Se olen minä. Olen aina ajatellut, että olen itsenäinen ja vahva nainen. Minulla on vahva tahto ja tiedän mitä haluan ja tarvitsen. Minua ei pienet, eikä suuretkaan asiat hetkauta, minä selviän mistä vaan. Tai niin olen itselleni uskotellut. Olen rakentanut ympärilleni melkoiset muurit suojelemaan itseäni. On ollut aikoja, jollon olen niitä tarvinnut ja aikoja jollon olen niitä kaatanut. Ja aikoja, jolloin olen rakentanut ne kahta vahvemmiksi. On ollut pakko.
Nyt huomaan olevani jänishousu, arkajalka. Uskallan jopa myöntää sen ääneen. "Hei, olen -Saphira- ja olen jänishousu!" Huh, helpottaa kummasti sanoa se.
Olen vähitellen alkanut luopua muureistani, sillä olen huomannut että toiseen voi luottaa. Olen löytänyt ihmisen, joka ei taatusti halua minulle mitään pahaa, eikä ainakaan tarkoituksella halua satuttaa minua. Silti pelkään kysyä asioita, sillä pelkään vastausta. Pelkään, että en kuulekaan sitä mitä haluan. Pelkään, että vain kuvittelen ja kohta kupla puhkeaa. Että kaikki ihana ja hyvä ei olekaan totta. Välillä saatan saada hirveän ahdistuskohtauksen kun mietin, että mitä jos tämä ei kestäkään.
Tiedän, ei kovin tervettä miettiä moisia. Ja vielä ihan ilman syytä. Mutta menneisyyden haamut tulevat vielä pakolla välillä vastaan. Ajan myötä ne toki ovat jo vähentyneet mutta silti välillä ahdistaa.
Onnekseni toinen puhuu paljon ja kysyy asioita. Se tekee elämästä vähän helpompaa. Ei tarvitse koko ajan olla puolustuskannalla tai miettiä mitä toinen haluaa, sillä hän tekee asiat helpoiksi puhumalla. Silloin on helppo itsekin puhua kun toinen on ns. avannut pelin.
En ehkä aina ole maailman helpoin ihminen, mutta tiedän että minulla on iso sydän. Se vain on ollut jo niin kauan muurin takana piilossa, että se pitää kaivaa esiin. Onneksi ostin toiselle joululahjaksi lapion. On jotain käyttöä sillekin. :)
