Häviämisen sietämätön vaikeus

Olin toissa viikonloppuna Porvoossa leikkimielisessä futisturnauksessa. Turnauksen järjesti kaverini kartanonsa edessä sijaitsevalla kentällä, ja osallistujat koostuivat lähinnä pokerinpelaajista ja heidän ystävistään kasatuista joukkueista. Vaikka juomapulloissa taisi olla alusta lähtien etupäässä olutta ja lonkeroa, oli peli kohtuullisen kovaa johtuen erilaisista sivubetseistä. Ainakin neljältä pelaajalta murtui varpaita tai muita jäseniä ja jokunen kävelee vieläkin kainalosauvoilla (alla otos kaverin jaloista).

Oma joukkueeni oli jo etukäteen altavastaaja kolmea vastustajaa neljästä vastaan, sillä olimme liikkeellä ryhmällä joka oli vähän innostuneempi loppuillan viihdepuolesta kuin hampaat irvessä kilpailemisesta. Neljättä, pelkästään tytöistä koostunutta vastaan oletin, että olisimme edes kohtuullisen hyvässä hapessa, mutta siinäkin piti tehdä viimeisen sekunnin maali ja torjua rankkari ennen kuin voitto varmistui. Sankarillisen voiton siivittämänä äijäköörimme pääsi pronssiotteluun, missä ei sitten ollut mitään happea. Mitalit ripustettiin muiden kaulaan.

Vaikka juoksin itseäni aivan piippuun viisi tuntia putkeen ja omatkin jalkani ottivat melkoisia kolhuja, eniten kipeänä oli seuraavana päivänä kuitenkin kurkku liiasta huutamisesta. En tiedä, kiinnostiko ketään muuta joukkueessamme voittaminen. Luultavasti ei, sillä saunaan ja ryyppäämään pääsi nopeimmin putoamalla jatkosta. Mutta minua kiinnosti.

En huutanut viittä tuntia putkeen "VITTU JOS EI JAKSA JUOSTA NIIN VAIHTOON, NYT LOPPUUN ASTI JOKA TILANNE!"-tyylisiä huutoja siksi, että välittäisin erityisesti menestyksestä kaverin pihalla järjestetyssä turnauksessa. Betsejäkään minulla ei ollut. Välitin suorituksestamme niin paljon yksinkertaisesti siksi, koska vihaan häviämistä yli kaiken. Inhoan monia muitakin asioita maailmassa kuten ranskalaisia ihmisiä, ärsyttäviä kaupallisesti laskelmoituja "kesäbiisejä" ja Suomen ilmastoa, mutta mitään en vihaa niin kertakaikkisen paljon kuin häviämistä.

Ihan sama mikä laji ja miten leikkimielinen kilpailu on kyseessä, näen heti punaista jos en voita. Jos olette katsoneet Frendit-sarjaa, niin olen varmasti aika lähellä miespuolista Monicaa. Näen jo, kuinka joku kaunis päivä tulevaisuudessa pelaan lasteni kanssa Kimbleä, tulen syödyksi ja heitän suutuspäissäni pelin päin seinää karjuen samalla pelästyttäen lapset. En tiedä mikä minua vaivaa, en vain osaa hävitä.

Suomalaisessa yhteiskunnassa kasvatetaan hyviä häviäjiä. Niin minutkin kasvatettiin kotona, että aina ei voi voittaa mutta pitää silti kunnioittaa kilpakumppania ja osata hävitä hymy huulilla. Nappulafutisjengimme valmentaja sanoi, että vaikka emme voittaisikaan, tärkeintä on peli ja nauttiminen. Ei ihmekään, että hävisimme joka matsin 14-0. Eri palloilulajien tulevaisuus on pilattu kaikenlaisella Kaikki Pelaa-höpinällä. En ihmettele, että Suomi ei pääse koskaan futiksen arvokisoihin, kun kilpailuhenkisyyttä pyritään karsimaan kaikin keinoin juniori-iässä.

Ihmeen kaupalla tätä hyvän häviäjän ominaisuutta ei kuitenkaan kaikista yrityksistä huolimatta ole saatu karsittua omasta luonteestani pois. Ja hyvä niin. Olisin nimittäin varmasti aika surkea pokerinpelaaja, jos pystyisin nielemään tappiot kunnialla.

Pokerissa voi pärjätä hyvin pitkälle luontaisella lahjakkuudella. Käytännössä kaikkien pokerimenestystarinoiden taustalla on kuitenkin loputon määrä peräänantamatonta omatoimista harjoittelua. Väkisin eteenpäin painamista synkkinä aikoina, kun vastustajana on vain oma pää. Pokerissa se tarkoittaa pimeitä iltoja opetusmateriaalia katsoen ja omaa peliä tutkiskellen.

Kun aloitin urani vuoden 2008 alussa, pokeripelit olivat todella helppoja suuren pokeribuumin jäljiltä, joka koettiin pari vuotta aiemmin. Minulla ei silloin ollut ihan hirveästi käsitystä mitä tein ja en jaksanut opiskella tunnin tuntia, mutta voitin silti koko ajan. Niin huonoja muut olivat. Nykyään pelit taas ovat niin vaikeita, että niissä on käytännössä mahdotonta pärjätä ilman paneutumista.

Urani synkimmän pohjakosketuksen otin vuoden 2009 lopussa. Sen kahden vuoden aikana mitä urani oli kestänyt, en ollut itse edes yrittänyt opiskella tai kehittyä, vaan pelaillut menemään ilman sen kummempaa analysointia. Alussa se riitti, mutta kaksi vuotta myöhemmin enää ei. Kehitys oli ajanut ohitseni. Buumi loppui, rahahanat alkoivat tyrehtymään ja pelit kävivät pikkuhiljaa kovemmiksi. Yhtäkkiä rahani olivatkin lopussa, eikä minulla ollut mitään hajua, miten alkaisin voittamaan uudestaan.

Harkitsin jonkin aikaa jopa luovuttamista. Luonteeni ei kuitenkaan antanut periksi. En halunnut olla häviäjä, joka lopettaa pohjalla. Päätin alkaa opiskelemaan, opiskelin parin lukion kurssillisen verran todennäköisyyslaskentaa ja algebraa netistä joihin en aikanaan lukiossa jaksanut keskittyä, opiskelin katsomalla muiden pelaajien pelaamista, tutkimalla statistiikkaa ja monilla muilla tavoilla.

Uusi alku oli takkuinen, mutta aina kun tuli turpaan vittuunnuin lisää ja sain motivaatiota opiskella vieläkin kovempaa. Nyt, kolme vuotta myöhemmin, en ole enää häviäjä.

Tällainen asenne on ainakin minulle kaikki kaikessa. Pelaan tappioputkissa luultavasti paremmin kuin voittoputkissa, koska silloin olen tarkempi omien virheideni suhteen ja paneudun omaan tekemiseeni paljon enemmän. Jos häviän huono-onnisuuttani, sille en voi mitään, mutta jos huomaan tekeväni pelivirheitä suutun itselleni. Kerran live-turnauksessa ulkomailla en syönyt vuorokauteen, koska olin niin vittuuntunut omaan hölmöilyyni pelipöydässä. Eräs hyvä pokeriystäväni nukkui Pariisissa viiden tähden hotellissa lattialla puhelinluettelo tyynynä, koska omien sanojensa mukaan "ei ansainnut sänkyä". Respect.

Vaikka kilpailuhenkinen asenne on äärimmäisen tärkeää, siinä on pokerissa myös varjopuolensa. Pokeri kun on siitä typerä peli, että siinä paraskin pelaaja häviää jatkuvasti. Pokeriturnauksissa rahasijoille pääsee tyypillisesti noin 10% pelaajista. Tyypillisessä turnauksessa voin olettaa olevani parempi kuin noin 99% pelaajista, mutta en silti pääse tuurielementin takia rahoille kuin ehkä 12-15% ajasta. Eli lähes yhdeksän kertaa kymmenestä palaan tyhjin käsin, vaikka en tekisi yhtään virhettä koko päivänä.

Yritä siinä sitten olla objektiivinen ja sanoa itsellesi, että pelasit hyvin eikä mitään ollut tehtävissä. Aivan liian monesti olen matkustanut vuorokauden päästäkseni johonkin live-turnaukseen, ja sitten pudonnut nokisilmäistä Pedroa vastaan tilanteessa, jossa pelasin täydellistä pokeria ja Pedrolla oli täydelliset tuurit. Olen kertonut tapahtuneesta pokeriystävilleni, jotka ovat lohduttaneet parhaansa mukaan ja kuunnelleet ymmärtäväisinä. Silti olen kerta toisensa jälkeen löytänyt itseni yksin hotellihuoneesta täysin murtuneena. Unta ei saa, kun käy käsiä mielessään läpi uudestaan ja uudestaan. Kyseenalaistaa itseään, miettii josko jotain olisi sittenkin voinut tehdä eri lailla. Aina lopputulema on sama - Pedro nyt vain oli onnekas ja minä en - mutta fiilis ei siitä parane. Tappio on tappio. Olen yrittänyt kaikkia mahdollisia keinoja oppiakseni hyväksymään tappiot, mutta silti häviäminen ei tule koskaan yhtään helpommaksi.

Netissä pelatessa koko taipaleeni suurin kompastuskivi on myös ollut tappiolla lopettaminen. Vaikka olen muuten mielestäni aika ammattimainen, niin ehdoton paheeni on ollut tulosten liiallinen tarkkailu. Keskittymisen sijaan olen tarkkaillut maanisesti pokerisaitin kassaa vähän väliä, ja tappiotilanteissa hermoni ovat olleet riekaleina ja focus mennyttä. Tappiolla on aina ollut helvetin vaikea lopettaa.

Pokeria pitäisi pystyä katsomaan urana eikä yksittäisenä sessiona, viikkona tai kuukautena, mutta yritäpä sanoa se pelurille joka on juuri raatanut sormet rakoilla 12 tunnin session ja hävinnyt silti. Netissä jään keskimäärin voitolle ehkä 60% sessioista, ja rationaalisesti ajateltuna tiedostan kyllä tämän, sekä sen että pitkässä juoksussa eli kuukausien tai vuosien aikasäteellä raha tulee kyllä luokseni. Mutta pelitilanteessa tuo filosofia unohtuu, ja tilalle tulee luolamiesmäinen ajattelu ja häviämisenviha.

Kun pelasin vielä käteispelejä turnausten sijaan, olin kuuluisa siitä, että hain aina tappioita isommista peleistä takaisin. Jos pelasin esimerkiksi tavallisesti 200 euron pelejä ja olin illan päätteeksi 400 euroa tappiolla, ei ollut mitään toivoa mennä nukkumaan. Sen sijaan meninkin ottamaan uhkarohkean "shotin" kymmenen kertaa isompaan peliin, yrittäen päästä pois tappiolta. Jos epäonnistuin ja hävisin lisää, menin taas ja taas isompaan kunnes joko onnistuin tai pelitilini meni poikki. Hyvin monta kertaa kuukauden työ valui hukkaan yhteen ainoaan häviämistilttiin. Näissä tilanteissa kilpailuhenkisyydestä ei ollut mitään muuta kuin haittaa.

Nykyään olen siinä onnellisessa asemassa, että olen todella vakavan itsetutkiskelun ja opiskelun (olen ostanut sekä mentaalipuolen coachausta - joka on melkein sama kuin kävisi psykologilla - että lukenut todella paljon kirjallisuutta voittamisesta, häviämisestä ja urheilupsykologiasta) jälkeen vihdoin tajunnut, kuinka pokerissa lyhyen aikavälin tuloksilla ei saa olla merkitystä. Session jälkeen en katso kassan lukemia ollenkaan, enkä edes yleensä tiedä jäinkö voitolle vai tappiolle. Mietin vain omia pelisuorituksiani, ruoskin itseäni huonoista ja nautin hyvistä. Tähän tilaan pääseminen vaati viisi vuotta, verta, hikeä ja kyyneleitä sekä etenkin rekkalastillisen tappion tuskaan hävittyä rahaa.

Kilpailuhenkisyyttäni en vaihtaisi, mutta olisi joskus kiva jos sitä voisi edes ihan vähän hillitä. Ettei aina tarvitsisi hävetä itseään, kun pelaa kavereiden kanssa jotain höntsäilypeliä kaljoittelun lomassa ja alkaa hakkaamaan mailaa kappaleiksi tappiosta suuttuneena.

Olen muuten ajatellut pitkään golfin aloittamista. Tietääkö kukaan, mistä saisi ostettua mailoja bulkkialennuksella?

Kirjoitettaessa soi The Decemberists - The Sporting Life