Runosuolesta

Alan pikkuhiljaa vähän vähentämään täällä kirjoittelua kun vie liian ison palan mun elämästä...nyt kun se yllätyskäänteitten myötä sai sisältöä enemmän kuin osasi odottaa.

"Sä olet niin älykäs, sä osaat päätellä ja keksiä ratkaisuja ja sitten sä olet tosi hyvä siinä Tatun kännykässä olevassa pelissä, mikä sen nimi oli...niin Tetris. Sitten sä olet todella huumorintajuinen."

Hyvin kasvatetut lapset <3

...järisyttävää. Kinesteetikot rulaa...mä haluaisin saada säväyksiä, tuntea mun kropassa väreitä. Mä haluaisin että joku silittäisi mun päätä. Mä haluaisin rakastua ja uskoa siihen. Mä haluaisin sielullista yhteyttä ja kosmista yhdyntää.

Onko ne oikeasti niin vaikeita juttuja vai olenko hengaillut ei niin sopivien tyyppien kanssa?

Olen monesti saattanut sanoa jollekin miespuoliselle kaverille tai heilalle etten ole nainen, vaan sukupuolineutraali. Yleensä vastaukseksi tulee että sä olet todellakin nainen ja äänensävystä päätellen sillä ei tarkoiteta ihan vain vartaloa missä asun, vaan luonnetta.

Nyt mä tajusin mikä mussa on sitten sitä niin naista...nopea ajattelu. Ne miehet joita tunnen, ovat yleensä paljon maltillisempia ja pidättyväisempiä kuin itse...jos ei sieltä iske heti tai lähes heti niitä syvä-avautumisia kuten amerikkalaisissa draama-sarjoissa, niin alkaa päässä kaatumaan ajatus-dominot jotka vielä haarautuvat. Ajatus johtaa ajatukseen ja toiseen, mieli rönsyilee ja sen tunnistaa sanoista "entä jos", "toisaalta" ja "näin se on". Vaikka ei kuitenkaan ole.

Joskus tuonkaltainen ajattelu on ihan hyvästä...voin esimerkiksi konkreettisesti tehdäkin sujuvasti monta asiaa samaan aikaan, siitä mulle on joskus sanottu.

Mutta vaikka sitä haluaisi uskoa että miehet ja naiset ajattelevat samankaltaisesti ja putki-aivo ja tippaleipäjaottelu johtuu lähinnä ympäristösyistä ja kasvatuksesta, en ole varmaan koskaan tunnistanut samankaltaista impulsiivista rönsylilja-ajattelua kenelläkään miehellä, en edes homoilla...joillakin heistä saattaa olla kyllä paljon feminiisiä piirteitä ja herkkyyttäkin saattaa löytyä...mutta ei niiden kanssa niin arvaamatonta ole kuin muiden naisten.

Ja mä olen naisista vielä arvaamattomin, koska mun päässä on laajakaista ja liikaa materiaalia muutenkin. Ehkä sen takia voi olla aika hyödyllistä, jos toisellakin leikkaa, joko suoraan tai vinoon aika nopeasti...tai sitten on vaan luontainen rauhoittelutaito. Ehkä sen takia mä olen yleensä mieltynytkin itseäni huomattavasti rauhallisimpiin miehiin, koska toisen laajakaistan kanssa tulisi yhteentörmäys välittömästi.

...mutta silti mentävä töihin. Tuskin mulla mitään erikoista ole, muuten hyvä fiilis kuitenkin eikä mihinkään satu. Ehkä mä vaan olen niin kuuma =)

Mysteeriminuus
kätketty pohjavirtaus
mannerlaatat liikkuvat
kaikki sanottu siinä välissä
tsunami vesilasissa
hämärässä varjot jotka ohjaa
tehden minusta häilyvän
ilman pitoa ilman maata
mihin juurtua
tahtoisin nähdä silmät
joihin uppoisin kuin suohon
käsi minusta vain näkyisi

Mannerlaatat liikkuvat
niin ne aina

ja puhun paljon sellaista paskaa jossa ei ole oikeastaan mitään sisältöä. Jos mä voisin palata ajassa taaksepäin, se ajankohta olisi joulukuu 2006. En olisi koskaan tutustunut erääseen ihmiseen, jonka myötä mulla meni luottamus kahden ihmisen väliseen aitoon ja rehelliseen kommunikaatioon ja omaan kykyyni muodostaa toimivia ihmissuhteita. Mä en vielä tänäkään päivänä ymmärrä miksi otin sen niin raskaasti, vaikka en varsinaisesti sille ihmiselle ole katkera...hän vain toimi omien kykyjensä mukaan enkä hänelle ole siitä vihainen. Mutta siitä huolimatta mussa meni jotain rikki...ehkä se on Usko. Mä en vaan usko enää. Mutta toisaalta ehkä yleinen vaiva...eipä mulle ole pahemmin kukaan mitään vakuutellutkaan, ehkä moni muukaan ei enää usko.

Vaikka muuten voin ihan kivasti ja tolleen. Välillä vaan tuntuu siltä että mikään ei ole niin varmaa kuin epävarma. Enkä minä olis minä jos esittäisin varmaa...en mä ole. Voin joidenkin asioiden suhteen olla ihan tarkkanäköinen, jopa teräväkin, mutta itseni suhteen olen mysteeri. Mä en jotenkaan saa mitään kosketuspintaa siihen osaan joka itsessäni on rikki...toisaalta olen niin huoleton eikä mulla siis nyt mitenkään paha olla ole.

Miettis joskus jotain edes selkeästi...mysteeriminuus. Kätketty virta.

...voin tunnustaa että ikävä on. On ollut jo pitempään. Sanotaanko näin, että nyt on olo paljon nöyrempi.

Katsoin äsken leffan suloinen marraskuu...en ensin oikein pitänyt siitä...Keunu Reeves on aina ollut mulle vähän sellainen yhden ilmeen näyttelijä.

Leffa kertoi sekopäänaisesta joka opetti työkeskeiselle miehelle elämän tärkeitä arvoja, hetkessä elämistä, välittämistä, toisten kunnioittamista...naisella kun oli tapana hankkia kuukaudeksi hoitoja, tehdä niistä parempia ihmisiä ja lähettää matkoihinsa...tän tyypin se nimesi marraskuuksi.

Mutta se nainen rakastukin siihen mieheen...joka alkuvastustuksen jälkeen rakastui myös ja jopa kosi...mihin nainen ei suostunut. Hän kun oli jättänyt kertomatta että hän sairastaa non hopkins (miten se nyt kirjoitetaan) lymfoomaa ja jättänyt hoidot kesken. Mutta onneksi homotransvestiittipariskunta asuu alakerrassa, jotka sitten kylvettää tätä naista.

Joo. Mutta leffan lopussa mua alkoi itkettämään...kai mä jotenkin samaistin itseni siihen naiseen joka elää hetkessä, on luova, vähän hullu ja reikäpäinen ja välittää muista. Mutta miten silti itselleen ei soisi onnea...

Byhyy byhyy. Heh...

On se kyllä ihanaa sukeltaa omaan perseeseensä ja löytää sieltä kaikenlaista mielenkiintoista.

Omat psykologiset kuvioni taas mua askarruttavat....ehkä toisten siinä sivussa. Jos on lapsena nähnyt miten ihminen ampuu itsensä, saa känniseltä äidiltä selkään niin että koulussa ei viitsi liikkatunnilla riisua vaatteita mustelmien takia, isä hylkää, sijaiskodit vaihtuvat eikä missään ole oikein se oma paikka, koulukiusaus koska on vähän poikkeava...niin kyllä mä ymmärrän että silloin sitä joko luovuttaa ja muuttuu ihmisraunioksi, tai selviää mutta analysoi itsensä niin perinpohjaisesti että sellainen pelottaa muita. Ja kyllä mä sen ymmärrän...ei ole helppo kulkea minkään syväsielun kanssa....ihminen aika harvoin halaa toista kun itse on hämmentynyt.

Oon vaan hämmentävä ihminen. Mutta ei se mitään. Kiltti kuitenkin....ja ehkä jollain tavalla onnellinen...mä vaan käsitän sen onnen vähän laajempana kokonaisuutena. Kun on elämä ollut yhtä selviytymistä, sitä tavallaan ei pikkujutuista enää jaksa häiriintyä...kyllä niitä miettii ja pohtii silti. Mutta ei se sitä tarkoita että olisi nyt niin valtavan ärsyyntynyt tai mitään muuta voimakasta tunnetilaa...sitä vaan miettii neutrina.