Miikka Anttonen

Kuten jo aiemmin vihjailin, päätin melko ex tempore olla jatkamatta vuokrasopimusta ja siirtyä Playa del Carmenista uusiin maisemiin. Kirjoitan tätä jossain Arizonan päällä matkalla Las Vegasiin (palaan tähän kirjoituksen lopussa). Viime viikko oli siis allekirjoittaneen viimeinen Meksikossa tältä erää. Koska päätös tuli perinteiseen tyyliin lyhyellä varoitusajalla, tajusin yhtäkkiä etten ollut tehnyt puoliakaan niistä asioista mitä Meksikossa suunnittelin ja aikaa oli enää viikko. Piti siis tsempata ja nopeasti. Viimeisellä viikolla kävinkin sukelluskurssin loppuun Cozumelissa, polskimassa cenoteissa vähän lisää ja ennen kaikkea Chichen Itzassa.

En ole koskaan ollut mitenkään äärettömän kiinnostunut niin sanottujen pakollisten turistinähtävyyksien katselemisesta. Esimerkiksi Eiffel-tornia tai Big Beniä tuijottaessa minulle tulee aina vähän hölmö olo; Tunnen itseni samaan aikaan massaturistiksi ja varsin usein en edes oikein tajua, mikä missäkin pytingissä on niin hienoa. Nopeasti ajateltuna oikeastaan vain Sydneyn oopperatalo ja Harbour Bridge ovat ihmisen tekemistä rakennelmista iskeneet todella kovaa. Muilta osin olen saanut ensmmän kicksejä viidakossa rämpimisestä, vähän kartoittamattomampien polkujen kulkemisesta ja luonnosta ylipäätään.

Chichen Itzassa olen kuitenkin aina halunnut käydä. Mielestäni mayat o(li)vat ensinnäkin ylipäätään kiinnostavia, ja Chichen Itzan päätemppeli on aina näyttänyt kuvissa jylhältä pönöttäessään keskellä viidakkoa. 13 tunnin reissu kuppaisessa ja erittäin ahtaassa minibussissa 35 asteen helteessä pisti vähän hapottamaan, mutta keskellä Jukatanin niemimaata odottanut näky oli kyllä kaiken kärsimisen, puutuneiden raajojen ja nestehukan arvoinen.

Minulle tuli myös yllätyksenä, että Chichen Itza ei ollutkaan yhtä kuin ylläolevien kuvien temppeli, vaan yhteensä (muistaakseni) 49:stä mayojen "korttelista" koostuva alue. Tämä massiivinen temppeli edustoineen muodosti näistä vain yhden korttelin, eli alue on aivan hillittömän laaja. Kolme tuntia jaksoin kierrellä keskipäivän paahteessa ja kaikenlaisia rakennelmia tuli nähtyä. Syrjäisemmillä alueilla saattoi helposti astella useamman minuutin ilman että tuli ketään vastaan, mikä paransi kokemusta huomattavasti. Esimerkiksi Roomasta en saanut oikein mitään irti - kontrasti sykkivän miljoonakaupungin ja vanhojen raunioiden välillä on liian jyrkkä, enkä ole koskaan oikein oppinut hahmottamaan kaupungin historiallista puolta. Ja mistään on vaikea nauttia, kun 2000 japanilaisturistia ottaa vieressä kuvia ja kaikki nähtävyydet on aidattu kymmenien metrien päästä. Chichen Itzassa tätä ongelmaa ei tosiaan siis ollut, vaan keskellä viidakkoa autioita raunioita ihmetellessä teki mieli kaivaa jostain ruoska ja ryhtyä Indiana Jonesiksi.

Ajastani Playa del Carmenissa jäi kokonaisuudessaan erinomaiset muistot. Pääsin ruksaamaan muutaman kohdan 100 things to do before you die-listalta, voitin isosti netissä ja hauskaa tekemistä riitti joka päivälle. Alla valokuvamuodossa parhaita asioita kahdesta kuukaudesta palmun alla:

Tämä näkymä käytännössä heti oven ulkopuolella joka aamu herätessä. Vaikea kyllästyä.

Yleinen meksikolainen elämänmeno, mikään ei ole niin justiinsa ja kiireellistä. Jotenkin Meksikossa tuntuu usein siltä, että aika ei kulje ollenkaan. Ihmiset maleksivat ympäriinsä ja käristyvät auringossa. Ilmanala on etenkin iltapäivästä niin lauhkea, että väsyttämään alkaa väkisin. Minullakaan ei ollut mitään ongelmia nukkua 13 tunnin yöunien päälle 3 tunnin päiväunia parin tunnin hereilläolon jälkeen.

Rantaelämä. Meillä oli vakiospottina rantalentiskenttien edusta jokapäiväisessä käytössä. Playa del Carmen vetää puoleensa paljon tyttöjä sekä ympäri Meksikoa että etenkin Argentiinasta, jotka pitävät sekä vähäisestä rantavaatetuksesta että länsimaisista miehistä. Meidän spottimme veti vähän liiankin hyvin puoleensa näitä yleensä varsin tyhjäpäisiä mutta miellyttävän näköisiä promotyttöjä, baarityöntekijöitä ja muita leveämmän leivän toivossa Playaan päätyneitä nuoria naisia. Joka päivä viimeistään yhdeltä piti tehdä vaikea valinta rannalle jäämisen ja pelaamisen välillä. First world problems. Eläinrakkaana oli myös hauska seurata, kuinka kulkukoirienkin elämä voi olla ajoittain myös hauskaa rannalla telmimisen merkeissä.

Michelada. Meksikossa kukaan ei osta baarista tavallista olutta, vaan aina micheladan. Se on olutta, johon on sekoitettu tyypillisesti tabascoa, mustapippuria, sitruunamehua, worchester-kastiketta, soijaa ja chiliä. Kuulostaa paperilla suht karmaisevalta, mutta maistuu käsittämättömän hyvältä. Mieleen tulee ehkä aavistuksen tulinen versio simasta. Tavallinen olut ei enää koskaan tulee maistumaan samalta.

Ruoka. Söin puolet ajasta käytännön katukeittiöissä ja sivukujien ravintoloissa muutaman euron annoksia, jotka maistuivat pääsääntöisesti taivaallisen hyviltä. Se nyt tuskin yllättää ketään, Meksikossa kuin oltiin. Samaan hengenvetoon pitää kuitenkin todeta, että itseni kaltaiselle ruokasnobille ruokailu oli myös PDC:n pahimpia puutteita. Kaupungista löytyy rajattomasti meksikolaisia ravintoloita, kaikki huonot pikaruokaketjut, pari pihviravintolaa, huonoja italialaisia ja yksi syömäkelvoton thaikkupaikka. Koska henkinen tasapainoni on ollut jo vuosia kytköksissä vähintään pari kertaa viikossa saatavaan hyvään sushiin, on Playassa ollut välillä vähän vaikea selvitä. Intialaisesta tai thaikustakin olisin voinut jossain vaiheessa maksaa aika paljon.

Ylläolevia kuvia katsellessa herää oikeastaan kysymys, miksi edes lähdin. Hytistyäni tänään Dallasissa (+13c) ja katsottuani Vegasin sääennusteita (+10c) olen jo kysynyt tätä muutamaan otteeseen myös itseltäni. Oikeastaan ainoa todella olennainen syy on se, että Playa del Carmen on niin hiton pieni paikka. Monet kaverini ovat asuneet siellä jo toista vuotta, eivätkä edes suunnittele lähtevänsä pois (ensimmäinen Playa-vauvakin syntyi vähän aikaa sitten). Monelle riittää ranta, aurinko, helpot naiset ja halpa hintataso. Meitä on moneen junaan enkä millään tavalla halua kritisoida muiden valintoja, mutta itseäni ajatus muutaman tuhannen asukkaan kaupungissa asumisesta pidemmän päälle ahdistaa.

Niin naiivilta kuin se kuulostaakin, olen huomannut kasvavassa määrin kaipaavani suurten kaupunkien vibranssia, ihmisjoukkoja, pilvenpiirtäjiä, kahviloita, kellaripanimoja, julkista liikennettä, aitoja ihmisiä joilla on oikeita ammatteja ja tarinoita (viittaan tällä siis PDC:n "paikallisiin", jotka ovat käytännössä kaikki muuttaneet kaupunkiin jostain muualta nyhtääkseen rahaa turisteilta), toimivaa nettiä, kulttuuria ja ennen kaikkea valinnanvapautta. Auringon laskettua kuudelta Playa del Carmenissa on äärimmäisen vähän tekemistä, jos ei halua vetää kännejä. Siihen taas riittää vaihtoehtoja normaali-ihmisen maksalle vähän liikaakin. Kaipaan suunnattomasti sitä, että voin lopettaa pelit yhdeksältä illalla ja tehdä sen jälkeen melkein mitä tahansa. Kaipaan kaupunkia, jonka päästä päähän ei voi kävellä tunnissa.

Matka jatkuu pitkästä aikaa suurkaupunkiin ensi viikon torstaina. Sitä ennen minulla on edessä 10 päivää olemattomia unirytmejä, 30 tunnin pelisessioita, huonepalvelutilauksia neljältä aamulla, roskaruokaa, liikunnan puutetta ja muita Vegasin lieveilmiöitä. Käytännössä olisin voinut jatkaa suoraan Meksikosta uuteen paikkaan, mutta Las Vegas oli maantieteellisesti sopivasti puolimatkassa ja tekee mieli pelata live-pokeria niin rutosti. En tiedä mikä itsetuhovietti minulla oikein on, kun aina tekee mieli palata kiduttamaan itseäni maanpäälliseen neonvalohelvettiin uudestaan ja uudestaan, mutta varasin reissun noin kahden sekunnin mietinnällä. Aion pelata seuraavat kymmenen päivää live-pokeria lähes koko hereilläoloaikani ja toivottavasti saada sen kipinän tapettua taas vähäksi aikaa. Vegasissa olen yleensä lähes maanisdepressiivinen ja muualla perusonnellinen, mutta live-pokerin aiheuttamia voimakkaita tunnetiloja ei hirveän moni asia paatuneen uhkapelurin kohdalla peittoa. Ja missään sitä ei ole niin hauska pelata kuin synnin pääkaupungissa.

Vegasin valot näkyvät jo horisontissa, lentäjä ilmoittaa laskeutumisesta 30 minuutin päästä. Olisi oikein hyvä idea mennä nukkumaan saapuessani hotelliin iltayhdeltätoista, koska ensimmäinen turnaus tämänkertaisessa rupeamassa alkaa huomenna kahdeltatoista ja minulla on rutosti univelkaa. Jotenkin vähän luulen, että nukkumisen sijaan heitän laukut huoneeseen ja menen samoilla silmillä sekä suoraan pelipöytään että sieltä turnaukseen. Tästä on Meksikon leppoisuus kaukana.

Tapahtunutta sitten viime päivityksen:

Vuosi vaihtui, raketit paukkuivat. Olin David Guettan keikalla rannalla tuhatpäisen yleisön joukossa, michelada kädessä ilman paitaa keskellä yötä. Juhlin aamuviiteen, kävin yöuinnilla. Kaverini löi toista kaveria vastaan tuhannen euron vedon, minkä seurauksena hän ui noin kolmensadan metrin matkan ankkuroidulle pikkujahdille, joi shampanjalasillisen paatin omistajien kanssa ja räpiköi takaisin bilettämään. Ystäväni Alex tuli rauskun pistämäksi rannalla joutuen sairaalaan. Tulin kipeäksi ja lähinnä sairastin vuoden ensimmäisen viikon pelaten pokeria peiton alta. Otin meksikolaisen flunssashotin perseeseen.

David Guetta uudenvuodenaattona.

Muutin eilen myös uuteen kämppään ranskalaisen ystäväni Nicolaksen kanssa. Nicolas on ensimmäinen mukava ranskalainen, jonka olen tavannut. Hän on tosin asunut puolet elämästään Lontoossa, mikä selittää tilastopoikkeaman. Ranskalaista Nicolaksessa on naisteniskemistaidot. Kävimme yhdessä illallisella jokin aika sitten, ja kuolasimme molemmat kuumaa tarjoilijatarta. Samainen tarjoilijatar oli yllättäen keittiössäni syömässä aamupalaa tänä aamuna, kun tulin kotiin BPM-festivaaleilta. Tyynylläni odotti Nicolaksen tervetuliaislahja: korvatulpat. ("She's loud like an opera singer, you know"). Miten hieno mies?

BPM-festivaalit Blue Parrot-klubilla eilen.

Uusi kämppä on lievästi sanottuna huikea. Jos edellinen oli pieni ja ahdas, niin tässä riittää ainakin kokoa. Neliöitä lienee noin 150 ja mukana oma uima-allas. Lisäksi sijainti on käytännössä paras, mitä tässä kaupungissa voi saada. Rannalle 50 metriä, pääkatu kulman takana, ja olemme aivan keskellä kaikkea. Kun pokeriturnaukset menevät viiden minuutin tauolle aina .55 joka tunti, voin potentiaalisesti juosta meriveteen ja takaisin ennen pelien jatkumista. Tai pelata pokeria omasta uima-altaasta. Hintaa paikalle tuli 20 000 pesoa kuussa, eli noin 1200 euroa jaettuna kahtia. Tuossakin on luultavasti vähän gringo-lisää, mutta ei sentään niin paljon kuin aiemmassa luukussani, josta blogitin jo täällä: http://www.city.fi/yhteisot/blogit/miikkaanttonen/122837/

Vanhoista merkinnöistä puheen ollen, kirjoitin aivan tämän blogin alkutaipaleella tyypillisestä työpäivästäni pokeriammattilaisena (http://www.city.fi/yhteisot/blogit/miikkaanttonen/121653/). Ajat ovat muuttuneet ja maa vaihtunut, joten lienee aika päivittää tuota hieman. Nykyisin elämäni näyttää suunnilleen tältä:

09:30: Herätys. Vaikein osa päivästä, sillä jostain syystä kahdeksan tuntia ei oikein ole ikinä riittänyt minulle. Yleensä kampean itseni ylös puolen tunnin sisään. Meksikolaisissa kämpissä harvemmin tulee lämmintä vettä suihkusta, joten kunhan saa vain raahattua itsensä peseytymään, on virkistyminen taattu.

10:00: Syön aamupalaa jossain 5th streetin ravintoloista, yleensä jonkinlaisen tulisen meksikolaisen omeletin. Katselen heräilevää Playa Del Carmenia ja luen espanjankielistä lehteä, josta ymmärrän ehkä 15 prosenttia. Toivon joku kaunis päivä ymmärtäväni enemmän, uutta kämppää vastapäätä sijaitseva kielikoulu toivottavasti auttaa.

11:00: Menen salille Evolve Gymille, joka on parhaita saleja missä olen koskaan käynyt. Jäsenyys on melkein Suomen hinnoissa, 150 taalaa kolmelta kuukaudelta. Siihen kuuluu rajaton pääsy kaikenlaisille jooga-, pilates-, body pump- ja vastaaville tunneille, joilla en tosin koskaan käy. Puntti on kuitenkin noussut pitkästä aikaa todella ahkerasti, ja fiilikset siitä todella hyvät.

12:00: Nappaan viereisestä smoothie-baarista proteiinijuoman ja menen tunniksi rannalle. Smoothie-paikan tädit heittävät juomaan pyydettäessä mitä tahansa tuoreita hedelmiä, marjoja ja proteiinimössöjä. Miksei tällaisia paikkoja ole Helsingissä (tietääkseni) yhdenkään kuntosalin yhteydessä?

13:00: Pelit alkavat. Yritän käydä pesemässä hiekat ja meriveden pois ennen session aloittamista, mutta suurimman osan ajasta jätän rannalta lähtemisen viime tinkaan enkä ehdi. Asunto on siksi hiekan peitossa jatkuvasti. Toisaalta meksikolaiset siivouspalvelut ovat halpoja ja tehokkaita, koko kämpän tehosiivous maksaa noin viisi euroa ja lisäksi saa hyvän fiiliksen paikallisten työläisten tukemisesta.

14:30: Aika tilata lounasta. Playa Del Carmenissa operoi pokerinpelaajien lähettipalvelu, PlayaNow. Joku ilmeisesti aistinut hyvän bisnesraon. Käytännössä voit tilata mitä vain mistä tahansa kaupungissa, ja skypettää tilauksen 24/7 päivystävälle lähetille. Parissakymmenessä minuutissa ovikello sitten soi, ja lähetti tuo ruoat muutaman taalan korvausta vastaan. Erittäin tehokasta, ja pystyy syömään terveellisesti halutessaan. Suomessa kotiinkuljetuspaikoissa vituttaa aina se, ettei niistä saa juuri muuta kuin pizzaa ja kebabia.

21:00: Jos sessio on mennyt huonosti, saattavat pelit olla jo paketissa. Yleensä olen mukana vielä parissa turnauksessa, ja lopettelen joskus 21-22 välimaastossa. Sen jälkeen menen pitkälle illalliselle johonkin kaupungin sadoista ravintoloista. Hyvää sushia täältä ei ikävä kyllä yleensä saa, mutta etenkin eteläamerikkalaiset pihviravintolat ovat olleet viime aikoina kova sana. Koska Playassa asuu tälläkin hetkellä lähemmäs sata pokerinpelaajaa, illallisseuran löytäminen ei ole kovin vaikeaa.

23:00: Illallinen on syöty, ja hiljaisina päivinä vetäydyn kotiin puuhailemaan omiani. Jos ei väsytä, saatan lähteä yöelämään janoisten ystävieni kanssa. Aika moni porukastamme käy ulkona melkein joka ilta, mutta itse yritän pitää bilettämisen kerran viikkoon-tahdissa. Ollapa vielä 18-vuotias, joka ei kärsi krapuloista. Yleensä biletämme jossain 12th streetin tuntumassa. Allaoleva kuva on kyseiseltä kadulta aamuviideltä, ei siis minkään klubin tai festarin sisältä vaan ihan tavalliselta kadulta. Kyllä, täällä todella riittää kiusauksia.

??:??: Nukahdan. Päivästä riippuen tämä tapahtuu yhden ja aamuseitsemän välillä. Jostain kuuluu aina torakoiden rapsahduksia tai liskojen kutsuääntä, mutta tuulettimen rauhoittava humina peittää ne alleen. Kaiken matkustamisen jälkeen Playa Del Carmen alkaa tuntua kodilta. Täällä on pokeriammattilaisen hyvä olla.

Koska minua ei ole luotu pysymään paikoillani, ensi kuussa on kuitenkin ohjelmassa paljon matkustelua: bussilla Meksikon halki Belizeen, lennot Kuubaan. Palaan asiaan.

PS. Huomasin, että The Wire alkoi pyörimään Suomen televisiossa viime viikolla. Olin aika lähellä kirjoittaa pitkän blogientryn siitä, kuinka The Wire on maailman kaikkien aikojen paras televisiosarja. Sitten tajusin, että suositus menisi luultavasti kaikilta ohi, koska The Wireä ei kertakaikkiaan voi katsoa kerran viikossa kuin tavallista sarjaa. Se pitää hankkia dvd-boksina, ja sen jälkeen lukkiutua viikoksi huoneeseen katsoen kymmenen jaksoa päivässä. The Wire ei oikeastaan ole edes tv-sarja, vaan oma maailmansa. Sen nyanssit on mahdollista havaita ainoastaan uppoutumalla sarjaan intensiivisesti. Ahmin itse ensimmäisellä kerralla sarjan parissa viikossa läpi, ja sinä aikana matkustin myös Espanjaan ja Englantiin ja pelasin 8 päivää pokeria. Nukkua en juuri ehtinyt. Kun viimeinen jakso oli nähty, olo oli tyhjä ja surullinen, vähän kuin festarien viimeisenä päivänä pääesiintyjän soitettua viimeisen encorensa. Suosittelen lämpimästi.

Kello 14:25

Olemme grillaneet itseämme tarpeeksi, ja nestehukka pakottaa etsimään juotavaa. Lämpötila on edelleen 30 asteen pinnassa. Kävelemme parisataa metriä rantaa takaisinpäin, kun vastaan tulee perinteinen kookospähkinäkoju. Kookosvesi oli suurimpia menoeriäni Suomessa, ja aina kaukomailla ollessani nautiskelen kookospähkinöitä niin paljon kuin mahdollista. Tämänkertaista kojua pitää kuusikymppinen meksikolaismies, joka puhuu vielä vähemmän englantia kuin minä espanjaa. Kookospähkinä veitsellä juomakelpoiseksi hakattuna maksaa 35 pesoa eli noin kolme euroa. Hinnassa lienee noin 30 pesoa turistilisää, sillä keskiveroateria täällä maksaa yhden ja kahden euron väliltä. Maksamme kuitenkin täyden hinnan mielellämme, sillä olemme luultavasti ukon päivän ainoat asiakkaat. Jotenkin täällä kävellessä tulee aina välillä huono omatunto. Ei tietenkään ole meidän syytämme, että satuimme syntymään rikkaisiin maihin tai että pelaamme joka päivä absurdeista rahasummista korttia ammatiksemme. Ja varmasti suurin osa meksikolaisista on ihan yhtä onnellisia kuin suomalaisetkin. Mutta silti, kun katsoo vuosikausia kaupungin "keskustassa" maanneita puolivalmiita hökkeleitä luksushotellien vieressä, tekee mieli ostaa jokainen taco-kioski tyhjäksi ihan vain siksi, että saisi tukea paikallisten elinkeinoja. En edes halua ajatella, miten suuri osa näidenkin yrittäjien elannosta menee vielä Tijuana-kartellin suojelurahoihin.

Ystävällinen herrasmies on hyvillään asiakkaista ja hakkaa kolme kookospähkinää vaivattomasti juomakelpoisiksi ja tökkää sisään muoviset pillit. Ohitse pyyhältää pari ratsastajaa hevosillaan. Juoma on taivaallista kuten aina. Kun olemme juoneet kaiken nesteen, kookosmies ottaa pähkinät ja erottaa veitsellä sisäosan valkoisen tavaran kuoresta, leikkaa sen viipaleiksi ja laittaa päälle lime-mehua ja chilipulveria. Kyseessä on perinteinen meksikolainen herkku, ja yksi elämäni parhaista välipaloista. Ainoa ongelma on, että sen jälkeen tekisi taas mieli taas juoda.

Jatkamme matkaa rannan toiseen päähän korkealle laiturille. Siellä on enemmän porukkaa kuin muualla Rosaritossa yhteensä. Kalastajat seisovat vieri vieressä ja heittelevät vieheitään veteen. Monella on lapsia mukana. Laiturin loppupäässä odottaa kyltti, joka varoittaa vaarasta. Ruosteinen rautakehikko estää pääsyn laiturin päähän. Käännymme takaisin. Laiturin toinen pää vie suoraan neljän tähden Rosarito Beach Hotelin pihalle. Mietimme, josko uskaltaisimme oikaista aidatun hotellin läpi. Missään ei näy vartijoita, joten otamme riskin. Hotellissa ei ole ketään, aulassa ei ole ketään, vastaanottovirkailijaakaan ei näy. Rosaritolla ei tosiaan pyyhi kovin hyvin.

Kello 15:00

Lähimmän taco-pisteen löytäminen ei vie kauaa. Tiskin takana seisoo viisikymppinen nainen. Ravintola on tyhjä. Tilaamme 6 tacoa, kolme burritoa tulisella riisillä ja virvoitusjuomat. Yhteishinta: 6 euroa. Ruoka on taivaallista. Syödessämme ravintolan ohi menee pari keski-ikäistä jenkkinaista. He nyrpistävät nenäänsä likaiselle katuruokalalle ja jatkavat luultavasti jompaankumpaan kaupungin parista hienostoravintolasta (aterian hinta: noin 8 euroa). Heidän perässään kipittää päätä lyhyempi meksikolaismies rihkamateline kädessään.

Juttelemme syödessämme omistajanaisen kanssa. Hän puhuu kohtalaista englantia, ja ymmärrän suurimman osan väliin tungetuista espanjankielisistä sanoista. Hän kertoo, että nyt on off-season ja kaupungissa pyörii ainoastaan rikkaita jenkkieläkeläisiä. "Olette ainoat nuoret ihmiset, joita olen nähnyt pariin viikkoon", hän kertoo ja ihmettelee, miksemme muiden tavoin ole kivenheiton päässä Tijuanassa bilettämässä. Yritämme selittää pokerinpelaamistamme ja sen vaatimaa rauhaa, mutta viesti ei ihan mene perille. Nainen kuitenkin nyökkäilee ja hymyilee, varmaan salaa ihmetellen miksemme vain ole rajan toisella puolella kasinolla uhkapelaamassa. Kaverini Shane uskaltautuu kysymään huumekartelleista. Naisen ilme vakavoituu heti, ja hän ei selvästikään halua puhua aiheesta. Sen verran saamme irti, että presidentti Calderón on kuulemma täysi paska ja huumesota turha. Hänkin tuntee ihmisiä, jotka ovat kartellin palveluksessa. Ennen presidentin puuttumista asiaan huumebisnes oli suhteellisen leppoisaa, nyt kilpailun kiristyessä ja hallituksen kiväärimiehien puuttuessa asiaan työstä on tullut riskialtista. Tippaamme 30 prosenttia, kiitämme ruoasta ja ajamme kämpille.

Kello 16:30

On aika pelata lyhyt iltasessio. Käytännössä tähän aikaan ei ole mitään järkeä alkaa pelaamaan, sillä kaikki isot turnaukset ovat jo sulkeneet rekisteröinnin. Tarjolla on enää niin sanottuja turbo-turnauksia, eli eurooppalaisten loppuyöhön sijoitettuja nopeatempoisia, uhkapelivaikutteisia koitoksia. Kyllä niissäkin taitavimmat pelaajat voittavat eniten pitkässä juoksussa, mutta onnella on suurempi vaikutus. Meitä ei kiinnosta, koska tänne ei ole tultu pitämään vapaapäiviä ja kaikkien pokerihammasta kolottaa. Olen enemmän onnekas kuin taitava, ja voitan $3500 tunnin työskentelemisellä (ei, se ei ole aina ihan näin helppoa). Meksikolaisella saattaa mennä jopa puoli vuotta vastaavan summan tienaamiseen. Pokerinpelaajana olen jo ajat sitten turtunut kaikenlaisiin rahasummiin. Ei sillä, etteikö $3500 olisi minullekin rutosti rahaa, mutta pelatessa tonnit vaihtavat omistajaa niin nopeasti, ettei niitä ehdi edes ajatella. Tämäkin on vain yksi virtuaalinen setelitukko, jonka saatan hävitä takaisin heti huomenna. Mutta juuri tänään se tuntuu enemmän rahalta kuin pitkään aikaan. Tuntuu epäoikeudenmukaiselta voida voittaa tuollainen summa klikkailemalla ohimennen hiirtä samalla, kun surffailen Facebookissa ja luen uutisia. (Jälkihuomio: tunne katosi vuorokautta myöhemmin, kun hävisin 16 tunnin pelisessiossa $8000.)

Kello 19:45

On aika suunnata Rosariton amerikkalaisimpaan paikkaan, perikalifornialaiselle ostarille. Ajamme keskustan läpi, liikennettä ei taaskaan juuri ole. Koulupukuihin pukeutuneet tytöt vilkuttavat meille suojatiellä. Ostarilta löytyy Wal-Mart, iso leffateatteri, vaatekauppoja, kuntosali, jenkkiläisiä pikaruokaketjuja, Home Depot ja niin edelleen. Ellen tietäisi, voisin luulla olevani vaikka Los Angelesissa. Suuntaamme Wal-Martiin tekemään seuraavan kolmen päivän ruokaostokset. Mielellämme tukisimme paikallisia kauppojakin, mutta emme ole vielä löytäneet yhden yhtä ruokakauppaa muualta kaupungista. Wal-mart on yhtä massiivinen kuin jenkkiversiokin, ja sieltä löytyy mitä tahansa lääkkeistä skoottereihin ja naamiaispuvuista kuorittuihin ananaksiin.

Kasaamme kärryihin kaikkea, mitä epäilemme lähipäivinnä tarvitsevamme. Ostamme 30 tölkkiä kookosvettä ja samalla koko Wal-Martin tyhjäksi aineesta. Hintaa tulee noin euro puolelta litralta Suomen viittä vastaan. Wal-mart on selvästi kalliimpi kuin suurin osa paikallisista bisneksistä, mutta silti mukavan halpa. Kaksi kärryllistä lihaa, kananmunia, aamiaismuroja, kasviksia, juomia, proteiinijauhoja, langattomia näppäimistöjä ja muita elinehtoja kustantavat noin 100 euroa. Tavaramäärä on niin suuri, että myyjältä loppuu kuittinauha. Tavaroitamme pakkaa muovikasseihin arviolta 9-vuotias poika. Kello on melkein yhdeksän illalla. Pojan otsa on hiessä, kun hän siirtelee painavia kasseja. Yritän auttaa, mutta poika melkein säikähtää ja käskee pysyä loitolla. Pari minuuttia myöhemmin hän on asetellut arviolta 30 kiloa ruokaa ja juomaa kärryihin ja laittaa kätensä kupiksi tipin merkiksi. Emme vastustele.

Kello 21:00

Pysähdymme paluumatkalla iltapalalle taas yhteen taco-paikkaan.Tarjolla on perustäytteiden lisäksi kolmea eri lihavaihtoehtoa; naudanlihaa, naudanpäätä ja porsasta. Kanaa täällä ei jostain syystä saa yhtään mistään, ja tämä naudanpäämurska on mystisen suosittua joka paikassa. Sitä en uskaltaudu syömään, vaan otan tavallisen naudanlihan. Taco-mies ei pese käsiään ja kaivaa jostain kammottavan näköisen harmaan lihakaistaleen. Se muistuttaa lähinnä mustaa nahanpalasta. Hän heittää sen hetkeksi parilalle ja sen jälkeen hakkuualustana toimivan puupökkelön päälle. Hetkeä myöhemmin liha muistuttaa lähinnä kebab-lihaa. En menisi vannomaan, että kyse on naudanlihasta. Maku on kuitenkin hyvä, tosin mikäpä nyt ei tuoreen guacamolen kanssa hyvältä maistuisi.

Kello 21:45

Kurvaamme kohti turvallista lumeonnelaamme hieman keskustan ulkopuolella. Ainoa sinne vievä tie eli Rosariton pääkatu on autio. Vastaan tulee ränsistyneitä taloja, huoltoasema, italialainen ravintola, strippibaari nimeltä Virgins, maissintähkiä kärrystä myyvä mies ja tien varressa käyskentelevä hevoslauma. Vain kaksi asiaa puuttuu katukuvasta; ensinnäkin ihmiset ja toiseksi huumekauppa. Jos haluaisin ostaa huumeita, minulla ei ole mitään käsitystä mistä niitä pitäisi etsiä. Yhtään poliisiautoa en ole nähnyt, mutta en kyllä Tijuana-kartellin edustajiakaan. Pitänee laittaa palautetta kartellin markkinointiosastolle.

Kello 22.00

Rautainen portti sulkeutuu takanamme, ja vartija heilauttaa tervehdykseksi. Tuomme hänelle take away-burriton, kuten useimpina iltoina. Vastapalvelukseksi saamme käyttää salaa vain asunnonomistajille tarkoitettua kuntosalia. Täällä meillä on pihassa tenniskenttä, golf-kenttä ja kuusi uima-allasta. Viereisellä tontilla sijaitsee piikkilanka-aidan ympäröimä hökkeli, jonka katto on ruosteessa ja ikkunat hajotettu. Hississä tulee vastaan keski-ikäinen amerikkalainen Chanel-täti trimmatun villakoiransa kanssa. Syötämme asuntomme oveen turvakoodin päästäksemme sisään. Olohuoneessa odottaa toistakymmentä monitoria, kannettavia, plasma-tv ja olohuoneen tarvittaessa diskoksi muuttava käsittämätön valosysteemi. Olemme kuin eri todellisuudessa. Mutta onko tämä todellisuus, jossa haluan olla?

Maanantai 7.10, kello 08:30

Herään ilman herätyskelloa. Näin aikaisin en ole herännyt sitten kouluvuosieni, ainakaan vapaaehtoisesti. Täällä olen mennyt joka ilta nukkumaan 22-23 välillä ja herännyt kahdeksan aikoihin. Pelit pyörähtävät käyntiin joka päivä yhdeksältä ja kestävät menestyksestä riippuen noin kuuteen tai seitsemään. Sen jälkeen ehtii vetää vatsan täyteen tacoja ja chillata porealtaassa ennen kuin on taas aika nukkua.

Päätän mennä juoksulenkille rannalle, jota siis saavat käyttää vain tornitalomme eli La Jolla Del Marin asukkaat. Kävelen rappuset alas, ulkona on jo yli 20 astetta lämmintä ja aurinko paistaa korkeammalta kuin Suomessa keskikesällä. Riisun t-paitani kuumuuden takia. Rannalla ei ole ketään muuta kuin minä. Kaistaleemme on viitisensataa metriä pitkä, ja asetan kunnianhimoiseksi tavoitteeksi juosta sen kahdesti päästä päähän. Pääsen noin 150 metrin päähän lähtöpisteestä, kun huomaan etten olekaan yksin. Jostain pusikosta luokseni juoksee ruskea bokseri, joka on selvästi kulkukoira. Pidän koirista, mutta tiedän ettei kulkukoiria pidä rapsutella vaikka mieli tekisi, joten jatkan hölkkäämistä yrittäen olla katsomatta koiraa. Tunnen, kuinka se seuraa minua. Ehkä se raukka kaipaa vain seuraa tai luulee että minulla on ruokaa, ajattelen. Sitten koira alkaa haukkumaan, pahaenteisesti ja kovaa. En uskalla pysähtyä, joten jatkan vieläkin juoksemista. Vaikka rakastan yli kaiken koiria, niin olen myös aavistuksen pelännyt niitä siitä asti kun yläastekaverini luonnevikainen lapinkoira puri minua sairaalareissun arvoisesti vuosia sitten. Pulssini alkaa nousta. Koira juoksee eteeni, ikään kuin ottaakseen katsekontaktia, ja alkaa murisemaan paikallaan. Pysähdyn. En tiedä, mitä helvettiä olen tehnyt sen suututtaakseni, mutta vihainen se selvästi on. Koira ei liiku, minä en liiku. Pattitilanne. Päätän ratkaista sen kääntymällä hitaasti takaisin ja kävelemällä pois. Hetken luulen jo onnistuneeni, kunnes koira tulee perään ja haukkuu taas pahaenteisesti. Se ei tule suoraan kohti purrakseen, mutta nyt olen jo oikeasti peloissani. Koira kiertää minua kuin hai laivaa. Huomaan, että sitä on purtu pariinkin paikkaan pahannäköisesti. Tajuan, että kädessäni oleva t-paita on punainen, ja assosioin sen mielessäni vihaisiin härkiin. En keksi muutakaan, joten heitän paidan koiralle ja juoksen samanaikaisesti veteen. Koira hämääntyy ja alkaa repimään paitaa. Se on riekaileina parissa sekunnissa, minä rintaan asti Tyynenmeren aallokossa. Sinne koira ei seuraa. Pulikoin hitaasti kohti portaikkoa, sata metriä varsin kovassa ranta-aallokossa. Koira katselee minua aikansa, kyllästyy ja juoksee pois. Kun reitti on selvä, juoksen portaat takaisin ylös La Jolla Del Marin turvaan ja suljen portin perässäni. Kuulen myöhemmin, että sama koira on hyökännyt myös kämppikseni kimppuun aamujuoksulla. Se siitä yksityisrannasta.

Kello 09:55

Keskuudessamme on herännyt ajatus vapaapäivän pitämisestä. Kukaan ei ole jaksanut alkaa pelaamaan, ja nyt eletään viimeisiä hetkiä rekisteröityä isoihin turnauksiin. Päätämme yksin tuumin lähteä parin kilometrin päähän Rosariton keskustaan, varsinaiselle päärannalle.

Luen aamupalaa syödessäni paikallista sanomalehteä, Baja Newsiä. Toiseksi suurin uutinen käsittelee Rosaritossa asuvia pokerinpelaajia. Kaikki täällä tuntuvat tietävän meistä. Taksikuskit, burrito-kioskin myyjät, vartijat. Kaikki haluavat tietää, mitä ihmettä joukko pokerinpelaajia tekee täällä tuppukylässä. (Vastaus: kaikki muut ovat täällä, koska pokerinpelaaminen netissä on nykyisin kiellettyä USA:sta käsin lainsäädännön takia. Minä olen täällä, koska... no, ei mennä tällä kertaa siihen.)

Kello 11:00

Parkkeeraamme vuokratun menopelimme kadulle keskelle Rosariton keskustaa, joka muodostuu lähinnä yhdestä kadusta. Kaikkialla on aavemaisen hiljaista. Kaupat ovat auki, mutta niissä ei käy ketään. Pankkikonttorit ammottavat tyhjyyttään. Meksikolaiset viisikymppiset naiset pitävät taco-kojujaan joka nurkassa, mutta kenelläkään ei ole yhtään asiakasta. Ulkona on melkein 30 astetta lämmintä ja pilvetön taivas, niin kuin täällä Baja Californiassa nyt käytännössä aina on. Silti täällä ei käy ketään. Vain muutaman kilometrin päässä möllöttää Tijuana, monista college-leffoista tuttu paheiden pesä. Puoli tuntia etelään, niin vastaan tulee Ensenada, luksusristeilijöiden suuri etappisatama ja 300 000 asukkaan kaupunki. Puoli tuntia (ja pitkällinen rajatarkastus) pohjoiseen, niin ollaan San Diegossa, Yhdysvalloissa. Mutta juuri täällä, virallisesti 65 000 asukkaan Rosaritossa, ei ole ristin sielua missään. Eikä ole ollut minään muunakaan päivänä.

Kävelemme kohti rantaa. Se on noin viisi kilometriä pitkä, täynnä valkoista hiekkaa, siisti, surffaamiseen ihanteellinen ja kaikin puolin täydellinen. Rannan sisäänkäynnillä päivystävät sombreropäiset korukauppiaat ja muut helppoheikit. Olemme jotakuinkin ainoat turistit, joten kaikki huomio kohdistuu meihin. Ahdistelu on hetkellisesti lähes yhtä häiritsevää kuin aamuinen koiraepisodi. Ystävällinen "ei" kuitenkin riittää, ja parin minuutin päästä olemme vapaita. Kävelemme vesirajaan. Siellä tällä näkyy yksittäisiä ihmisiä, mutta ranta on käytännössä tyhjä. Olemme niin keskellä Rosaritoa kuin ihminen vain voi olla, melkein keskipäivällä, ja sen kummemmin pääkadulla kuin rannallakaan ei ole ketään. En tiedä uskoisinko wikipedian ilmoittamaa väkilukua tälle paikalle, vaikka siitä otettaisiin yksi nolla pois.

Vasemmalla näkyy hieno kalifornialaistyylinen laituri, joita esimerkiksi Los Angelesin alueella löytyy jokaiselta rannalta. Muistan, kuin teininä katsoin O.C:tä televisiosta ja ihailin sarjan tapahtumapaikalla sijaitsevaa laituria (nostalgiasyistä kävin katsastamassa paikan vuosia myöhemmin ensimmäisen Las Vegasin-reissuni yhteydessä). Haluan mennä laiturille, ihan vain fiilistelläkseni, mutta päätämme tehdä sen myöhemmin. Sen sijaan päätämme kävellä oikealla horisontissa näkyvän mustan läntin luokse. Se saattaa olla optinen harha, aallonmurtaja tai jonkinlainen rakennus. Ei sen väliä.

Kello 12:15

Olemme kävelleet yli tunnin. Upottava hiekka tuntuu pohkeissa, polttava aurinko selässä. Musta läntti on realisoitunut jonkinlaiseksi tehtaaksi. Sieltä lasketaan suoraan mereen jätevettä. Käännymme takaisin. Vastaan tulee taas pari kulkukoiraa, mutta tällä kertaa leppoisia tapauksia. Toinen vaikuttaa sokealta. Se nuuhkaisee persettäni kerran ja jatkaa matkaa. Antaisin ruokaa jos olisi. Sorry, buddy. Katselen vasemmalla puolella olevaa asutusta. Vieri vieressä hulppeita luksustaloja ja karmeita röttelöitä, joista saattaa puuttua ikkunoita tai puolet katosta. Ystäväni Shane valaisee, että Meksikossa ei tunneta käsitettä "zoning". En tiedä mitä se on suomeksikaan, mutta joka tapauksessa täällä on täysin normaalia, että luksusvillan naapurissa saattaa olla kodittomien asuttama hylätty betonibunkkeri.

Pysähdymme puolessavälissä paluumatkaa ja hyppäämme veteen. Jätämme tavarat rannalle, koska missään ei yksinkertaisesti ole ketään. Jos joku aikoisi varastaa tavaramme, näkisimme yrityksen jo sadan metrin päästä. Vesi on juuri sopivan raikasta, aallot massiivisia. Täällä olisi hyvä surffata. Menemme uintiretken jälkeen löhöilemään aurinkoon ja pohtimaan syvällisiä.

Osavaltio, jossa asumme on Arellano Felix Organisationin, tuttavallisemmin mm. Traffic-elokuvasta tunnetun Tijuana-kartellin vallan alla. Huumeet eivät näy katukuvassa mitenkään. Googlauksen perusteella noin 80% Meksikon alueesta on jonkun kartellin vallan alla, meille sattui käytännössä leppoisin mahdollinen. Aggressiivisia ovat lähinnä idässä vaikuttava Los Zetas ja sen pahimmat kilpakumppanit (en tosin havainnut merkkiäkään kartelleista myöskään siellä vieraillessani). Sen jälkeen, kun presidentti Felipe Calderón julisti sodan huumekartelleja vastaan vuonna 2006, yhteenotoissa on kuollut yli 50 000 ihmistä. Palkkamurhat ja ammuskelut ovat arkipäivää, mutta turistien elämään ne eivät vaikuta mitenkään. On niin kartellien kuin hallituksenkin intresseissä, että turismi kukoistaa ja ihmiset haluavat tulla Meksikoon jatkossakin. Olo autiossa Rosaritossa iltamyöhään kävellessä tuntuukin jopa turvallisemmalta kuin Helsingissä. Olen koiraepisodin lisäksi pelästynyt täällä tasan kerran, kun liikennevaloissa viereiselle kaistalle pysähtyi lava-auto täynnä konekiväärit kädessä istuvia miehiä. He osoittautuivat kuitenkin Meksikon armeijan ilmeisen ampumavalmiiksi sotilaiksi. En uskaltanut ottaa kuvaa.

Suuntasin kohti Helsinki-Vantaan lentokenttää viideltä aamulla keskiviikkona. Samaan paikkaan olen suunnannut lähemmäs sata kertaa aiemminkin. Yleensä olen aina tiennyt palaavani viikon-parin päästä takaisin. Silloinkin, kun päädyin olemaan Australiassa toista vuotta, luulin lähtiessäni meneväni vain parin viikon lomalle. Thaimaassa sentään vietin tarkoituksella kokonaisen syksyn. Tämä oli kuitenkin ensimmäinen kerta, kun lähtiessäni todella tiesin lähteväni pitkäksi aikaa pois. Katselin taksin ikkunasta vesipisaroiden ropisemista ja pikkuhiljaa syksyisestä talviseen kääntyvää luontoa. Sitä ei tulisi ikävä. Montaa muuta asiaa kyllä, mutta lähteminen tuntui silti hyvältä ja oikealta.

Helsinki-Lontoo-New York-San Diego ei vaikuttanut etukäteen erityisen mukavalta lentokombinaatiolta. Minulla on hassu suhde lentämiseen; tykkään siihen liittyvistä asioista kuten flyertalk.comin lukemisesta, lentomailien keräämisestä ja uusilla yhtiöillä tai koneilla lentämisestä. Toisaalta vihaan kuitenkin itse lentämistä, enkä saa ikinä oikein koneissa nukuttua. Nyt olin jo ollut toista vuorokautta hereillä lähtiessäni, ja lentäminen veisi toisen mokoman.

Onnekas kun olen, satuin viimeisenä päivänäni Suomessa tapaamaan lentokentällä työskentelevän ystäväni, joka fiksasi unelmapaikat kaikille lennoille. Helsinki-Lontoo meni varauloskäyntipaikalla, Lontoo-New York -välillä minulla oli makoilutilana tyhjä kolmen paikan penkkirivi vaikka kone oli muuten tupaten täynnä, ja viimeisellä pykälällä istuin bisnesluokassa maksamatta ekstraa. Kaikki muu sujui aika jouhevasti paitsi vaihto New Yorkissa, jossa piti ottaa laukut hihnalta ja kantaa ne itse toiseen terminaaliin airtrainia käyttäen. Tämänkertaisen reissun ensinäkymä Amerikasta ei ollut juuri Suomen syksyä hääppöisempi.

Viimeinenkin lento laskeutui ajallaan, ja suorastaan jo ihmettelin kuinka kerrankin kaikki tuntuu menevän putkeen. Sitten löysin itseni seisomasta matkalaukkuhihnalta. Laukku toisensa jälkeen tipahti hihnalle, mutta omani ei sinne löytänyt sitten millään. Puolen tunnin odotuksen jälkeen hihna pysähtyi, ja sen edessä lähes autiossa terminaalissa seisoin ainoastaan minä. 48 tuntia valvoneena, väsyneenä ja hikisenä.

Menin American Airlinesin laukkutiskille, jota vanha elämäänsä kyllästyneen oloinen mies oli sulkemassa. Kerroin, että laukku ei tullut perille, ja annoin tuntomerkit sekä Helsinki-Vantaalta saadun laukkukuitin. Ukko naputteli 20 vuotta vanhaa tietokonettaan vartin, ja totesi että laukkua ei ole vielä paikannettu. Hän epäili, että se on vielä Helsingissä. Selitin, että ihan omakätisesti kannoin sen bag dropiin New Yorkissa, joten jos se ei kerran ole tullut perille, voimme kenties päätellä sen olevan vieläkin Isossa Omenassa. Ukko ei ollut kanssani samalla aaltopituudella, ja halusi kuitenkin konsultoida Helsinkiä. Luovutin. Lopulta sain kuitin ja lapulle kirjoitetun puhelinnumeron, johon voin soittaa seuraavana päivänä ja tiedustella laukun tilannetta.

Olin jo hieman lämmöissä, mutta ärsytys muuttui iloksi hetkessä kun kaverini Bryan, Josh ja Shaun saapuivat terminaaliin. High fivet, sisään kaverien vuokraamaan autoon ja nokka kohti Meksikoa. Parinkymmenen minuutin päästä olimme jo rajalla. Elättelin etukäteen ikäviä visioita siitä, kuinka USA:n ja Meksikon välisen rajan ylittäminen veisi ikuisuuden huumekoirineen ja kumihanskatarkastuksineen. Todellisuus oli kuitenkin hieman erilainen. Jonotimme ensin noin puoli minuuttia tietullia muistuttavassa autojonossa. Tiskille päästyämme meksikolainen rajavartija katseli meitä hetken ja avasi sitten suunsa.

"Drugs?"

Puistelimme päätämme.

"Guns?"

Kerroimme, ettei niitäkään löydy.

Virkailija ei vaivautunut tarkistamaan autoa, vaan nyökkäsi ja avasi portin. Welcome to Mexico.

Toiseen päähän mennessä pojat olivat kuulemma jonottaneet neljä tuntia. Ilmeisesti USA:sta on helppo päästä pois, mutta takaisin tuleminen onkin sitten vähän vaikeampaa. Tämän pääsen kokemaan itsekin reilun viikon päästä, kun menemme San Diego Chargersin jenkkifutispeliin.

Pääsimme perille Rosaritoon joskus kymmeneltä illalla. Välietappi piti tehdä Wal-Martiin, josta ostin hammasharjan, t-paidan ja bokserit jumissa olevien tilalle. Kämpille päästyämme en voinut kuin haukkoa henkeäni, sillä tämä crib on kyllä sanalla sanoen aivan älytön. En edes tiennyt, että meillä on kevyesti kaksi kerrosta käytössä. Tilasta ei ainakaan ole puutetta.

Heräsin seuraavana aamuna jet lageissani jo seitsemältä. Illalla en nähnyt mitään pimeyden vuoksi, ja nyt taas en nähnyt edes alemman kerroksen parveketta sumulta. Täällä on kuulemma joka aamu niin sankka sumu, että autotkin ajavat kahtakymppiä motarilla kolareilta välttyäkseen. Parvekkeelta katsottuna se näytti lähinnä siltä, kuin koko maa olisi aivan pilvessä (sitä se kyllä on toisellakin tapaa näin parin päivän perusteella). Olin liian väsynyt kaivaakseni kameraa. Sen sijaan nukuin pari tuntia lisää, ja heräsin juuri sellaisiin näkymiin, joita toivoinkin näkeväni.

Kävimme syömässä meksikolaisen, tortilla- ja chilipitoisen aamupalan, ja suuntasimme omalle rannallemme. Sinne ei ole kuin yksi sisäänkäynti - suoraan asuintalomme pihalta - jota taas vartioi turvatiimi vuorokauden ympäri. Toki ymmärrän sen, koska Meksiko ei ole niitä turvallisimpia paikkoja asua ja muut tornitalon asukkaat eli lähinnä eläkepäiviään viettävät rikkaat jenkit arvostavat varmasti yksityisyyttä ja turvallisuutta. En voinut kuitenkaan henkilökohtaisesti olla ajattelematta, että mieluummin olisin julkisella rannalla. En nyt mihinkään lapsiperheiden kansoittamalle turistirannallekaan kaipaa, mutta jotenkin tällainen eristäytyneisyys tuntuu liialliselta paikallisesta elämästä ja kulttuurista irtautumiselta. Kämppiksenikin ovat lähinnä pelanneet 15 tuntia päivässä ja löhönneet rannalla, mutta aion potkia heihin ensi viikolla vähän eloa ja mennä tutkimaan paikkoja. Tiesin kyllä mihin ryhdyin tänne lähtiessäni, sillä pokerinpelaajien laiskuudelle ja mukavuudenhalulle ei tunnetusti ole loppua, mutta itse en aio pelkästään näyttöpäätteen edessä istua vaikka 70 tunnin työviikkoja suunnittelenkin tekeväni.

Soitin laukustani ensimmäisen kerran torstaina iltapäivällä. Numerosta, josta saisin lentokenttävirkailijan mukaan vastauksen kaikkiin kysymyksiini, vastasi robotti. Painelin nappeja, syötin laukun jäljitysnumeron ja yritin kaikkeni, mutta asiakaspalvelijaa en saanut langan päähän. Robotti sen sijaan oli oikein avulias toistaessaan monotonisella äänellään, kuinka laukkujani ei ole vielä edes löydetty. American Airlinesin nettisivuiltakaan ei löytynyt yhtään palvelunumeroa, josta voisin pyytää apua. Päätin odottaa perjantaihin.

Perjantaina kahdeksan dollarin t-paita ja toista päivää 35 asteen helteessä päällä olevat bokserit alkoivat jo vähän hiostaa. Partakin oli ollut ajamatta maanantaista, ja muistutti jo enemmän pusikkoa kuin sänkeä. Soitin toivoa täynnä puoliltapäivin robotille. "The location of your luggage is currently unknown. The location of your luggage is currently unknown. The location of your luggage...". Olin aika lähellä heittää puhelimen seinään.

Lauantaina kaverini lähtivät käymään San Diegossa kysyäkseen laukkua lentokentältä. He ehtivät odottaa neljä tuntia rajalla ja ajaa lähes kentälle asti, kun täällä päässä sain omaan puhelimeeni soiton oudosta numerosta. "Olemme Rosaritossa viiden minuutin päästä", kerrottiin puhelimessa. Kolme päivää myöhemmin laukkuni oli löytynyt, ja mitään ilmoittamatta se tuotiin kotiovelle. Lukko oli revitty ilmeisesti tullitarkastusta varten, mutta muuten jopa näyttöni oli ehjänä. Kolme päivää siihen meni. En edes jaksanut kysyä, josko olisin oikeutettu jonkinlaisiin korvauksiin, sillä olin niin onnellinen porottavasta auringosta, parvekkeen alla odottavasta Tyynestä Valtamerestä ja kaikesta siitä pokerista, jota tulisin lähikuukausina pelaamaan. Kaverini eivät olleet ihan yhtä onnellisia 4,5 tunnin hukkareissustaan.

Nyt on jo sunnuntai, emmekä ole ensimmäisellä viikollani saaneet aikaan oikeastaan mitään paitsi jokapäiväiset 12 tunnin pelisessot. Ensi viikolla pitäisi alkaa tapahtumaan, kun loput, naapuritornissa asuvat kaverini palaavat Floridasta ja koko remmi on koossa. Jonkinlainen isku naapurikaupunki Tijuanan yöelämään pitänee tehdä ensi viikonloppuna. Odotan kauhunsekaisin tuntein, sillä Tijuanalla on oma, ei-niin-rauhallinen maineensa.

PS. Kävimme taksilla illallisella toissailtana. Vakiokuskimme, kliseisesti tietenkin Pedro, on kuulemma kova parittamaan meitä paikallisille kontakteilleen. Sain jo oppitunnin siitä, kuinka eri ikäiset katolisessa high schoolissa ja collegessa olevat tytöt tunnistaa sukkien väristä, "ettei käy huonot". Pedrolla oli myös tarjous: "Let me know if you want girls, any aged girls, any kinds of girls. You can party with them, go swimming with them, fuck them in the ass!". Suora lainaus. Pedro on noin 60-vuotias ja kuulemma 11 lapsen isoisä. Welcome to Mexico.

PPS. Näytin kämppiksilleni tätä blogia, ja Cityn peilikuvan parhaat pomppasivat samalla esiin. Kaverini ovat viettäneet nyt toista tuntia käyden läpi satunnaisten suomalaistyttöjen ja -naisten kuvia ja ovat vahvasti sitä mieltä, että suomalaiset naiset ovat maailman kauneimpia. Ja minä kun luulin tekeväni itselleni palveluksen muuttamalla Kaliforniaan...