Runosuolesta

Mä en jaksaan mitään draamoja
en marttyyreiden verta vuotavia haavoja
ei egoa joka suurempi kuin sydän ja sielu
ei huutamista niin että näkyy kitalaki ja nielu
mä tykkään chillaamisesta
en katkerasta pillaamisesta
hetken saa olla, niin oon minäkin
murjotan alla tyynyn ja täkin
mutta tappeleminen on perseestä
ja jos pienestäkin erheestä
joku niittaa toisen katuun
kun ei se kulje samaa latuu
meillä jokaisella omat polkumme
omat vikamme ja sotkumme
en mä oo täydellinen
sä et oo täydellinen
ne muut ei oo täydellisii
mutta silti inhimillisen ihanii
ei siis loukata toista
ei se omaa kipua poista
ollaan ystävii
pidetään toisen
kädestä kiin

piis pliis

<3

Onko täydellistä ihmistä olemassa? Entä jos ihmiselle on tärkeää tuntea itsensä täydelliseksi, voiko hän rakastaa täysipainoisesti...parisuhteessa kun joutuu kohtaamaan sitäkin että ei osaa kaikkea, on niitä heikkoja kohtia ja sokeita pisteitä. Miten paljon se johtaa eroihin ettei hyväksy omaa epätäydellisyyttään? Saattaa sortua kuvittelemaan ettei toinenkaan hyväksyisi. Mutta kun Meissä Kaikissa on puolemme ja puolemme, turha pitää kiinni täydellisyyden illuusta, se johtaa vaan turhiin ristiriitoihin.

Mä en ole täydellinen. Olen mässäilevä, teatraalinen, ailahteleva ja mulla on paljon työmaata mitä tulee itsetutkiskeluun ja särmien hiomiseen. Se jota mä rakastaisin sydänjuuriani myöten, ei tarvitsisi myöskään olla täydellinen...riittää että kun hän joutuu esim suhteessa kohtaamaan niitä omiakin heikkouksiaan, ei asetu sitä toista osapuolta vastaan.

Voihan sitä olla aina hetkittäin yhdessä heikkoja. Täytyy myöntää että ei helppoa itsellenikään...olen aika itsenäinen ja tottunut pärjäämään yksin. On ollut oikeastaan pakko.

Vaatii malttia pysyäkseen samalla puolella. Mäkin nostan aika herkästi ne suojaukset vastaan...siinä vasta onkin hommaa että osaisin luotsata selvemmille vesille pois sieltä karikoista...voihan laittaa veneessä tapin siihen reikään josta meri tulee sisään ja uhkaa upottaa koko jutun.

Että ihan vain näin yleistä pohdiskelua tiistai-illan kunniaksi...

Nukuin huonosti viime yön kun kissa huusi...halusi päästä ulos. Aika itsepintainen tapaus, mutta mitä hellyyttävin. Vaikka ei antanutkaan mun nukkua...

Mutta tosiaan tämä vuorokausi on ollut sellainen että ne ajatukset mitkä mussa on nukkuneet tuolla sisuksissa ja olen tiennyt niiden olemassaolon, niin nyt olen antanut niiden pulpahdella pintaan. Vähän on pitänyt itseensä mennä ja peiliin katsoa...mutta tekee hyvää. Armoakin vois itselleen antaa joskus.

Flunssainen tyttö tuossa vierelle tuhisee...taidan mennä siihen viereen ja hiipiä unten maille itsekin.

Mä olen aika herkkä tyttö kaikkien niiden rempseyksien alla...jotenkin vähän suojaton olo.

Nyt on sunnuntai. Tapasin yhden jonka tapasin perjantaina, ja oli ihan leppoisaa...no, tarviiko sanoa ääneen? *virn*

Kuitenkin oli ihaninta nauraa ja maata toisen kainalossa ihan hiljaa. Se ei voi olla väärin, mikä tuntuu ihan helvetin luontevalta.

Nyt olis perjantai. Tapasin tänään yhden exän, oli ihan leppoisa keskustelu =)

Mutta mitenkään mihinkään liittymättä, olen jotenkin vähän surullinen. Vaikka mulla on maailman parhaimmat lapset ja mahtavia ihmisiä ympärillä, sama alakulo vaan jatkuu, ei ollut ihan päivän juttu. En oikein osaa nimetä mistä se johtuu enkä osaa sitä edes ystäville purkaa...enkä mä jaksa valittaakaan...se tuntuisi hölmöltä kun muilla on aivan oikeita suruja.

Mulla vain nimeämätön tunne.

...alakuloinen olo. Mutta minut tuntien, tämä on huomenna jo ehkä ohi...

...mitä mä haluan. Mä haluan vähän omituisen miehen joka olisi rönsyilevä ja huumorintajuinen kuten minäkin...joka haluaa lapsen ja on siihen valmis. Mä haluaisin että siinä suhteessa olisi inspiraatiota puolin ja toisin, luovien ihmisten liitto.

Olen mä yrittänyt sopeutua niihin jotka eivät ihan halua samaa...mutta ei se suhde sitten toimi...mulla on oikeus haluta itselleni tärkeitä asioita enkä jaksa kermankuorijoita.

Mutta nyt olen innostunut yhdestä ihmisestä joka vastaa sitä mun ihannekuvaa päässä...päivä kerrallaan.

Mitä se tarkoittaa jos ihmiset sanovat että sulla on hyvä sydän?

...syntyjä syviä, olen kuitenkin jollain tavalla aika onnellinen ihminen. Tänään linja-autossa yritin palauttaa mieleen ikäviä muistoja niiltä vuosilta kun en voinut kovin hyvin...enkä saanut. Masentua en enää voisi, niin että se olisi pysyvä tila. Mä nään onnistumista ja valoa...saan lisäksi paljon positiivista virtaa mun lapsista jotka ovat sellaisia aitoja ja lämpimiä.

Ei mua se haittaa ettei vieressä ole sitä Elämän Miestä...jotenkin sellainen tunne että hyvää on tulossa, mutta nyt tarvitsen aikaa itselleni ja lapsilleni.

Pienestä flunssasta huolimatta töitten jälkeen kävin kaupungilla...tapasin ohimennen sattumalta myös erään exän johon mulla oli vuonna 2002 myrskyisä suhde...tämä Ilkka käveli vastaan ilmeisesti tyttöystävänsä kanssa ja mietin sitä, miten silloin niin läheiseltä tuntuva tuntuu nyt hyvää päivää-tuttu. Rakkaus on katoavaista...se oli hyvä tse toteamus tavallaan lohdutti sillä vieläkin on hetkiä jolloin pienen ohikiitävän hetken ahdistaa se kun viimeksi olin niin sydänjuuriani myöten rakastunut ja huonosti kävi. Toinen ei tuntenutkaan samoin.

Mutta olinkin rakastunut siihen kuvaan minkä hän antoi...ehkä joskus löydän sellaisen joka on joka ei anna kuvaa, vaan on sitä mitä on. Ja sanoo mitä tuntee, eikä sitä mitä olettaa mun haluavan kuulla.