en silti ollut osannut varautua siihen, että osa työkavereistani rynnistää vessaan itkemään kirosanoja ladelleen ja osa lamaantuu täysin puhe- ja liikuntakyvyttömäksi. Ensishokin jälkeen sain onnitteluja uuden työpaikan johdosta ja pystyimme jopa keskustelemaan lähdöstäni ihan hyvässä hengessä. Sain myös tarjouksen isommasta palkasta mutta raha ei ole nyt ratkaiseva tekijä eikä syy lähtööni, joten rahalla ei minua enää saa jäämään. Eikä kyllä millään muullakaan keinolla.

Nyt tuntuu kuin iso kivi olisi pudonnut sydämeltä. Viimeisen puolentoista vuoden aikana olen ollut jokseenkin turhaantunut työpaikkaani ja siellä vallitsevaan työkulttuuriin. Olen kaivannut ammatillisempaa työotetta ja haasteellisempia työtehtäviä mutta nämä asiat eivät ole olleet mahdollisia. Olen yrittänyt tehdä työni mahdollisimman hyvin niillä resursseilla mitä tarjolla on ollut, välillä hammasta purren ja kiltisti niellen kaiken paskan mitä niskaan on tullut. Mutta nyt se kaikki on onneksi loppu.

Nyt astun ihan uusiin tehtäviin ihan uudessa työyhteisössä. Odotan innolla uutta työnkuvaani, sillä tiedossa on paljon haasteita ja kaikkea uutta. Ja uskon, että ammatillisesti olen nyt ottamassa isoa askelta eteenpäin. Tuntuu ihan uskomattoman hyvältä.

Puhuin mutsin kanssa puhelimessa toissa päivänä, ja se totesi, että jos minua kestää vuoden niin se on jo pitkä aika. ;) Ensimmäinen yhteinen vuosi toisen kanssa on nyt takana, ja toivottavasti koko loppuelämä edessä. Vuosi sitten en olisi ehkä uskaltanut edes toivoa tällaista kaikkien niiden ihmissuhdesuossa tarpomieni vuosien jälkeen. Mutta tässä sitä nyt kuitenkin ollaan.

Yhteinen koti alkaa vihdoinkin näyttää kodilta. Huomenna kun vielä saadaan uusi sohvakin kotiin, niin kaikki alkaa olla paikoillaan. Kummankin mieltymysten yhteen sovittaminen on mennyt yllättävän kivuttomasti. Tosin toinen välillä epäilee, että olen joustanut ehkä liikaa omista mieltymyksistäni, vaikka olen vakuuttanut että asia ei ole niin.

On totta, että entinen kotini oli ihan eri tyylinen kuin tämä uusi. Mutta niin oli koko asunto ja talokin. Ja minulla on monta makua. Nyt olen saanut lähes yksimielisesti valita matot ja verhot omien mieltymysteni mukaisesti, ja oikeastaan myös sohvan ja keittiön tuolit ja pöydän... Niin, ja eilen askartelin taulunkin itse. Joten kyllä tämä varmasti on minun tyyliseni koti. ;)

Elämä on aika hyvin juuri nyt. Puspus mussukat!

Jos saa 70€ maksavat kengät 70%:n alennuksella mutta niitä ei välttämättä tarvitse, niin saahan ne silti ostaa? Saahan? Etenkin jos ne on oikeen nätit, ihan niin nätit että ihan hirvittää kun vaan katsookin niitä, ja hyvät vielä jalassakin, niin saahan ne silloin ostaa? Vaikka vaatehuone pullistelisi jo ennestään kenkälaatikoista ja kenkiä olisi vaikka kuinka, niin saahan? Jos ei kerro toiselle, että osti taas uudet kenget, niin saahan?

Valitettavasti olen kyllä sellainen lärppä, että en tietenkään malta olla hiljaa uusista aarteistani vaan mun on pakko heti kailottaa koko maailmalle että ostin uudet kengät. Jee! Uudet kengät! On ne vaan nätit!

*menee ihailemaan uusia kenkiä* 8)

Mietin taas tänään töissä omaa ammatinvalintaani ja mielenterveyttäni. Ei kai kukaan täysijärkinen vapaaehtoisesti kulje tuntikaupalla ns. sylin täydeltä vieraiden ihmisten lapsia (jotka huutavat pää punaisenaan äidin perään), yritä vastata puhelimeen ja avata ovea uusille itkukuoron jäsenille ja vielä ojennella muille lapsille vaatteita naulakosta jollain viidennellä ruumiinosalla (jota ei ole), kun kädet ja jalat on jo varattu. Eihän?!?

Toisaalta myös ihmetyttää ne "vieraat ihmiset", jotka tuovat jälkikasvunsa aivan liian pieninä hoitoon ja sen lisäksi teettävät näillä kääpiöillä jopa yli 8 tunnin hoitopäiviä. Ja kaiken huippuna jokainen vanhempi toivoo vähän vielä jotain ekstraa omalle lapselleen... Näiden "erityistoiveiden" toteuttaminenhan onkin erityisen helppoa parinkymmenen lapsen ryhmässä.

Ymmärrän toki, että kaikilla ei ole esim. taloudellisia mahdollisuuksia olla kotona lastensa kanssa vuosi kaupalla, mutta jotain rajaa sentään... Nykyaikana monilla kuitenkin on mahdollisuuus esim. tehdä lyhyempää työpäivää ja/tai olla lapsen kanssa kotona siihen asti kunnes lapsi täyttää kolme. En vaan pysty käsittämään, mikä kiire ihmisillä on takaisin töihin tekeään jumalattoman pitkiä työpäiviä heti kun lapsi on täyttänyt vuoden. Ja sitten vielä valitetaan, että ei ole aikaa eikä voimia olla lapsen kanssa. Miksi sitten edes tehdä lapsia, jos niiden kanssa ei kuitenkaan jaksa olla?

Monesti vedotaan siihen, että lapset tarvitsevat virikkeitä ja ikäistänsä seuraa, kun lapselle haetaan hoitopaikkaa. "Meidän lapsi on jo niin reipas ja tarvitsee kavereita..." Olen kuullut tämän saman liirumlaarunim ties kuinka monta kertaa. Ja varmasti se monesti on ihan tottakin mutta siitä huolimatta olen useimmite eri mieltä vanhempien kanssa. Lapsi voi saada virikkeitä ja kavereita ihan mistä vaan, ei siihen tarvita isoa hoitoryhmää ja kahdeksan tunnin hoitoaikoja. Tunti hiekkalaatikolla äidin kanssa saattaisi monesti olla paljon antoisampaa mutta valitettavan usein puolitoistavuotia tarvitsee vanhempien mielestä ympärilleen muutaman kymmentä täysin vierasta ihmistä täysin vieraassa paikassa ilman mitään tuttua ja turvallista. Mutta siinähän niitä sitten on... virikkeitä ja leikkikavereita. :/

En nyt halua syrjiä isejä enkä syyllistää äitejä mutta useimmiten juuri äitiä on isoin ikävä. Vaikka kaikille on tarjolla syliä ja lohdutusta, useimmiten se ei vaan riitä. Itku tulee silti. Tuntuu jokseenkin roistomaiselta ja väärältä sanoa lapselle, että äiti tulee ihan kohta, kun todellisuudessa äidin tuloon on lähemmäs kuusi tuntia aikaa.

Onneksi aina ei ole tällaista. Alku on hankala mutta aikaa myöten lasten arki helpottuu. Se ei vaan silti poista sitä tosiasiaa, että pienten lasten ei tarvitse saada jatkuvasti ympärilleen uusia virikkeitä ja leikkikavereita. Niitä ehtii saada varmasti vielä paljon myöhemminkin... esimerkiksi kolme vuotiaana. Paljon vähempikin riittäsi elämän ensimmäisille vuosille. Ihan vaan vaikka se hiekkalaatikko. Ja äiti.

Onpa outoa olla yksin kotona. Toinen viettää viimeistä lomaviikkoaan pohjoisessa ja olen ensimmäistä kertaa yksin yhteisessä kodissamme muuton jälkeen. Kuukauden lomailun ja yhdessäolon jälkeen on ehkä ihan tervettäkin ottaa vähän hajurakoa toiseen, vaikka lomalla ei mitään suurempaa ahdistusta ollutkaan. Kaikkien niiden sinkkuvuosien jälkeen, mitä olen viime vuosina viettänyt, olen ollut yllättynyt siitä, miten vähän olen kaivannut omaa tilaa ja aikaa. Ja nythän sitä sitten on tarjolla, sekä minulle että toiselle. Silti odotan jo innolla ensi perjantaita kun toinen kotiutuu. ;)

Oma lomani on jo loppunut ja olin parinan päivänä töissä. Ihan mukava taas palata arkeen ja tiettyihin rutiineihin (kuten esim. säännölliseen liikuntaan) vaikka toki olisin voinut jatkaa lomaa vielä vaikka kuinka. Harmittaa, että kunnollisia hellepäiviä oli vaan muutama mutta muuten oli tosi hyvä loma. Ehkä ensi vuonna varmistan aurigon ja helteet ja suuntaan jonnekin kauas... Mutta siihenhän on vielä aikaa.

Vietin tänään lähes koko päivän shoppailemassa. Viimeisten alennusrekkien kätköistä löytyi ihan mukavia vaatteita superhalvalla ja sain tyydytettyä pitkään vaivanneen shoppailun himoni. Aika ihanan turhamaista!

Saman turhamaisuuden piikkiin voidaan laittaa myös seuraava teko, sillä jostain käsittämättömästä syystä menin kyselemään oraakkelilta kysymyksiä... ei olisi pitänyt. Meni heti aluksi jo pieleen.

M:"Olenko kaunis?"
O:"En oo rumempaa nähnyt sitten vuoden 76."

Ahaa... Kiitti vaan. Kiva että satuin sitten syntymään sinä samana vuonna.

M:"Mitä tapahtui vuonna 76?"
O:"Paras varauta pahimpaan"

M:"Mihin pahaan?"
O:"Anoppilaan"

M:"Onko anoppini paha?"
O:"Kuule nyt heitit niin kisserän kysymyksen että täytyy mennä tuonne takahuoneeseen meditoimaan ja kysymään hengiltä neuvoja.. joo, on se"

Ok, tosin en tiedä millainen on kisserä kysymys...? Pakko saada silti tietää lisää.

M:"Mitä anoppini aikoo?"
O:"Sun olisi pitänyt jättää ne sienet syömättä...?

Fuck! Söin juuri viime viikolla anopin paistamia kanttarellejä!

M:"Aikooko anoppini myrkyttää minut?"
O:"Se voi olla mahdollista"

M:"Miksi?"
O:"Koska se ei voi olla toisinkaan"

Mitä hittoa!?! Luulin että anoppi ja minä tullaan ihan hyvin toimeen...

M:"Olenko siis kuin lumikki?"
O:"No prkl, todellakin!"

M:"Milloin kuolen myrkytykseen?"
O:"Ei ainakaan ennen vuotta 2019"

M:"Kuka minut pelastaa?"
O:"Kari grandi, kaikkien janoisten sankari"

Kiitos oraakkeli näistä viisaista sanoista. Jään odottelemaan hidasta kuolemaa.

Viime perjantaina palattiin puolilta öin Virosta kotiin ja nyt ollaan oltu pari päivää kotona. Pyörä toimi onneksi moitteettomasti ja saatiin matkan varrella aika monta ihmistä iloiseksi; sen verran koominen näky taidettiin kokonaisuudessaan olla. Tollanen "ei-niin-tavallinen-moottoripyörä" kun tuntuu aina herättävän vähän hilpettä, ja ottaen huomioon sen tavaralastin, minkä kanssa oltiin liikenteessä, niin ei mikään ihme että ihmisiä hymyilytti. Onneksi sotaratsu kuitenkin toimi moitteettomasti ja kuljetti meidät (ja kaikki kantamukset) halki Viron. ;)

Koko loma on ollut yhtä roadtrippiä paikasta toiseen mutta ei se mitään. Eipähän ainakaan ole käynyt aika pitkäksi ja kivaa on ollut. Viime viikon reissu oli mukava, siitäkin huolimatta että makasin lähes puolet ajasta teltassa kuumeessa. Olisihan ne päivät voinut paremminkin käyttää mutta eipä tuollaiselle taudille oikeen mitään voinut. Oli niin surkea ja väsynyt olo että en pystynyt muuta kuin nukkua. Onneksi ei ollut mitään ihan parhaita rantakelejä niin ei harmittanut niin paljon sairastaa. Ja loppua kohden olokin koheni ja pääsin nauttimaan myös kunnolla lomasta, niin ettei toisen tarvinut koko lomaa viettää yksin.

Nyt on sisko kylässä ja parin päivän päästä viedään se kotiin ja mennään samalla sukuloimaan ja moikkaamaan tuttuja. Loma alkaa ikävästi lähestyä loppua mutta en suostu ajattelemaan sitä. Tässä on vielä vaikka mitä kivaa tiedossa.

Saatiin vihdoin sohvakin ostettua ja nyt vaan odotellaan sitä kotiin. Saas nähdä milloin tulee. Pahimmassa tapauksessa vasta joskus syyskuun puolessa välissä...

Sellaista tällä kertaa. Nyt taidan katsoa pari Serranoa yle areenalta ja sitten painun pehkuihin. Öitä mussukat!

Kymmenen päivän suomenkiertue on takana ja nyt tuntuu mukavalta olla pikästä aikaa kotona. Saa vähän levätä ja rentoutua omissa oloissaan eikä koko ajan tarvitse olla toisten nurkissa pyörimässä. Oli mukava käydä kyläilemässä mutta kyllä koti on aina koti.

Metsäretki onnistui melko kosteasta säästä huolimatta ihan hyvin. En (omasta mielestäni ainakaan) narissut ihan kauheasti vaan olin kelpo metsäläinen.

Saldo:
+ lämmin sää ja raitis ulkoilma
+ hyvät eväät ja minttukaakao (namnam!)
+ vaskitsa, kyy ja pienen pieni sammakko
+ susi ei syöny minua
+ hyttyset ei syöneet minua
+ hyvä ja lämmin makupussi
+ opin tekemän kunnollisen nuotion

- mäkäräiset söi minua
- melko kostea ilma (ja vaatteet ja kengät)
- makkaratikun vuoleminen (en vaan osaa :()
- rakkulat kantapäissä
- en nähnyt sutta :(

Kokonaisuutena kaikki meni hyvin ja kivaa oli. Ja kaikki sormetkin on tallella vaikka aluksi näytti siltä että osa meinasi jäädä metsään. Onnistuin sähläämään puukon kanssa oikeen kunnolla ja verenvuodosta päätellen olisin voinut veikata isompaakin vahinkoa, mutta onneksi oli onnea matkassa.

Viikonloppu menikin sitten itäsuomessa toisen sukulaisten luona rennoissa merkeissä ja sunnntaina suunnistimme vihdoinkin ystäväni mökille. Oli aika mukavaa päästä vihdoinkin sellaiseen paikkaan, joka oli minulle ennestään tuttu.

Saldo:
+ puusaunan lämmitys
+ kummipoikani <3
+ rauhallinen ja tuttu ympäristö
+ hyvä ruoka ja seura
+ liiterillinen polttopuita

- aurinko ei paistananut tarpeeksi
- metsässä ei ollut mustikoita

Eilen palattiin kotiin ja tänään ollaan etsitty puoli päivää uutta sohvaa. Että voikin olla vaikeaa... Mutta kai se jostain vielä löytyy.

Eipä mulla tällä kertaa muuta. Mukavaa kesän jatkoa mussukat!

Suomen kiertue starttasi lauantaina ja ensimmäisenä etappina oli Jyväskylä. Viikonlopun saldo:

+ aurinkoinen ja lämmin sää (ihan täydellistä)
+ terassikauden avaus (tulikin tehtyä oikeen huolella)
+ mukava ja mutkaton seura (hauskaa oli)
+ hyvä ruoka (ja sitä oli tarpeeksi)
+ ihanat drinksut (oli vähän liiankin hyviä :))
+ rantasauna ja grillaus (ihan luksusta krapula-päivänä)
+ mato-onginta (jee, sain kolme särkeä!)
+ hassu sorsaperhe ja västäräkit
+ täydellinen kakku (en ole koskaan ennen syönnyt itseäni ähkyyn suklaakakusta mutta nyt on sekin ihme koettu)

- kaamea vesisade ja ukkonen (ei ehkä paras yhdistelmä veneillessä)
- armoton väsymys (sen siitä saa kun valvoo aamuun asti)
- rahan meno (mutta lomalla ei lasketa)

Kiitos Jyväskylään "isännille" ja tervetuloa vuoroin vieraisiin.

Nyt möllötän mutsilla ja siemailen punkkua. Huomenna olisi tarkoitus lähteä retkeilemään metsään. Rinkka on pakattu ja odotan jo innolla tulevaa kahta päivää. Toivottavasti sudet eivät vaan syö minua suihinsa. Niihin kun ei taida offi tehota. :/

Ei ole tullut kirjoitettua mitään vähään aikaan. Ei niin, että olisi ollut mitään ihmeellistä kirjoitettavaakaan mutta ei myöskään ole ollut aikaa. Muuttohässäkkä on vienyt aika tehokkaasti viimeiset kolme viikkoa ja kaiken kaaoksen keskellä ei ole ollut kauheasti enää intoa iltaisin naputella konetta.

Onneksi loma on alkanut melko leppoisasti. Juhannus meni mukavissa tunnelmissa reilun kymmenen ihmisen voimin meren rannalla. Saunomista, grillaamista, syömistä, juomista ja hauskaa seuraa. Nukuin teltassa ensimmäistä kertaa sitten lapsuusvuosien ja vaikka aluksi sain melkoisen kohtauksen jo pelkästä ajatuksesta, on pakko tunnustaa ettei se niin kauheaa ollutkaan, päinvastoin. Olen vaan aina yleensä melkoinen vastarannankiiski kaikkien uusien asioiden suhteen jos en omasta mielestäni itse saa rauhassa sulatella asioita. :)

Nyt on siis vihdoinkin muutettu (taas kerran) ja koti alkaa pikkuhiljaa näyttää kodilta. Pientä hienosäätöä on vielä tekemättä ja asioita hankkimatta mutta suurin osa on jo paikoillaan. Vihdoinkin on aikaa asettua aloilleen ja voi lopettaa hermojen kiristelyn.

Ensi viikosta alkaen ollaan yhdessä lomalla toisen kanssa ja suunnitelmissa on lähteä kiertelemään ympäri Suomea moikkaamassa sukulaisia ja ystäviä. Sitä odotellessa jatkan kodin puunaamista ja sohvalla löhöilyä. Eihän lomalla voi liikaa rehkiä. ;)