Miikka Anttonen

Ensimmäiset pari päivää Vegasissa menivät suht usvassa. Torkuin, pelasin 15 tuntia, torkuin, pelasin toiset 15 tuntia, söin Caesar-salaattia neljältä aamulla lounaaksi, pelasin 6 turnausta joista rahastin nolla, pelasin käteispelejä joihin hävisin pari tonnia. Ei mitenkään odottamaton alku reissulle. Majapaikkana minulla oli ensimmäiset 4 päivää Hard Rock Hotel, joka on Vegasin nimihotelleista kulahtaneemmasta päästä ja sijaitsee myös reilun kilometrin päässä Stripiltä eli pääkadulta. Tiesin kaiken tämän, mutta sain huoneen hintaan $19/yö neljäksi yöksi sattumalta vastaan tulleen hotellitarjouksen kautta, joten en viitsinyt jättää tilaisuutta käyttämättäkään.

Näkymä Hard Rockin huoneen ikkunasta.

Torstai eli 14.2. oli täälläkin ystävänpäivä, ja etenkin jenkeissä se on nimenomaan parisuhteiden, ei ystävyyden juhla ja se päivä kun ostetaan kumppanille romanttinen lahja, syötetään sokerihuurretta, pussaillaan julkisilla paikoilla ja kuiskutetaan toisen korvaan hempeyksiä. Las Vegas on tunnetusti se kaupunki, joka vetää kaikki mahdolliset juhlapyhät täysin överiksi ja kyyninen sieluni odottikin ystävänpäivää kauhunsekaisin tuntein. En äkkiseltään edes muista, milloin viimeksi olisin itse ollut ystävänpäivänä parisuhteettomassa tilanteessa. Vaikka en millään tavalla ystävänpäivästä perustakaan, niin vähän vaikea kaiken Vegasin vaaleanpunaisen sydämenmuotoisuuden keskellä olisi olla masentumattakaan.

Ystävänpäivävitutus alkoi heti aamusta (tai no, "aamusta"), kun kävin aamupalasushilla Ra:ssa Wynn-kasinoa vastapäätä. Olin kuulevinani tarjoilijan äänessä pientä säälinsekaisuutta vahvistaessani, että ottaisin tosiaan pöydän vain yhdelle. Sushit tarjoiltiin sydämenmuotoisilta lautasilta (mitä helvettiä?) ja laskun kanssa tuli pari sydämenmuotoista karkkia. Never again kyseiseen raflaan. Sama meininki jatkui kaikkialla, kadut olivat täynnä hempeileviä pareja, joka ikisellä kasinolla oli joku ystävänpäiväshow jonka teemana oli selvittää ketkä ovat talon rakastunein pari, ja niin edelleen. Ja joka paikassa soi tavallisen hissimusiikin sijaan kokoelma kliseisimpiä hempeilykappaleita.

Minä vietin ystävänpäivää tällaisessa seurassa:

Pokerissa on se hieno puoli, että se yhdistää eri sukupuolia, etnisiä ryhmiä, maailmankatsomuksia ja ikäluokkia. Pokeripöydässä voit olla kuka tahansa mistä tahansa ja elämäsi voi olla miten rappiolla tahansa, eikä kukaan tuomitse. Pokeripöydässä kaikki puhuvat samaa kieltä, pokeria. Minä päätin pelata ystävänpäivän kunniaksi tyypillisen Texas Hold'emin sijaan hieman harvinaisempaa pelimuotoa, ja rekisteröidyin Fixed Limit Omaha 8 Or Better / Stud Hi/Lo Mix-turnaukseen. Se koostuu kahdesta pelistä joista toista en ole koskaan edes pelannut, ja jotka molemmat ovat niin sanottuja seniorien pelejä, jotka eivät tarjoa nuorison kaipaamaa jännitystä vaan muistuttavat enemmän maalin kuivumisen seuraamista. Minusta on aina ollut mielenkiintoista oppia uusia pelejä ja lisäksi niin edellisen kahden päivän loputon häviäminen leipäpeliini että ystävänpäiväkin alkoivat kyrsimään niin paljon, että halusin yksinkertaisesti kokeilla jotain uutta.

Tiesin kummankin pelin säännöt pintapuolisesti, oikeasta pelistrategiasta minulla ei ollut mitään hajua. Pelipöytäni keski-ikä oli luultavasti kahdeksankymmenen tuolla puolen - itseni mukaan laskettuna. En voi sanoa pelanneeni kovinkaan täydellistä split pot-pokeria, mutta illan edetessä aloin saamaan juonen päästä kiinni ja keksimään kikkoja, joilla pappaseurueen saisi nivaskaan. Jatkuvista ahaa-elämyksistä tuli hyvä fiilis, ja muutaman tunnin jälkeen olin jo niin uuden pelin lumoissa että unohdin koko ystävänpäivän.

12 tuntia myöhemmin jäljellä oli enää 11 pelaajaa yhdeksän parhaan saadessa rahaa ja muodostaessa samalla finaalipöydän. Muutama nuorikin kaveri, ja jos alle viisikymppinen pelaa tällaisia pelejä vapaaehtoisesti voi lähes varmasti olettaa kyseessä olevan ammattilaisen. Tällaista en muista aiemmin tapahtuneen, mutta jostain käsittämättömästä syystä turnausjohto hyväksyi pappakaartin valitukset kovasta väsymyksestä ja päätti siirtää turnauksen loppuunpelaamisen seuraavalle päivälle. Tämä taas ei miellyttänyt itseäni, koska seuraavana päivänä alkaisi oman reissuni pääturnaus eli 1675 dollarin WSOP Circuit Main Event Caesar's Palace-kasinolla. Nyt myöhästyisin siitä vain siksi, että papat saisivat vähän levätä. Protestit eivät kuitenkaan menneet läpi, vaan jouduin poistumaan yöpuulle vaivaisen 12 tunnin vääntämisen jälkeen. Olin vielä kutkuttavasti sijalla 9/11 eli pelottavan lähellä jäädä ilman rahallista korvausta ja nimeä lehteen (tässä tapauksessa pokerituloksia listaavalle Hendon Mob-sivustolle).

Seuraava päivä eli perjantai valkeni äärimmäisen kauniina. Taivaalta ei olisi voinut bongata yhtään pilveä edes kiikareilla, ja ulkona tuntui samalta kuin Suomessa joskus huhtikuun lopussa. Aurinko paistaa lämpimästi, kevät on pitkällä, orastavan kesän voi jo aistia. Vegasissa ei tosin tarvitse väistellä puolijäisiä koiranpaskoja. Pääsin checkouttaamaan Hard Rockistakin ja siirtymään kohti Palmsia, josta keinottelin itselleni sviitin käyttäen hyväkseni vanhaa kikkaa.

Jos käyt joskus Vegasissa, on sinun hyvin vaikea välttyä kuulemasta termiä "comps". Jokainen kasino-hotelli vaatii kävijöitään rekisteröitymään ilmaiseen pisteidenkeräysohjelmaan, jota voisi kuvailla uhkapelurin plussa-kortiksi. Aina kun pelaat mitä tahansa kasinolla pokerista peliautomaatteihin, kortti annetaan jakajalle tai tökätään laitteeseen, joka sitten rekisteröi kasinolle pumppaamasi rahan. Mitä enemmän käytät, sitä parempia etuja saat. Compseja saa myös kasinon sisällä tehdyistä ostoksista (useimmissa kasinoissa on Jumbon kokoinen ostoskeskus), ravintoloista, hotelliöistä ja niin edelleen. Itse käytän compsini poikkeuksetta huoneiden upgreidauksiin. Eli jos edellisellä reissulla yövyn ja pelaan tietyssä hotellissa, menen seuraavalla samaan paikkaan ja saan käyttööni sviitin ja/tai muita mukavuuksia ilmaiseksi. Tälle reissulle minulla ei ollut mainittavasti pinnoja säästössä, joten jouduin keräämään niitä mukavan seuraavan viikon varmistaakseni käyttäen klassista Vegas-keinottelua hyväkseni.

Olin jo bookannut seuraavaksi viikoksi yöpymisen tavallisessa huoneessa neljän tähden Palms-hotellista. Halusin kuitenkin oikeasti saman firman vieressä sijaitsevaan huippumoderniin viiden tähden Palms Place-luksushotelliin, mieluiten sviittiin. Kävin siis pari päivää aiemmin pelaamassa elektronista rulettia, joka palauttaa panostukset suhteessa 36:1. Mahdollisia numeroita on 37, eli jos panostat dollarin jokaiselle numerolle, saat varmuudella takaisin 36 taalaa 37 taalan panostamisella häviten siis yhden dollarin. Ei itsessään kannattavaa toimintaa, mutta juju on comps-kortinlukijan huijaamisessa. Se ei laske nimittäin voittoja, vaan kaikki peliautomaatissa kierrätetyt rahat. Kun painoin 12 kymmenen taalan panostuskierrosta läpi, hävisin oikeasti vain ne varmat $120, mutta kortinlukija laski kaikki panostukseni compseihin eli 37 x $10 x 12 = $4440. Yhtäkkiä olinkin Palmsin mielestä korkean profiilin asiakas. Ja tällaisille asiakkaillehan pitää tarjota parasta, joten "yllättäen" check-inin yhteydessä tiedusteltiin josko olisin halukas menemään sittenkin sviittiin Palms Placeen ilman erilliskorvausta. Normaalihinta viikolle sviitissä lienee noin $3500, ja nyt maksoin tästä tavallisen huoneen hinnan eli noin $500 ja koneeseen survotut $120 päälle. Tämä kikka toimii lähes kaikkialla Vegasissa, kasinot näkevät vain lyhyessä ajassa käytetyn suuren rahamäärän ja haluavat varmistaa hemmottelemalla, ettei kala liukene muille vesille tuhlaamaan. Itse olen ollut vähän laiska käyttämään sitä, ja täällä huoneessa kirjoittaessani en voi todellakaan tajuta miksi. Kaikenlaisissa hotelleissa on tullut yövyttyä, mutta tämä menee kyllä top 3:een.

Kuvassa noin 1/3 huoneen pinta-alasta.

Huoneessa on esimerkiksi oma poreallas jossa kävin äsken lillumassa. Kohellukseni täällä tosin muistuttaa erehdyttävästi Bill Murrayta Lost In Translation-elokuvan unohtumattomassa juoksumattokohtauksessa. En nimittäin osaa käyttää suurinta osaa tämän huoneen vempaimista. Painaessani keittiön valokatkaisemaksi luulemaani nappia alkoikin jostain rytisemään kauhealla kolinalla jääpaloja tiskipöydälle ja lattialle. Poreammetta virittäessäni säädin hieronta-asetukset täysille altaan ollessa vasta puolillaan, mikä johti veden suihkuamiseen suuttimista pitkin kylpyhuonetta. En osaa sammuttaa eteisen valoa, koska se toimii ilmeisesti äänen voimalla. Sen siitä saa kun leikkii rikasta.

Selviydyin lopulta uuden pelimuodon turnauksessa finaalipöytään ja lopulta neljänneksi. Kaikki papat jäivät taakse, kolme parempaa olivat nuoria, kyseisissä peleissä minua niin paljon harjaantuneempia ettei mahdollisuuksia tuon parempaan ollut. Hieno kokemus kuitenkin, vaikkei pokaalia tullutkaan ja rahasijakin ylsi vain nipin napin edes nelinumeroiseksi. Kuittasin rahat kassan kautta ja juoksin suoraan Caesar's Palaceen pelaamaan edellämainittua isoa turnausta, jossa pelasin vajaan kymmenen tunnin rupeaman. Pöydässäni istui lähes koko päivän Christina Lindley, jonka kanssa juttelin mukavia tajuamatta tämän hienoista julkkisstatusta. Yleensä julkkis- ja etenkin naisjulkkispelaajat pelaavat enemmän tai vähemmän karmeasti, mutta Christina pelasi mielestäni yllättäen jopa ihan hyvin. Perinteiseen tyyliin sekä minä, Christina että pöydän kolmas hyvä pelaaja putosimme ennen yötaukoa täysin kuutamolla olleiden päästessä jatkoon. Tasan ei käy onnen lahjat. Turnauksessa on huomenna kuitenkin ns. re-entry, ja käynen survaisemassa toisetkin $1675 loputtoman livepokerirotkoni pohjalle. Juuri nyt hyppään kuitenkin luksussänkyyn katselemaan koko seinän kokoisesta ikkunasta kajastavia nukkuvan Las Vegasin valoja. Vielä viikko tätä rinnakkaistodellisuutta, ja sitten Vancouveriin oikeaan maailmaan.

Olin toissa viikonloppuna Porvoossa leikkimielisessä futisturnauksessa. Turnauksen järjesti kaverini kartanonsa edessä sijaitsevalla kentällä, ja osallistujat koostuivat lähinnä pokerinpelaajista ja heidän ystävistään kasatuista joukkueista. Vaikka juomapulloissa taisi olla alusta lähtien etupäässä olutta ja lonkeroa, oli peli kohtuullisen kovaa johtuen erilaisista sivubetseistä. Ainakin neljältä pelaajalta murtui varpaita tai muita jäseniä ja jokunen kävelee vieläkin kainalosauvoilla (alla otos kaverin jaloista).

Oma joukkueeni oli jo etukäteen altavastaaja kolmea vastustajaa neljästä vastaan, sillä olimme liikkeellä ryhmällä joka oli vähän innostuneempi loppuillan viihdepuolesta kuin hampaat irvessä kilpailemisesta. Neljättä, pelkästään tytöistä koostunutta vastaan oletin, että olisimme edes kohtuullisen hyvässä hapessa, mutta siinäkin piti tehdä viimeisen sekunnin maali ja torjua rankkari ennen kuin voitto varmistui. Sankarillisen voiton siivittämänä äijäköörimme pääsi pronssiotteluun, missä ei sitten ollut mitään happea. Mitalit ripustettiin muiden kaulaan.

Vaikka juoksin itseäni aivan piippuun viisi tuntia putkeen ja omatkin jalkani ottivat melkoisia kolhuja, eniten kipeänä oli seuraavana päivänä kuitenkin kurkku liiasta huutamisesta. En tiedä, kiinnostiko ketään muuta joukkueessamme voittaminen. Luultavasti ei, sillä saunaan ja ryyppäämään pääsi nopeimmin putoamalla jatkosta. Mutta minua kiinnosti.

En huutanut viittä tuntia putkeen "VITTU JOS EI JAKSA JUOSTA NIIN VAIHTOON, NYT LOPPUUN ASTI JOKA TILANNE!"-tyylisiä huutoja siksi, että välittäisin erityisesti menestyksestä kaverin pihalla järjestetyssä turnauksessa. Betsejäkään minulla ei ollut. Välitin suorituksestamme niin paljon yksinkertaisesti siksi, koska vihaan häviämistä yli kaiken. Inhoan monia muitakin asioita maailmassa kuten ranskalaisia ihmisiä, ärsyttäviä kaupallisesti laskelmoituja "kesäbiisejä" ja Suomen ilmastoa, mutta mitään en vihaa niin kertakaikkisen paljon kuin häviämistä.

Ihan sama mikä laji ja miten leikkimielinen kilpailu on kyseessä, näen heti punaista jos en voita. Jos olette katsoneet Frendit-sarjaa, niin olen varmasti aika lähellä miespuolista Monicaa. Näen jo, kuinka joku kaunis päivä tulevaisuudessa pelaan lasteni kanssa Kimbleä, tulen syödyksi ja heitän suutuspäissäni pelin päin seinää karjuen samalla pelästyttäen lapset. En tiedä mikä minua vaivaa, en vain osaa hävitä.

Suomalaisessa yhteiskunnassa kasvatetaan hyviä häviäjiä. Niin minutkin kasvatettiin kotona, että aina ei voi voittaa mutta pitää silti kunnioittaa kilpakumppania ja osata hävitä hymy huulilla. Nappulafutisjengimme valmentaja sanoi, että vaikka emme voittaisikaan, tärkeintä on peli ja nauttiminen. Ei ihmekään, että hävisimme joka matsin 14-0. Eri palloilulajien tulevaisuus on pilattu kaikenlaisella Kaikki Pelaa-höpinällä. En ihmettele, että Suomi ei pääse koskaan futiksen arvokisoihin, kun kilpailuhenkisyyttä pyritään karsimaan kaikin keinoin juniori-iässä.

Ihmeen kaupalla tätä hyvän häviäjän ominaisuutta ei kuitenkaan kaikista yrityksistä huolimatta ole saatu karsittua omasta luonteestani pois. Ja hyvä niin. Olisin nimittäin varmasti aika surkea pokerinpelaaja, jos pystyisin nielemään tappiot kunnialla.

Pokerissa voi pärjätä hyvin pitkälle luontaisella lahjakkuudella. Käytännössä kaikkien pokerimenestystarinoiden taustalla on kuitenkin loputon määrä peräänantamatonta omatoimista harjoittelua. Väkisin eteenpäin painamista synkkinä aikoina, kun vastustajana on vain oma pää. Pokerissa se tarkoittaa pimeitä iltoja opetusmateriaalia katsoen ja omaa peliä tutkiskellen.

Kun aloitin urani vuoden 2008 alussa, pokeripelit olivat todella helppoja suuren pokeribuumin jäljiltä, joka koettiin pari vuotta aiemmin. Minulla ei silloin ollut ihan hirveästi käsitystä mitä tein ja en jaksanut opiskella tunnin tuntia, mutta voitin silti koko ajan. Niin huonoja muut olivat. Nykyään pelit taas ovat niin vaikeita, että niissä on käytännössä mahdotonta pärjätä ilman paneutumista.

Urani synkimmän pohjakosketuksen otin vuoden 2009 lopussa. Sen kahden vuoden aikana mitä urani oli kestänyt, en ollut itse edes yrittänyt opiskella tai kehittyä, vaan pelaillut menemään ilman sen kummempaa analysointia. Alussa se riitti, mutta kaksi vuotta myöhemmin enää ei. Kehitys oli ajanut ohitseni. Buumi loppui, rahahanat alkoivat tyrehtymään ja pelit kävivät pikkuhiljaa kovemmiksi. Yhtäkkiä rahani olivatkin lopussa, eikä minulla ollut mitään hajua, miten alkaisin voittamaan uudestaan.

Harkitsin jonkin aikaa jopa luovuttamista. Luonteeni ei kuitenkaan antanut periksi. En halunnut olla häviäjä, joka lopettaa pohjalla. Päätin alkaa opiskelemaan, opiskelin parin lukion kurssillisen verran todennäköisyyslaskentaa ja algebraa netistä joihin en aikanaan lukiossa jaksanut keskittyä, opiskelin katsomalla muiden pelaajien pelaamista, tutkimalla statistiikkaa ja monilla muilla tavoilla.

Uusi alku oli takkuinen, mutta aina kun tuli turpaan vittuunnuin lisää ja sain motivaatiota opiskella vieläkin kovempaa. Nyt, kolme vuotta myöhemmin, en ole enää häviäjä.

Tällainen asenne on ainakin minulle kaikki kaikessa. Pelaan tappioputkissa luultavasti paremmin kuin voittoputkissa, koska silloin olen tarkempi omien virheideni suhteen ja paneudun omaan tekemiseeni paljon enemmän. Jos häviän huono-onnisuuttani, sille en voi mitään, mutta jos huomaan tekeväni pelivirheitä suutun itselleni. Kerran live-turnauksessa ulkomailla en syönyt vuorokauteen, koska olin niin vittuuntunut omaan hölmöilyyni pelipöydässä. Eräs hyvä pokeriystäväni nukkui Pariisissa viiden tähden hotellissa lattialla puhelinluettelo tyynynä, koska omien sanojensa mukaan "ei ansainnut sänkyä". Respect.

Vaikka kilpailuhenkinen asenne on äärimmäisen tärkeää, siinä on pokerissa myös varjopuolensa. Pokeri kun on siitä typerä peli, että siinä paraskin pelaaja häviää jatkuvasti. Pokeriturnauksissa rahasijoille pääsee tyypillisesti noin 10% pelaajista. Tyypillisessä turnauksessa voin olettaa olevani parempi kuin noin 99% pelaajista, mutta en silti pääse tuurielementin takia rahoille kuin ehkä 12-15% ajasta. Eli lähes yhdeksän kertaa kymmenestä palaan tyhjin käsin, vaikka en tekisi yhtään virhettä koko päivänä.

Yritä siinä sitten olla objektiivinen ja sanoa itsellesi, että pelasit hyvin eikä mitään ollut tehtävissä. Aivan liian monesti olen matkustanut vuorokauden päästäkseni johonkin live-turnaukseen, ja sitten pudonnut nokisilmäistä Pedroa vastaan tilanteessa, jossa pelasin täydellistä pokeria ja Pedrolla oli täydelliset tuurit. Olen kertonut tapahtuneesta pokeriystävilleni, jotka ovat lohduttaneet parhaansa mukaan ja kuunnelleet ymmärtäväisinä. Silti olen kerta toisensa jälkeen löytänyt itseni yksin hotellihuoneesta täysin murtuneena. Unta ei saa, kun käy käsiä mielessään läpi uudestaan ja uudestaan. Kyseenalaistaa itseään, miettii josko jotain olisi sittenkin voinut tehdä eri lailla. Aina lopputulema on sama - Pedro nyt vain oli onnekas ja minä en - mutta fiilis ei siitä parane. Tappio on tappio. Olen yrittänyt kaikkia mahdollisia keinoja oppiakseni hyväksymään tappiot, mutta silti häviäminen ei tule koskaan yhtään helpommaksi.

Netissä pelatessa koko taipaleeni suurin kompastuskivi on myös ollut tappiolla lopettaminen. Vaikka olen muuten mielestäni aika ammattimainen, niin ehdoton paheeni on ollut tulosten liiallinen tarkkailu. Keskittymisen sijaan olen tarkkaillut maanisesti pokerisaitin kassaa vähän väliä, ja tappiotilanteissa hermoni ovat olleet riekaleina ja focus mennyttä. Tappiolla on aina ollut helvetin vaikea lopettaa.

Pokeria pitäisi pystyä katsomaan urana eikä yksittäisenä sessiona, viikkona tai kuukautena, mutta yritäpä sanoa se pelurille joka on juuri raatanut sormet rakoilla 12 tunnin session ja hävinnyt silti. Netissä jään keskimäärin voitolle ehkä 60% sessioista, ja rationaalisesti ajateltuna tiedostan kyllä tämän, sekä sen että pitkässä juoksussa eli kuukausien tai vuosien aikasäteellä raha tulee kyllä luokseni. Mutta pelitilanteessa tuo filosofia unohtuu, ja tilalle tulee luolamiesmäinen ajattelu ja häviämisenviha.

Kun pelasin vielä käteispelejä turnausten sijaan, olin kuuluisa siitä, että hain aina tappioita isommista peleistä takaisin. Jos pelasin esimerkiksi tavallisesti 200 euron pelejä ja olin illan päätteeksi 400 euroa tappiolla, ei ollut mitään toivoa mennä nukkumaan. Sen sijaan meninkin ottamaan uhkarohkean "shotin" kymmenen kertaa isompaan peliin, yrittäen päästä pois tappiolta. Jos epäonnistuin ja hävisin lisää, menin taas ja taas isompaan kunnes joko onnistuin tai pelitilini meni poikki. Hyvin monta kertaa kuukauden työ valui hukkaan yhteen ainoaan häviämistilttiin. Näissä tilanteissa kilpailuhenkisyydestä ei ollut mitään muuta kuin haittaa.

Nykyään olen siinä onnellisessa asemassa, että olen todella vakavan itsetutkiskelun ja opiskelun (olen ostanut sekä mentaalipuolen coachausta - joka on melkein sama kuin kävisi psykologilla - että lukenut todella paljon kirjallisuutta voittamisesta, häviämisestä ja urheilupsykologiasta) jälkeen vihdoin tajunnut, kuinka pokerissa lyhyen aikavälin tuloksilla ei saa olla merkitystä. Session jälkeen en katso kassan lukemia ollenkaan, enkä edes yleensä tiedä jäinkö voitolle vai tappiolle. Mietin vain omia pelisuorituksiani, ruoskin itseäni huonoista ja nautin hyvistä. Tähän tilaan pääseminen vaati viisi vuotta, verta, hikeä ja kyyneleitä sekä etenkin rekkalastillisen tappion tuskaan hävittyä rahaa.

Kilpailuhenkisyyttäni en vaihtaisi, mutta olisi joskus kiva jos sitä voisi edes ihan vähän hillitä. Ettei aina tarvitsisi hävetä itseään, kun pelaa kavereiden kanssa jotain höntsäilypeliä kaljoittelun lomassa ja alkaa hakkaamaan mailaa kappaleiksi tappiosta suuttuneena.

Olen muuten ajatellut pitkään golfin aloittamista. Tietääkö kukaan, mistä saisi ostettua mailoja bulkkialennuksella?

Kuudennen linjan juhannustanssit jatkoineen veivät allekirjoittaneesta mehut niin pahasti, että tulin kipeäksi enkä pysty edes pelaamaan pokeria. Vihaan sairastamista, koska silloin ei saa mitään aikaiseksi. Tänään kykenin kuumeeltani sentään luonnostelemaan ensi syksyn reissukalenteriani. Tältä se näyttää:

25.7.-30.7. San Remo, Italia

Ohjelma: 2100 euron turnaus. Muuten ei harmainta aavistusta, koska pikkukaupungissa ei ole mitään tekemistä ja yöelämääkään ei käytännössä ole. Liikaa pizzaa ja pastaa, liian vähän urheilua. Samalla reissulla suunnitelmissa pyörähdys Nizzassa ja Monacossa, joka tosin saattaa korvautua nettipokerin pelaamisella hotellihuoneen pätkivällä netillä, jos turnaus sujuu huonosti.

Aiemmat kokemukset: Ei minkäänlaista menestystä. Olen ollut kolmesti Italiassa pelaamassa. Kertaakaan en ole saanut senttiäkään sijoitetuista rahoista takaisin. Vain kerran oli pientä epäselvyyttä jakajien mahdollisesta epärehellisyydestä, muuten hävisin ilmeisesti huonotuurisuuttani / taitojen puutettani. Paras suoritukseni tähän mennessä oli Radio Rock-juontaja Jussi Heikelän hatun varastaminen kesken pokeriturnauksen ja pakeneminen sen kanssa Sveitsin rajan toiselle puolelle baariin.

Paikalliset pokerinpelaajina: Geelitukkaisia show-miehiä. Italialaiset bluffaavat enemmän kuin minkään muun maan kansalaiset ja täysin järjettömissä tilanteissa. Ja sitten kun he voittavat potin, alkaa elvistely ja bluffien esittely. Tyypillisellä vastustajalla on hammastikku huulessa, feikkitimantteja täynnä oleva kello ja kauluspaita. Keskittymisestä menee niin suuri osa tarjoilijoihin ja jakajiin kohdistuviin huonoihin iskuyrityksiin, että pelin seuraamisesta ei tule mitään. Pidän Italiaa top3-kohteena tuottoisuuden kannalta, aika vaikea siellä on (teoriassa) hävitä.

Odotukset: Tulisiko jopa ensimmäinen voitollinen Italian-matka? San Remo on aivan kuollut kaupunki, jossa on lähinnä bordelli ja kasino. Jos pelit menevät kuten ne yleensä Italiassa menevät, ennustan pitkiä iltoja hotellihuoneessa läppäri sylissä pelaten.

13.8-25.8. Barcelona, Espanja

Ohjelma: Ensin pari jenkkiläistä pokeriystävääni tulee Suomeen vierailulle (haluaisivat kuulemma tavata kauniita suomalaisia tyttöjä), ja 17.8 lähdemme kaikki kohti Barcelonaa elleivät pojat rakastu ja jää Suomeen. Siellä ohjelmassa 5300 euron pääturnaus ja 1000-2000 euron sivuturnauksia.

Aiemmat kokemukset: Tämä on luullakseni 6. kerta, kun menen pokerimatkalle Barcelonaan viimeisen neljän vuoden sisään. Olen aina pärjännyt Barcelonassa peleissä hyvin, ja rahastuksia sieltä on kertynyt 47 000 euroa. Yöelämässä olen pärjännyt huonommin. Barcelonan kasino ja sitä ympäröivät baarit ovat tunnettuja siitä, että pokeriturnausten aikaan niiden ympärillä pyörii todella aggressiivisia taskuvarkaita. Minut on ryöstetty Barcelonassa ainakin neljästi, kerran meni tuhansia euroja voittorahoja. Kaikista saan syyttää vain itseäni, kun olen päätynyt kuljeskelemaan kolmessa promillessa kasinon edessä neljältä aamulla ilman kaveria.

Paikalliset pokerinpelaajina: Barcelona vetää jostain syystä paljon vanhoja pappoja, jotka polttelevat sikareita ja pelaavat huonosti. Tyypillinen espanjalainen pappa pelaa ensin 8 tuntia varovaisesti, koska ei halua pudota turnauksesta liian aikaisin, ja lopuksi tylsistyy tehden jonkun uskomattoman typerän peliliikkeen loppuillasta ja poistuu puhisten sikarinsa kanssa nauttimaan myöhäistä illallista.

Odotukset: Barcelona on European Poker Tour-kiertueen avausosakilpailu, johon tulee arviolta toistasataa kaveriani ympäri maailmaa - Chilestä, Australiasta, Etelä-Koreasta, USA:sta ja pitkin Eurooppaa. Ennustan pitkiä iltoja rantabaareissa ja pelipöydissä sekä aivan liian vähän auringonvaloa. Yleensä ostan Barcelonasta myös matkalaukullisen vaatteita, ehkä perustan muotiblogin seuraavaksi? Vapise, Sandra Marins.

4.9-18.9. St. Julians, Malta

Ohjelma: Ensin 1500 dollarin turnaus, joka kestää vain neljä päivää. Sen jälkeen jään viikoksi tai pariksi paikallisten kaverieni pokerikämpän vierashuoneeseen nukkumaan. Syyskuun alussa alkaa nimittäin WCOOP eli nettipokerin MM-kisat, joita ajattelin pelata mieluummin altaan reunalta kuin Suomesta. Ensin mainittu turnaus on siis käytännössä vain tekosyy sille, että lähden lomalle. Suunnitelmissa myös visiitti Game Of Thronesin kuvauspaikalle.

Aiemmat kokemukset: Kolmas tai neljäs reissuni Maltalle. Paikka on aika pieni ja käy nopeasti tylsäksi, ellei satu olemaan pokerinpelaaja joka ei tarvitse muuta kuin rannan ja nettiyhteyden nauttiakseen elämästä. Olen ollut paikan päällä aikanaan kahden eri tyttöystävän kanssa, joista kumpikaan ei muistaakseni tykännyt paikasta kovin paljoa. Joskus sitä unohtaa, että normaali-ihmisen viihtyvyyden eteen pitäisi ehkä tosiaan tehdä jotain muutakin kuin mitä itse helposti miellytettävänä pokeriaddiktina tarvitsee. Turnauksissa en ole koskaan pärjännyt. Muistoina lähinnä epämääräisiä jatkoja pitkäksi venähtäneiden iltojen jälkeen ja kovia krapuloita.

Paikalliset pokerinpelaajina: Ei juurikaan ole. Maltan turnauksiin tulee lähinnä huonoja pelaajia Italiasta (ks. kohta San Remo).

Odotukset: Ei minkäänlaisia. 1500 taalan live-osuus menee luultavasti viihdelinjalla. En ole erityisen kärsivällinen suhteellisen pienissä turnauksissa, joissa tuntipalkka on huono ja pelaajien taso vielä huonompi. Netti-MM taas... vaikka olen pelannut nettipokeria ammatikseni vuodesta 2008, suoritukseni MM-kisoissa ovat olleet vuodesta toiseen katastrofaalisen huonoja. Vähän veikkaan, ettei bragpostauksia ole luvassa tänäkään vuonna. Onneksi kaverini ovat sentään aktiivisia, joten uskon ja toivon saavani matkalla jotain järkevää aikaiseksi pelipöytien ulkopuolella (in before pelaan kaksi viikkoa putkeen netissä näkemättä auringonvaloa).

22.9-3.10. Cannes, Ranska

Ohjelma: 10450 euron turnaus ja tukku kalliita sivuturnauksia. Nielaisee noin 25 000 euroa, jos lähden. En tiedä vielä menenkö. Turnaus on yksi vuoden parhaita rahalliselta odotusarvoltaan, mutta en tiedä kestänkö ranskalaisia ihmisiä ja pokerinpelaajia enää yhtään kertaa. Jos menen, niin ohjelmassa on ylihintaisessa hotellissa hajoamista, ylihintaisten aterioiden syömistä, ylihintaisissa kaupoissa käymistä (kaverini osti viimeksi heräteostoksena darrassa 800 euron paidan Louis Vuittonin liikkeestä joka hajosi ekalla kerralla pesukoneessa?) sekä luultavasti traumaattisia hetkiä pelipöydissä.

Aiemmat kokemukset: Jos tätä lukee joku vannoutunut Ranska-fani, niin kannattaa lopettaa tähän. Ei helvetti soikoon miten kamala maa. Olen ollut Ranskassa 6-7 kertaa pelaamassa, joka kerta olen hävinnyt aivan järjettömiä summia maailman huonoimmille pelaajille. Joka kerta sama juttu - ruoka on pahaa, ihmiset töykeitä, saman tien kun tulee maahan alkaa vituttamaan ja paluumatkalla lentokoneessa saa melkein orgasmin kun poistuu vihdoin Ranskan ilmatilasta. Joka kerran jälkeen lupaa itselleen, ettei enää koskaan palaa takaisin, mutta muutaman kuukauden päästä löytää itsensä Ranskasta taas vain toistaakseen samat virheet.

Jostain syystä Cannesia lukuunottamatta melkein kaikki turnaukset Ranskassa järjestetään aivan käsittämättömissä paikoissa keskellä ei mitään. Esimerkiksi tammikuinen 5000 euron turnaus Deauvillessa: tarvitaan tyyliin pikajuna-paikallisjuna-randomjuna-bussi-raitiovaunu-taksi-combo että löytää perille, matkaa lähimmältä lentokentältä neljä tuntia. Kaupungissa ei asu ketään, missään ei ole mitään, ravintoloita ei ole, yökerhoja ei ole, apteekkia ei ole, ruokakauppoja ei ole. Ainoastaan kasino josta saa kaksi viikkoa vanhoja homeisia patonkeja ja kuppainen hotelli, joka maksaa 270 euroa yöltä. Paikka on tammikuussa kuin suoraan Hohdosta. Tänä vuonna jäimme vielä lumimyrskyn kouriin ja oli pitkään hyvin epävarmaa, pääsemmekö takaisin ollenkaan (kaupunkiin tulee vain yksi rautatie, jonka lumi oli blokannut). Näin jo 100 vuotta vanhan hotellin autioilla käytävillä REDRUM-tekstejä ja olin hyvin huolissani mielenterveydestäni. Never again.

Paikalliset pokerinpelaajina: Ranskalaiset ovat asukaslukuun suhteutettuna maailman innokkaimpia pokerinpelaajia, ja pokeri on Ranskassa edelleen todella kova juttu. Pokerisaiteilla on omia radiokanavia ja mainontaa on tv:n primetimessa koko ajan. Pokeritähdet ovat palvottuja sankareita. Ranskalaiset ovat pokerissa myös maailman huonoimpia. Missään muualla ei näe päivästä toiseen niin käsittämättömiä pelisuorituksia. Paikalliset ovat ylpeitä, ja juuri sen takia pelaavat tunteella eivätkä järjellä. Kun he voittavat, alkavat tanssiminen, "ALLEZ PAPAAAA!"-huudot ja kaikenlainen vastustajan verbaalinen lämmittäminen (onneksi eivät puhu englantia, joten en tajua mitään). Ja kun patonki häviää niin huudetaan, itketään, heitetään kortteja, kirotaan jakajaa ja käyttäydytään kuin pikkulapset. Teoriassa maailman helpointa rahaa. Ja silti niitä ei voi biitata, koska ranskalaiset hannuhanhet osuvat aina oikeisiin kortteihin. Ranskassa myös suhtaudutaan ulkomaalaisiin pokerinpelaajiin pelinjärjestäjien taholta todella erikoisesti - källätään rahaa jokaisen tilaisuuden tullen ja suositaan paikallisia kaikessa mahdollisessa. Jos pokerissa voi puhua kotikenttäedusta, niin Ranskassa se on suurempi kuin missään muualla.

Odotukset: Odotan palaavani Suomeen 25 000 euroa köyhempänä, aliravitttuna, äärimmäisen vittuuntuneena ja vannovani, etten enää koskaan mene tuohon maahan pelaamaan. Ja löydän sieltä itseni taas viimeistään tammikuussa.

Loppuvuonna on tarkoituksena tehdä kaksi vähän erilaista reissua, ensin Peru (pokeriturnaus Limassa ja sitten vaellus Machu Picchulle) ja kuukauden Intia-Laos-Vietnam-rykäisy. Näihin on kovemmat odotukset kuin ylläoleviin yhteensä.

Nyt menen takaisin sängynpohjalle näkemään houreunia ranskalaisten "herrasmiehien" voitontansseista.