Miikka Anttonen

Kaikenlaisia reissuja on tullut tehtyä, mutta harvemmin on ollut lähtöhetkellä näin paljon perhosia vatsassa. Perjantaina Aeroflotin siivet kuljettavat nimittäin minut ja matkaseuralaiseni ensin Moskovaan, ja siitä eteenpäin yölennolla Bishkekiin, Kirgisiaan.

Tarkoitus on viettää yksi päivä ja yksi yö Bishkekissä ihmettelemässä pääkaupunkia, sen jälkeen ottaa aasi alle ja suunnata vuoristoon sekä Issyk-Kul-järvelle maistelemaan lampaanpäästä ja nuudeleista tehtyä kansallisruokaa, saunomaan, nukkumaan jurtassa ja nauttimaan hapatettua kamelinmaitoa. Kun tästä kaikesta on selvitty (jos on), niin matkan olisi tarkoitus jatkua pohjoiseen ja Kazakstanin rajalle. Kun raja on ylitetty, tie vie edelleen Almatyyn. Kazakstan-osion matkasuunnitelma on tällä hetkellä improvisoinnin varassa, mutta sisältänee vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Helsinkiin palaamme kaiken sujuessa hyvin kahden viikon päästä maanantaina.

Ai miksi perhosia vatsassa? No, ensinnäkään minä ja matkaseuralaiseni emme kumpikaan puhu sanaakaan venäjää, emmekä edes ole käyneet rakkaassa itänaapurissamme. Myöskään paikalliset kielet eivät varsinaisesti solju. Kaikenlaista pientä jännitysmomenttia pitäisi olla luvassa, ainakin jos ulkoasiainministeriön matkustustiedotteesta on jotain pääteltävissä. Seuraavassa muutamia suoria sitaatteja:

Matkailijoita kehotetaan välttämään matkustamista Etelä-Kirgisiaan, ennen kaikkea Ferganan laakson alueelle. Uzbekistanin ja Tadzhikistanin vastaisia raja-alueita on syytä välttää myös miinojen vuoksi.

Kirgisia on väkivaltaisuuksien ja poliittisen levottomuuden vuoksi nyt suhteellisen vaarallinen maa. Yleistä varovaisuutta ja paikallisten viranomaisten turvallisuustiedotteita tulee noudattaa. Öisin ei ole suositeltavaa liikkua yksin eikä kävellen, vaan kannattaa käyttää virallisia takseja. Rikollisten on tiedotettu esiintyvän poliiseina. Poliisien on aina pyydettäessä esitettävä henkilöllisyytensä.

Liikenne on vaarallista niin jalankulkijan kuin autoilijankin näkökulmasta. Suurin osa kirgiiseistä on ostanut ajokorttinsa autokoulua käymättä, mikä selittää kaoottista liikennekulttuuria. Liikennesääntöjä ei noudateta, ja ylinopeudet ovat yleisiä. Autot ovat usein huonokuntoisia, eikä niissä useinkaan ole turvavöitä tai niitä ei ole tapana käyttää. Tiestö on kauttaaltaan huonokuntoista, joten pimeällä ajamista kannattaa välttää. Yleensä vain taajamien pääkadut ovat valaistuja. Katuviemäreistä puuttuu kansia niin jalkakäytävillä kuin teillä. Talvisin tiet ovat usein auraamattomia ja keväisin ne ovat usein poikki lumi- ja maanvyörymien vuoksi. Myös jalankulkijoita ja eläimiä saattaa liikkua maanteillä.

Liikenneonnettomuuksia tapahtuu paljon, etenkin kesäaikaan Bishkek–Issyk-Kul-välisellä tieosuudella. Promilleraja on virallisesti nolla. Bishkekin ja Almatyn (Kazakstan) välisellä tiellä on tapahtunut useita valepoliisien tekemiä ryöstöjä (poliisin aina esitettävä pyydettäessä henkilötietonsa). Julkisen liikenteen bussit ovat usein heikkokuntoisia.

Terveydenhoidon ja hygienian taso on alhainen. Syyskuun 2005 lopulla viranomaiset tiedottivat pernaruttotapauksista Etelä-Kirgisiassa, Uzbekistanin vastaisella rajalla. Joitain kyliä on tämän jälkeen asetettu karanteeniin. Syyskuussa 2008 hätätila julistettiin samalla alueella lähes sadan uuden pernaruttotapauksen vuoksi.

Kirgisia on maanjäristysherkkää aluetta. Maanjäristyksiä on ollut mm. Narynin ja Batkenin alueilla. Viimeisin maanjäristys oli maan eteläosassa tammikuussa 2008. Tilannetta on syytä seurata.

Kolme päivää ennen matkaa en ole varustautunut muuten kuin ostamalla apteekista etukäteen maitohappobakteereja ja ripulilääkkeitä. Kaverini osti sentään Lonely Planetin. Koska kokonaislentomatka on rapiat kahdeksan tuntia ja stereotyyppinen mielikuvani Aeroflotista ei ole aivan luotettavimmasta päästä, aiomme käyttää matkustamiseen hyväksi todettua teleportia eli viettää menomatkan vanhan ystävämme, 10-prosenttisen vintage-Henry Westonsin parissa.

Jos jollain on muuten jotain vinkkejä Bishkekin yöelämään, niin saa heitellä. Tähän mennessä käytännössä kaikki googletukset ovat tuoneet lähinnä tuloksia "Älä mene ulos, sillä sinut ryöstetään, hakataan ja huumataan. Todennäköisimmin poliisien toimesta."

Koska en ole pitänyt Cityssä matkapäiväkirjaa aikoihin, ajattelin pitkästä aikaa raportoida koko reissun muutamassa osassa. Otan mukaan vanhan romuläppärini, uutta konetta en uskalla varkaus/hajoamisriskin vuoksi raahata mukaan. Jos löydän jostain internet-yhteyksiä, pyrin raportoimaan reissun päältä. Jos en, niin tulevat sitten myöhässä kotiinpaluun jälkeen. Jos minusta ei kuulu kahteen viikkoon, lähettäkää etsintäpartio.

Minun oli jo kaksi viikkoa sitten tarkoitus kirjoittaa tästä twitter-feedissä sattumalta silmääni osuneesta uutisesta: http://www.cbc.ca/thisisthat/blog/2013/09/03/to-ensure-every-child-wins-ontario-athletic-association-removes-ball-from-soccer. Kielitaidottomille kerrottakoon, että kanadalaiset äidin mussukoiden holhoajat ovat saaneet nerokkaan idean poistaa pelivälineen alle 11-vuotiaiden futisjuniorien sarjoista. Vaikka asia ei sinänsä koske minua (en omaa lapsia, en asu Kanadassa), niin vieläkin vituttaa. Luulin, että Suomessa aikanaan lanseerattu Nuori Suomi-sääntely (kaikki pelaavat juniorijoukkueiden otteluissa yhtä paljon taitotasosta riippumatta) oli typerintä, mitä tulisin koskaan kuulemaan urheilun tiimoilta. Tämä peittosi vielä senkin.

Syy pelaamiseen ilman palloa ei ole tietenkään säästäminen vaan se, että ”jokainen lapsi voisi voittaa” (suora sitaatti artikkelista). Jokainen voi juoksennella ympäri kenttää, kuvitella harhauttelevansa ihan ronaldona ja tehdä maaleja. Käytännössä tämä antaa kuitenkin mielestäni elämästä valheellisen kuvan, ja on omiaan johtamaan siihen, että kyseisistä lapsista tulee pomminvarmasti lähes yhteiskuntakelvottomia vässyköitä. ”Kun vain käyttää mielikuvitustaan, elämältä voi saada mitä tahansa” on aika huono opetus lapsille. Toki unelmoimaan pitää kannustaa, mutta johonkin pitäisi ujuttaa työnteon merkitys näiden unelmien saavuttamiseksi.

Aikomani pidempi kirjoitus aiheesta jäi kirjoittamatta, koska ensin pyörähtivät käyntiin nettipokerin SM-kisat ja olennaisemmin nyt viikko sitten WCOOP eli MM-kisat. Ne kestävät reilut 3 viikkoa, ja jokaisen turnauksen pelaaminen vaatii noin 15 tunnin pelaamista joka ikisenä päivänä. Kinkerit alkoivat viikko sitten sunnuntaina, ja itse en ole sen jälkeen juuri auringonvaloa nähnyt. Tilastointiohjelma kellotti välille sunnuntai-sunnuntai 103 pelituntia. Ihan kauheasti en nukkumaan ehtinyt.

Normaali viikkorutiinini toimii nykyään suunnilleen siten, että herään yhden-kahden aikoihin, kävelen hakemaan Iso-Roobertin kadun Kipon iloisilta tytöiltä vitamiinismoothien tai teen sellaisen blenderillä itse, käyn salilla ja aloitan pelaamisen 17-19 välimaastossa. Pelaan menestyksestä riippuen 03-06 asti, lopettaen keskimäärin kuitenkin puoli neljän aikaan. Sitten vähän laiskuustasosta riippuen joko opiskelua tai tv-sarjojen katselua ja nukahtaminen kuolaten pitkin läppäriä. Repeat 5 päivää viikossa, muina päivinä enemmän opiskelua ja toivottavasti jonkinlaista sosiaalista elämää. Tämä on elämäntyyli josta pidän, saan pelata niin paljon kuin haluankin, mutta tuntimäärät pysyvät kuitenkin inhimillisinä ja sosiaaliselle elämällekin jää aikaa.

WCOOP-elämänrytmissä taas ei ole mitään normaalia. Olen näiden edellisen 8 päivän aikana operoinut noin 500 metrin säteellä. Muutin vähän aikaa sitten Kalevankadulle, enkä ole vielä yhtenäkään päivänä ehtinyt Kamppia pidemmälle. Olen nukkunut keskimäärin ehkä 4,5 tuntia yössä, ja ainoa pelin ulkopuolinen päivärutiinini on koostunut take away-ruoan hakemisesta läheisistä ravintoloista. Urheilemiseen tai mihinkään muuhunkaan ei ole yksinkertaisesti jäänyt aikaa. Jouduin käymään kerran tosin Forumissa asti, koska huomasin että minulta loppuivat vaatteet. Olen krooninen t-paitojen ostelija, ja omistan niitä varmasti yli 200 erilaista. Silti onnistuin saamaan ne kaikki likaiseksi ilman aikaa pesemiselle, joten kävin ostamassa 7 erilaista 5 euron yksiväristä t-paitaa. Tämän päivän väri on siniharmaa, huomenna mennään keltaisella.

Postaan huvikseni muutaman kuvan:

Ai miksi tämä kaikki? Maineen ja kunnian lisäksi kyse on siitä, että WCOOP yksinkertaisesti vetää puoleensa kaikki kynnelle kykenevät pokeria edes auttavasti osaavat ympäri maailman. En tiedä tarkkaan montako eri pelaajaa näihin turnauksiin osallistuu, mutta epäilen lukeman olevan pitkälle kuusinumeroinen. Näistä voittavia pelaajia lienee muutama tuhat. Helppoa rahaa on yksinkertaisesti saatavilla liikaa, jotta yhtään vapaapäivää voisi pitää.

Nopeasti laskemalla näiden 3 viikon aikana saanee halutessaan sijoitettua helposti yli sata tonnia pokeriturnausten sisäänostoihin. Minä en aio pelata kaikkein kovimpia, viisinumeroisten sisäänostojen turnauksia, mutta saan silti helposti noin 60-70 000 dollaria sisään. Oletan, että nämä tulevat keskimäärin takaisin 150% palautuksella. Pelaamalla yksistään nämä kolme viikkoa tienaa siis (teoriassa) ainakin $35 000. Normaalina viikkona saan sisään alle puolet tuosta, ja myöskin huonommalla palautuksella.

Joku voisi väittää tätä ahneudeksi, mutta ei koko WCOOP-huumassa ainakaan minun kohdallani ole kyse pelkästään rahasta. Jos olisi, en varmasti silti pelaisi kuin kuutena päivänä viikossa. Jos sitäkään, laiska kun olen. Sen sijaan kuten kaikki muutkin, myös minä haaveilen WCOOP-voitosta. Live-areenoilla voitetulla intiaanipokerin maailmanmestaruudella tulen bragailemaan lopun elämääni, mutta yksi titteli pitäisi saada netistäkin.

Mikäli tämä ei ylläolevasta välittynyt, niin tämä on myös vuoden stressaavinta aikaa. Se, että sijoitetut 70 tonnia tulevat pitkässä juoksussa takaisin korkojen kera, ei kauheasti lohduta reaalitilanteessa pelien mennessä huonosti. Ei ole mitenkään mahdotonta, että häviäisin koko summan kolmeen viikkoon. Ja silloin ei kyllä kauheasti naurattaisi. Kun tähän lisätään krooninen univaje, liikunnan ja sosiaalisen elämän puute, 600 milligrammaa kofeiinia päivässä, vuori hotkien naamaan vedettyä take away-ruokaa ja älytön stressi, niin vähemmästäkin tuntee itsensä ihmisraunioksi. Aivoni tuntuvat ylikuumentuneen ja palaneen karrelle kaikesta pokeriajattelusta kuin vanhan tietokoneen kovalevy, ja helpoimmatkin arkiaskareet tuottavat vaikeuksia. Yritin tänään muun muassa maksaa ostoksia plussa-kortilla ja ihmettelin, miksi laite ei anna näpytellä tunnuslukua. Minulla on viimeiset kolme päivää ollut outo, puolikuumeinen olo, vaikken selvästikään ole edes vilustunut. Keho ei vaan yksinkertaisesti pidä saamastaan kohtelusta, ja en ihmettele.

Tätä hulluutta on jäljellä vielä kaksi viikkoa. Ensimmäinen meni tulosten valossa kaksijakoisesti. Negatiivista on se, että hävisin seitsemän päivää kahdeksasta. Positiivista taas se, että sinä yhtenä päivänä voitin niin isosti että jäin viikosta kuitenkin rapiat $20 000 ylös. Se lievittää vähän tulevien viikkojen stressiä, mutta vain vähän. Poistetaan se yksi voittopäivä, niin käsillä olisi taloudellinen katastrofi.

Kun WCOOP vihdoin kahden viikon päästä sunnuntaina päättyy, haluaisin hermolomalle lämpimään paikkaan, johonkin nettiyhteyksien kantamattomiin palmun alle. Ihan kaikki tästä ei toteudu, sillä sen sijaan Aeroflotin siivet vievätkin Kirgisiaan. Sieltä olisi tarkoitus luovia aasin tai masurkan kyydissä rajan yli Kazakstaniin. Aiheesta lisää ensi kerralla, tarkoitukseni on herättää matkapäiväkirjaformaatti henkiin tänne Cityyn reissun ajaksi jos toimitus sen sallii. Katsotaan kuitenkin ensin, kestääkö pumppuni vielä seuraavat kaksi viikkoa WCOOP-hulluutta.

Ei ehkä ole kauhean terveellistä viettää näitä kolme viikkoa siten kuin itse ne vietän, mutta yhdestä asiasta minua ei ainakaan voi syyttää. Nimittäin saamattomuudesta. Olen harrastanut urheilua koko lapsuuteni, ja meillä treeneissä oli myös pallot. Olin 20 hengen joukkueesta ehkä 17. paras pelaaja, ja unelmat jalkapalloammattilaisuudesta kariutuivat ennen kuin kanadalaisjunnut saavat edes oikeaa pelivälinettä peleihinsä. Sen sijaan opin realismia ja työnteon merkitystä. Ja juuri siksi olen tilanteessa, jossa minun on ylipäätään mahdollista pelata kymmenistä tuhansista pokeria joka ilta huipputasolla. Ei minusta maailman parasta tullut tässäkään lajissa, mutta riittävän hyvä kuitenkin. Tässä lajissa hyväksi tuleminen vaati noin 10 000 harjoitustuntia viiden vuoden aikana.

Yhtään niistä ei vietetty mielikuvaharjoittelun parissa.