Miikka Anttonen

Tapahtunutta sitten viime päivityksen:

Vuosi vaihtui, raketit paukkuivat. Olin David Guettan keikalla rannalla tuhatpäisen yleisön joukossa, michelada kädessä ilman paitaa keskellä yötä. Juhlin aamuviiteen, kävin yöuinnilla. Kaverini löi toista kaveria vastaan tuhannen euron vedon, minkä seurauksena hän ui noin kolmensadan metrin matkan ankkuroidulle pikkujahdille, joi shampanjalasillisen paatin omistajien kanssa ja räpiköi takaisin bilettämään. Ystäväni Alex tuli rauskun pistämäksi rannalla joutuen sairaalaan. Tulin kipeäksi ja lähinnä sairastin vuoden ensimmäisen viikon pelaten pokeria peiton alta. Otin meksikolaisen flunssashotin perseeseen.

David Guetta uudenvuodenaattona.

Muutin eilen myös uuteen kämppään ranskalaisen ystäväni Nicolaksen kanssa. Nicolas on ensimmäinen mukava ranskalainen, jonka olen tavannut. Hän on tosin asunut puolet elämästään Lontoossa, mikä selittää tilastopoikkeaman. Ranskalaista Nicolaksessa on naisteniskemistaidot. Kävimme yhdessä illallisella jokin aika sitten, ja kuolasimme molemmat kuumaa tarjoilijatarta. Samainen tarjoilijatar oli yllättäen keittiössäni syömässä aamupalaa tänä aamuna, kun tulin kotiin BPM-festivaaleilta. Tyynylläni odotti Nicolaksen tervetuliaislahja: korvatulpat. ("She's loud like an opera singer, you know"). Miten hieno mies?

BPM-festivaalit Blue Parrot-klubilla eilen.

Uusi kämppä on lievästi sanottuna huikea. Jos edellinen oli pieni ja ahdas, niin tässä riittää ainakin kokoa. Neliöitä lienee noin 150 ja mukana oma uima-allas. Lisäksi sijainti on käytännössä paras, mitä tässä kaupungissa voi saada. Rannalle 50 metriä, pääkatu kulman takana, ja olemme aivan keskellä kaikkea. Kun pokeriturnaukset menevät viiden minuutin tauolle aina .55 joka tunti, voin potentiaalisesti juosta meriveteen ja takaisin ennen pelien jatkumista. Tai pelata pokeria omasta uima-altaasta. Hintaa paikalle tuli 20 000 pesoa kuussa, eli noin 1200 euroa jaettuna kahtia. Tuossakin on luultavasti vähän gringo-lisää, mutta ei sentään niin paljon kuin aiemmassa luukussani, josta blogitin jo täällä: http://www.city.fi/yhteisot/blogit/miikkaanttonen/122837/

Vanhoista merkinnöistä puheen ollen, kirjoitin aivan tämän blogin alkutaipaleella tyypillisestä työpäivästäni pokeriammattilaisena (http://www.city.fi/yhteisot/blogit/miikkaanttonen/121653/). Ajat ovat muuttuneet ja maa vaihtunut, joten lienee aika päivittää tuota hieman. Nykyisin elämäni näyttää suunnilleen tältä:

09:30: Herätys. Vaikein osa päivästä, sillä jostain syystä kahdeksan tuntia ei oikein ole ikinä riittänyt minulle. Yleensä kampean itseni ylös puolen tunnin sisään. Meksikolaisissa kämpissä harvemmin tulee lämmintä vettä suihkusta, joten kunhan saa vain raahattua itsensä peseytymään, on virkistyminen taattu.

10:00: Syön aamupalaa jossain 5th streetin ravintoloista, yleensä jonkinlaisen tulisen meksikolaisen omeletin. Katselen heräilevää Playa Del Carmenia ja luen espanjankielistä lehteä, josta ymmärrän ehkä 15 prosenttia. Toivon joku kaunis päivä ymmärtäväni enemmän, uutta kämppää vastapäätä sijaitseva kielikoulu toivottavasti auttaa.

11:00: Menen salille Evolve Gymille, joka on parhaita saleja missä olen koskaan käynyt. Jäsenyys on melkein Suomen hinnoissa, 150 taalaa kolmelta kuukaudelta. Siihen kuuluu rajaton pääsy kaikenlaisille jooga-, pilates-, body pump- ja vastaaville tunneille, joilla en tosin koskaan käy. Puntti on kuitenkin noussut pitkästä aikaa todella ahkerasti, ja fiilikset siitä todella hyvät.

12:00: Nappaan viereisestä smoothie-baarista proteiinijuoman ja menen tunniksi rannalle. Smoothie-paikan tädit heittävät juomaan pyydettäessä mitä tahansa tuoreita hedelmiä, marjoja ja proteiinimössöjä. Miksei tällaisia paikkoja ole Helsingissä (tietääkseni) yhdenkään kuntosalin yhteydessä?

13:00: Pelit alkavat. Yritän käydä pesemässä hiekat ja meriveden pois ennen session aloittamista, mutta suurimman osan ajasta jätän rannalta lähtemisen viime tinkaan enkä ehdi. Asunto on siksi hiekan peitossa jatkuvasti. Toisaalta meksikolaiset siivouspalvelut ovat halpoja ja tehokkaita, koko kämpän tehosiivous maksaa noin viisi euroa ja lisäksi saa hyvän fiiliksen paikallisten työläisten tukemisesta.

14:30: Aika tilata lounasta. Playa Del Carmenissa operoi pokerinpelaajien lähettipalvelu, PlayaNow. Joku ilmeisesti aistinut hyvän bisnesraon. Käytännössä voit tilata mitä vain mistä tahansa kaupungissa, ja skypettää tilauksen 24/7 päivystävälle lähetille. Parissakymmenessä minuutissa ovikello sitten soi, ja lähetti tuo ruoat muutaman taalan korvausta vastaan. Erittäin tehokasta, ja pystyy syömään terveellisesti halutessaan. Suomessa kotiinkuljetuspaikoissa vituttaa aina se, ettei niistä saa juuri muuta kuin pizzaa ja kebabia.

21:00: Jos sessio on mennyt huonosti, saattavat pelit olla jo paketissa. Yleensä olen mukana vielä parissa turnauksessa, ja lopettelen joskus 21-22 välimaastossa. Sen jälkeen menen pitkälle illalliselle johonkin kaupungin sadoista ravintoloista. Hyvää sushia täältä ei ikävä kyllä yleensä saa, mutta etenkin eteläamerikkalaiset pihviravintolat ovat olleet viime aikoina kova sana. Koska Playassa asuu tälläkin hetkellä lähemmäs sata pokerinpelaajaa, illallisseuran löytäminen ei ole kovin vaikeaa.

23:00: Illallinen on syöty, ja hiljaisina päivinä vetäydyn kotiin puuhailemaan omiani. Jos ei väsytä, saatan lähteä yöelämään janoisten ystävieni kanssa. Aika moni porukastamme käy ulkona melkein joka ilta, mutta itse yritän pitää bilettämisen kerran viikkoon-tahdissa. Ollapa vielä 18-vuotias, joka ei kärsi krapuloista. Yleensä biletämme jossain 12th streetin tuntumassa. Allaoleva kuva on kyseiseltä kadulta aamuviideltä, ei siis minkään klubin tai festarin sisältä vaan ihan tavalliselta kadulta. Kyllä, täällä todella riittää kiusauksia.

??:??: Nukahdan. Päivästä riippuen tämä tapahtuu yhden ja aamuseitsemän välillä. Jostain kuuluu aina torakoiden rapsahduksia tai liskojen kutsuääntä, mutta tuulettimen rauhoittava humina peittää ne alleen. Kaiken matkustamisen jälkeen Playa Del Carmen alkaa tuntua kodilta. Täällä on pokeriammattilaisen hyvä olla.

Koska minua ei ole luotu pysymään paikoillani, ensi kuussa on kuitenkin ohjelmassa paljon matkustelua: bussilla Meksikon halki Belizeen, lennot Kuubaan. Palaan asiaan.

PS. Huomasin, että The Wire alkoi pyörimään Suomen televisiossa viime viikolla. Olin aika lähellä kirjoittaa pitkän blogientryn siitä, kuinka The Wire on maailman kaikkien aikojen paras televisiosarja. Sitten tajusin, että suositus menisi luultavasti kaikilta ohi, koska The Wireä ei kertakaikkiaan voi katsoa kerran viikossa kuin tavallista sarjaa. Se pitää hankkia dvd-boksina, ja sen jälkeen lukkiutua viikoksi huoneeseen katsoen kymmenen jaksoa päivässä. The Wire ei oikeastaan ole edes tv-sarja, vaan oma maailmansa. Sen nyanssit on mahdollista havaita ainoastaan uppoutumalla sarjaan intensiivisesti. Ahmin itse ensimmäisellä kerralla sarjan parissa viikossa läpi, ja sinä aikana matkustin myös Espanjaan ja Englantiin ja pelasin 8 päivää pokeria. Nukkua en juuri ehtinyt. Kun viimeinen jakso oli nähty, olo oli tyhjä ja surullinen, vähän kuin festarien viimeisenä päivänä pääesiintyjän soitettua viimeisen encorensa. Suosittelen lämpimästi.

15:00: Herätyskello soi ensimmäisen kerran. Yhdeksän kertaa kymmenestä olen nähnyt pokeripainajaisia - jakoja, joissa kaikki menee tavalla tai toisella pieleen. Ikkunasta huoneeseen tulvivat auringonsäteet häikäisevät. Täydellisenä päivänä olen nukkunut hyvin ja ponnahdan ylös kertaheitolla. Yhdeksän kertaa kymmenestä painan torkkua.

16:00: Painettuani torkkua 12 kertaa pääsen vihdoin ylös. Jos olen muistanut ja ehtinyt käydä edellisenä päivänä kaupassa, survon kilon hedelmiä ja vihanneksia mehulinkoon saaden terveellisen ja ravitsevan aamupalan. Yhdeksän kertaa kymmenestä en ole käynyt kaupassa, ja jääkaapissa odottaa vain kolme päivää sitten ostetun take away-annoksen jämät. Menen Subwayhin.

17:00: Täydellisenä päivänä menen salille. Yhdeksän kertaa kymmenestä en jaksa, vaan pelaan Wii:llä table tennistä. Häviän aina samalle vastustajalle, pisamanaamaiselle tytölle, joka nauraa minulle pelin loppuruudussa. Vituttaa.

18:00: Aika hankkia ruoat illan pelisessiota varten. Pelatessa ei ehdi pitää taukoja, joten ruoan pitää olla helposti syötävää. Optimitilanteessa valmistan sen itse, mutta siinä olen toistaiseksi onnistunut noin kaksi kertaa viimeisen kahden vuoden aikana. Haluaisin syödä sushia, mutta lähin hyvä sushipaikka on juuri sen verran kaukana, että yhdeksän kertaa kymmenestä en ehdi sinne. Haen thaimaalaista tai intialaista.

18:56: Tulen kotiin neljä minuuttia ennen pelisession alkamista. En ehdi pelatessa kaataa ruokia rasiasta lautaselle, vaan kaiken pitää olla valmiina oikeissa kipoissa, jotta voin juoksujalkaa heittää ruoan mikroon kesken session. Viimeiset minuutit ennen sessiota koostuvat siis take away-pakkauksien purkamisesta. Kaadan kiireessä riisiä ja eri kastikkeita lautasille sotkien puoli keittiötä. Yhdeksän kertaa kymmenestä en ehdi siivota jälkiäni.

19:00: Pelit alkavat. Turnauspelaajana en voi määrätä omia työaikojani, vaan pelaan silloin kun isoimmat turnaukset alkavat, eli seitsemältä. Avaan ikkunan, laitan musiikin soimaan ja yritän keskittyä. Yhdeksän kertaa kymmenestä huomaan noin vartin jälkeen pelaavani päin helvettiä, ja keskittymisen sijaan fleguilevani Facebookissa ja pelaavani kännykällä Angry Birdsiä. Otan pari kofeiinitablettia piristyäkseni. Ne auttavat.

22:00: Ensimmäinen ruokatauko. Juoksen toimistoni ja olohuoneen poikki keittiöön, avaan jääkaapin oven, heitän ensimmäisen ruoka-annoksen mikroon, juoksen takaisin toimistoon, klikkailen hiirellä kolme minuuttia, sitten takaisin mikrolle hakemaan lämmitetyn ruoan. Yhdeksän kertaa kymmenestä poltan sormeni kuljettaessani tulikuumaa lautasta. Aikaa patalappujen käyttämiselle ei ole. Syön pelatessani ja roiskutan soijakastiketta näytöilleni.

00:00: Aikaisimmin alkaneet turnaukset loppuvat. Pelaan illassa noin 50-70 turnausta, jotka kestävät keskimäärin 4-5 tuntia. Tässä vaiheessa alkaa yleensä olla jotain käryä siitä, onko illasta tulossa hyvä vai huono. Jos kaikki on mennyt päin seiniä, huomaan kuinka alan ärsyyntyä ja joudun keskittymään hengittämiseen kuin buddhalaismunkki pitääkseni itseni kurissa pelipöydissä.

01:00: Toinen ruokatauko. Näihin aikoihin rekisteröidyn viimeisiin turnauksiini, jos ilta on ollut edes siedettävä. Näin ollen pääsen lopettamaan pelit noin viideltä. Jos olen paljon tappiolla, vituttaa sen verran että rekisteröidyn vielä pari tuntia lisää päästäkseni omilleni. Yhdeksän kertaa kymmenestä se ei onnistu, vaan häviän lisää ja sekoitan samalla unirytmini.

05:00: Lopetan pelit. Seuraavat kaksi tuntia olen juuri niin väsynyt, etten jaksa mennä esimerkiksi salille tai tehdä muuta kehittävää, mutta toisaalta veressäni on niin paljon adrenaliinia, että seuraavaan kahteen tuntiin ei ole mitään mahdollisuutta myöskään nukahtaa. Olen kuluttanut kaikki henkiset voimavarani pelaamiseen, ja seurauksena en pysty myöskään esimerkiksi lukemaan mitään aikakauslehteä syvällisempää. Tässä välissä olisi oikein hyvä aika tavata kavereita, olisin sosialisointiin juuri sopivassa mielentilassa. Ikävä kyllä kaverini eivät ole tällaiseen aikaan hereillä. Jotkut pokerikaverit ovat, mutta kukaan ei jaksa lähteä kotoaan mihinkään. Ja eihän mikään ole sitä paitsi aukikaan. Yleensä katson pari tuntia tv-sarjoja tai luen pokerifoorumeita.

07:00: Ensimmäinen yritys nukahtaa. Yhdeksän kertaa kymmenestä se ei onnistu. Suljen silmät, ja päässäni alkaa välittömästi pyöriä loputon määrä pokerikäsiä illan sessiosta uusintana. Kysyn itseltäni kysymyksiä kuten "olisiko minun sittenkin pitänyt jättää 4-bettamaatta AQ suittarilla TAGin hijackin avausta vastaan ilman positiota, kun olin pelannut itsekin aika tiukasti ja pöytäimagoni ei ollut sopiva tuolla kädellä katkeamiseen 56 isoa blindia syvillä?". Yhdeksän kertaa kymmenestä otan melatoniinitabletin nukahtaakseni.

08:00: Nukahdan.

Ylläoleva on varsin tarkka kuvaus tyypillisestä päivästäni. Ei varmasti kuulosta monen korvaan houkuttelevalta. Pokeria pidetään mediaseksikkäänä lajina, jossa rikkaat ja rohkeat nuoret miehet mittaavat pippeleitään pelipöydässä pari tuntia viikossa, ja muuten jahtaavat naisia Ferrareissaan ja nauttivat drinkeistä cocktail-baareissa. Ei se ihan niin mene. Lähes kaikki ammatikseen vakavissaan pelaavat elävät suhteellisen samanlaista elämää. Huonot rytmit, liian vähän kuntoilua, liikaa huonoa ravintoa, liian vähän sosiaalista elämää, etenkin muualla kuin viikonloppuna baarissa.

Olen vankkumattomasti sitä mieltä, että pokerissa on nykypäivänä lähes mahdotonta pärjätä ilman äärimmäistä omistautumista. Se ei ole kahdeksasta neljään-työ. Ei pelkästään vuorokausirytmiltään, vaan ennen kaikkea siinä mielessä, että pokerinpelaaja ei voi mennä työpaikalleen ja työt lopettaessaan poistua unohtaen kaiken taas ennen seuraavaa työpäivää. Ilman äärimmäistä lahjakkuutta huipulle päästäkseen on hengitettävä pokeria. Se tulee uniin asti ja vie niin suuren osan valveillaoloajasta, joko mielen sopukoissa kytemässä tai konkreettisesti pelipöydissä, että muulle ei jää kauheasti aikaa. Pelaan ehkä keskimäärin 50-60 tuntia viikossa, mutta henkisesti olen pöydissä varmasti lähemmäs 80 tuntia.

Onko se sen arvoista?

Väitän, että suurelle osalle ei ole. Olen itsenikin kohdalla monesti epäillyt sitä. Pokerissa menestystä mitataan suoraan rahassa, enemmän kuin missään muussa urheilulajissa. Ja sitä rahaa pitää tulla säkeittäin, jotta tällaisessa elämässä olisi mitään mieltä.

Asiaan on kuitenkin myös toinen näkökulma. Vähemmän rehellinen ja rationaalinen, mutta kuitenkin väistämätön. Minä rakastan pokeria. Pisin loma, mitä olen neljän vuoden urallani pitänyt oli kaksi viikkoa, ja sinä aikana meinasin tulla hulluksi kuin omistajaansa kaipaava koiranpentu. Jos joutuisin elämään ilman pokeria, saisin samanlaisia vieroitusoireita kuin viimeisen heroiinipiikkinsä vuorokausi sitten ottanut. Uskon, että valtaosa kanssapelaajistani kokee samoin.

Rakastin pokeria ensimmäisestä sekunnista kun sitä pelasin, rapufarmilla jossain Kaakkois-Australian pöpelikössä syksyllä 2007. Siihen asti en oikein ollut tiennyt, mitä haluaisin elämälläni tehdä, mutta pokeri iski kovaa ja heti. Sen jälkeen ei ole mennyt päivääkään, ettenkö olisi ajatellut pokeria. Vaikka tämä elämäntyyli on äärimmäisen kuluttavaa ja monilta osin epäterveellistä, en voi sanoa katuvani valintojani. Oikeastaan pokeri ei edes ole ollut minulle mikään valinta. Se vain tapahtui.

Vielä nytkin, kaikkien näiden vuosien ja noin neljän miljoonan pelatun jaon jälkeen, olen innoissani kuin pikkupoika nappulaliigan matsissa joka kerta kun istun pelipöytään. Ja juuri siksi rakastan työtäni joskus jopa enemmän kuin vapaa-aikaani.

Joten vaikka monesti toimiston oven avatessa vituttaa jo valmiiksi, aamuherätykset ovat hirveitä ja olen seota stressistä ja voitetun ja hävityn rahan määrästä, en vaihtaisi elämäntyyliäni mihinkään. Olen kuitenkin siinä onnellisessa asemassa, että saan tehdä työkseni juuri sitä mitä rakastan, pitää lomaa silloin kuin haluan, vapaapäivän silloin kun haluan ja niin edelleen. Minun ei tarvitse vastata työstäni kenellekään, ja palkkani suuruus riippuu täysin siitä, miten hyvin työtäni teen. Ihminen viettää kolmanneksen elämästään töissä, ja väitän että olen työssäni onnellisempi kuin 99 prosenttia ihmisistä. En siis voi oikeasti valittaa.

Tässä koko kuviossa on vain yksi asia, josta haluaisin päästä eroon. Nimittäin syyllisyydentunne. Pokeri on periaatteessa maailman vapaimpia ammatteja, koska siinä voi työskennellä missä ja milloin tahansa sattuu huvittamaan. Henkisesti se on kuitenkin kuin pallo jalassa, josta ei pääse eroon. Koska saan itse päättää, milloin pidän vapaata tai pidänkö ollenkaan, tunnen itseni lusmuilijaksi aina kun päätän olla pelaamatta ja tehdä jotain muuta. Vapaailloista on helvetin vaikea nauttia, kun joka hetki jyskyttää takaraivossa ajatus siitä, pitäisikö sittenkin olla pelaamassa. Joskus haluaisin, että minulla olisi kellokortti ja pomo, jolle vastata. Ja silti juuri sitä vihasin kaikkein eniten vanhoissa työpaikoissani McDonald'sissa ja kaupan kassalla.

Kun asuin vielä kauempana keskustasta rauhallisessa lähiössä, omasin melkein joka päivä saman ongelman. Nimittäin hakiessani noutoruokaa keskustasta jouduin miettimään, menenkö taksilla kotiin 15 minuutissa vai otanko 45 minuutin bussi-juna-kombinaation. Tuntipalkkani on keskimäärin minimissään 70 euroa, eli pelaamalla puoli tuntia kauemmin tienaisin 35 euroa. Taksi maksaisi 25 euroa, joten itse asiassa tienaisin taksilla ajamalla 10 euroa, ja lisäksi ei tarvitsisi kantaa kauppakasseja hyisen lumituiskun läpi.

Mutta voisinko minä, alempaa keskiluokkaa olevasta perheestä lähtöisin oleva lähiöiden kasvatti tehdä sitä itselleni ja omille juurilleni? Ajaa taksilla kuin mikäkin kansanedustaja keskellä päivää, vaikkei minulla ole mihinkään kiire?

En koskaan ottanut taksia, mutta kaduin sitäkin joka kerta.

Pokeri on aina läsnä, enkä pääse siitä eroon vaikka haluaisin. Ja enhän minä edes halua.