Miikka Anttonen

Peleissä on tullut viime aikoina niin pahasti pataan, että ajattelin pitää muutaman rentoutumispäivän. Lisäksi olen ollut jo kuukauden Vancouverissa saamatta aikaan juuri muuta kuin 40 000 taalan nettitappiot ja rakon hiirikäteen, joten lienee korkea aika päivittää blogia myös matkailunäkökulmasta. Yritän pokeriaddiktioltani kyetä viettämään lähiaikoina huikaisevat kolme täyttä vapaavuorokautta Brittiläisen Kolumbian maisemissa. Alla selvitys niistä ensimmäisestä.

20:00: Elämäni ensimmäinen jääkiekon syntymäsijoilla Kanadassa pelattava NHL-matsi on pyörähtämäisillään käyntiin Rogers Arenalla. Tänään on ohjelmassa Vancouver Canucks-Minnesota Wild. Vaikka peli on maanantaina, halli on ääriään myöten täysi ja yleisön pauhunta suomalaisnäkökulmasta jotain aivan käsittämätöntä. Ottelussa on hieman suomalaispanosta, sillä Minnesotassa pelaavat Niklas Bäckström, Mikko Koivu ja farmikomennuksella oleva Mikael Granlund.

Minä en juuri jääkiekosta ymmärrä, mutta betsasin kuitenkin vieraiden vähintään kahden maalin voittoa lähinnä Vancouverin loukkaantumissuman ja alati epävarman maalivahti Roberto Luongon takia. Kertoimeksi sain reilut neljä. Tämä on minun penkkiurheilussani sekä parasta että ikävintä. Minun on täysin mahdotonta seurata juuri mitään urheilutapahtumia ilman jännitysbetsejä. Olen hylännyt haaveet pitkällä tähtäimellä tuottoisasta vedonlyönnistä jo ajat sitten, vaikka toki yritän aina ennen peliä vähän miettiä mihin rahani survon. Tämänkertaisessa vedossa on minusta ihan ideaakin, koska kerroin on iso, Minnesota joukkueena vahvempi ja lisäksi NHL:ssä pelit tuppaavat repsahtamaan sen verran runsasmaalisiksi, että kahden maalin voitto tulee siinä kuin yhdenkin.

Mikko Koivu kauhomassa aloitusta.

Fanitan siis salaisesti Minnesotaa, mutta sinivihreän fanimeren joukossa en uskalla pitää minkäänlaista ääntä. Kun Vancouver menee toisessa erässä johtoon, hymyilen tekohymyä ja heitän high fivet viereisen moottoripyöräjengiläisen näköisen Canucks-fanin kanssa. Minnesota kuittaa kuitenkin melkein heti tasoihin, jolloin koen yhden penkkiurheilurani sykähdyttävimmistä hetkistä. Koko halli nimittäin hiljenee kuin salamaniskusta. Kukaan ei vihellä tai buuaa. Kukaan ei tunnu edes hengittävän. Tauoton kymmenientuhansien äänekkäiden fanien mekastus loppuu kuin seinään, ja muutamien sekuntien ajan hallissa voisi kuulla höyhenenkin putoavan. Sitten kiekko on taas jäässä ja mylvintä jatkuu.

Minnesota menee kolmannessa erässä minulle suotuisaan 3-1-johtoon. Vedon suhteen alkaa näyttää jo hyvältä. Bäckström on maalillaan kuin muuri, mutta harmaita hiuksia minulle aiheuttaa jokaisessa vaihdossa sekoileva Minnesotan pelaaja nimeltä Stoner. Kaveri kadottaa jatkuvasti kiekon omalla alueella ja on aivan tuuliajolla. Sen nyt tietää mitä siitä seuraa, kun stoner tuodaan tänne pilvipäiden mekkaan. Ihmeen kaupalla numerot pitävät ja pääsen lunastamaan isoimman betsivoittoni yli vuoteen.

08:30: Vaikka menin matsin jälkeen melkein suoraan nukkumaan, painan torkkua reilun tunnin ajan. Bussi kohti Vancouverin olympialaisten alppilajiareenana toiminutta Whistleriä lähtee puolen tunnin kuluttua toisesta päästä kaupunkia, enkä ole vielä päässyt edes sängystä ylös. Kadehdin suuresti iltaunisia ihmisiä, jotka pystyvät nukahtamaan aikaisin ja ponnahtavat aamuisin ylös virkeinä seitsemän tunnin unilla. Minulla on aina suuria vaikeuksia nukahtaa iltaisin, aamuisin en herää atomipommin räjähdykseenkään alle yhdeksän tunnin unilla. 10-11 tuntia niin saatan herätä jo hyvällä tuulella.

09:00: Ehdin juuri ja juuri bussiin tyhjin vatsoin. Parituntinen bussimatka Whistleriin kurvaillaan pitkin nimensä veroista Scenic Highwayta. Korkealla meren pinnan yläpuolella mutkitteleva tie koostuu vaihtelevista vuori-, järvi- ja metsämaisemista.

11:00: Heitän kamat hotellille ja lähden suoraan rinteeseen. Sinne päästäkseen pitää tosin ensin vuokrata varusteet ja ostaa hissilippu sekä minun tapauksessani hommata myös hiihdonopettaja. En tule koskaan unohtamaan sitä, kun joskus 10-vuotiaana menin Serenan jyrkimpään rinteeseen ilman mitään laskettelukokemusta. Ajattelin, että ei kai se nyt ole niin justiinsa jos ei osaa kääntyä tai jarruttaa ja painoin pystysuoraa mäkeä alas polvet kyykyssä kuin mäkihyppääjä. Joitakin kymmeniä sekunteja myöhemmin ihmiset hyppivät tieltäni pois kun huusin mäen alla kävelijöitä väistämään. Sukset pysähtyivät vasta kahvion edessä menevälle soratielle. Tämän jälkeen lasketteluni on ollut hyvin heikoissa kantimissa. Vaikka veri on aina vetänyt matkailemaan, niin ikinä en ole vielä alppikohdetta jostain syystä valinnut. Muutaman kerran olen sentään rinteessä aikuisiällä käynyt ja jotenkuten osaan jo kääntyä, mutta ajattelin kertaustunnin olevan paikallaan huomioiden Whistlerin rinteen lähes kaksituhatmetrisen korkeuden. Näiltä korkeuksilta ei viitsi tulla kierien alas.

12:00: Harjoitusrinne on tietenkin täynnä koppavia 9-vuotiaita, jotka kääntyvät taidokkaasti kuin Hermann Maier ja naureskelevat pipoonsa allekirjoittaneen räpellykselle. Pysyn sentään pystyssä ja tekniikkaakin saadaan vähän hiottua, mutta pääosin lasketteluni muistuttaa silti edelleen lähinnä poukkoilevaa fasaania.

13:30: Puolitoistatuntisen opetussession jälkeen päätän painaa gondolilla vuoren huipulle jo ihan näköalojen takia.

14:00: Huipulla totean, että täältä ei kyllä ole mitään toivoa tulla alas yhtenä kappaleena. Nielen ylpeyteni ja palaan viihdyttämään 15 vuotta nuorempia kaatuilevaisella suorittamisellani toista kilometriä alemmas. Saatan olla Whistlerin huonoin laskija, mutta näissä näköaloissa laskettelusta nauttii vähän vajavaisemmillakin taidoilla.

17:00: Laskemisesta tarpeeksi saatuani palautan tavarat vuokraamoon ja kävelen käytännössä yhdestä kadusta koostuvan kaupungin päästä päähän. Muutama ravintola ja baari, parikymmentä hotellia ja loputtomasti suksivuokraamoja, siinä se. Vaikka laskettelu on siistiä ja kaupunki häkellyttävän kaunis, en oikein pysty ymmärtämään miten monet jaksavat elää hiihtokeskuselämää koko talven (enkä varsinkaan ymmärrä miten jotkut jaksavat sitä persläpien maassa, terveisiä vain Valtterille ja Annille sinne La Graveen <3). Täällä(kään) kun ei tosiaan pysty tekemään mitään muuta kuin laskemaan ja juomaan olutta. Ehkä ymmärtäisin, jos uskaltaisin mennä edes toiseksi helpoimmaksi luokiteltuun rinteeseen.

17:30: Reissun traumaattisin kokemus tapahtuu hieman yllättäen ravintolassa. Menen satunnaiseen grilliravintolaan, jossa minua palvelee oikein mukava arviolta parikymppinen tyttö. Kyseessä on halpa ja vaatimaton hiihtokeskusmättölä, ja ihmettelen alusta asti tarjoilijan loputonta palvelualttiutta. Olen hiestä aivan märkä ja hiukset sekaisin raskaan päivän jälkeen, ja haluaisin vain syödä rauhassa nurkassa ilman kerran minuutissa toistuvaa "is everything fine so far?"-kyselyä. Lopulta ajaudun kuitenkin juttelemaan tarjoilijan kanssa muustakin kuin selvästi pakastelihasta valmistetusta pihvistäni. Tyttö on Ruotsista, tullut tänne laskettelemaan ja elättää itsensä tarjoilemalla, ja tunnisti heti aksenttini skandinaaviseksi. Kumpikin meistä on kaukana kotoa, ja elämänasenteissamme paljon samaa. Kun olemme uppoutuneet keskusteluun ties miten pitkäksi aikaa ja muut pöytäseurueet hiiltyneet palvelun puutteeseen, tajuan sen minkä paremmalla tilannetajulla varustettu ihminen olisi tajunnut jo 20 minuuttia takaperin. Tätä ei vielä ole koskaan reilun 26-vuotisen elämäni aikana tapahtunut, mutta jostain käsittämättömästä syystä tämä todella suloinen ja kiinnostava maailmanmatkaajakollega taitaa pitää minusta. Ja saman tien kun tajuan tämän, tunnen kuinka alan hermostua ja stressata siitä, kuinka haisen pahalle ja näytän siltä, että olen ottanut pää edellä tuntumaa lumihankeen tuntikausia. Äsken vielä onnistuin naurattamaan seuralaistani itseironisilla vitseillä huonoista laskettelutaidoistani, mutta nyt pääni lyö täysin tyhjää. Voisin kysyä mitä hän aikoo tehdä illalla, tai pyytää after skille, tai mitä tahansa. Mutta se vähäinenkin "game" mitä minulla on koskaan selvin päin ollut on jostain syystä kadonnut kokonaan. Syytän pitkää parisuhdetta ja talvea kohteessa, jossa yhtä yötä pidemmälle kiinnostavia naisia oli lievästi sanottuna vaikea löytää. Romanttisemman pyynnön sijaan kuulenkin itseni pyytävän laskun. Sitä odotellessani pohdin, voisinko jotenkin vielä pelastaa tilanteen. Nyt tytöllä on kuitenkin kiire toisten pöytien ja tiskin takaa pälyilevän pomon kanssa, joten mahdollisuus on jo mennyt. Jätän tipin ja nousen taksiin miettien, mitä helvettiä äsken tapahtui.

19:00: Illan viimeinen etappi on vuorenrinteessä sijaitseva Scandinave Spa. Se ei ole mikä tahansa kylpylä, sillä kaikki sen altaat ja saunat sijaitsevat ulkona -5 asteen lämpötilassa ja lumipyryssä. Mieleen tulevat kuumat lähteet Reykjavikissa, joissa pulikoin myös aikanaan keskellä talvea. Tulikuumissa altaissa on mukava lillua, kun nenälle putoilee lumihiutaleita ja hiukset alkavat jäätyä. Ainoana miinuksena voisi mainita paikan mainostaman suomalaisen saunan. Edustan kyltissä kerrotaan informatiivisesti suomalaisista viikingeistä ja näiden hammam-kylpylöistä, ja itse saunassa veden heittäminen kiukaalle on kielletty. Täytyy kyllä muutenkin ehkä vähän kritisoida omia ratkaisuja, jos lähtee Meksikoon talvea pakoon ja päätyy lumiseen Kanadaan maksamaan siitä, että pääsee suomalaiseen saunaan. Oh well.

21:00: Nyt voidaan puhua jo aikaisesta illasta. Kirjoitan tätä artikkelia läppäri sylissä karhuntaljan alla, kun hotellihuoneeni takka loimuaa taustalla. Huoneessa on lämmintä ja kotoisaa. Tulevana yönä otan ne täydet yksitoista tuntia ennen seuraavaa yritystä rinteessä, jota huomaan melkein jo odottavani. Ehkä tätä hiihtokeskuselämää voisi sittenkin jatkaa vähän pidempään.

Lähetin vähän aikaa sitten tv-tuotantoyhtiössä työskentelevälle ystävälleni pitkähkön kyselytulvaviestin, jossa kyselin alan työllistymisnäkymistä. En ole aikeissa lopettaa pokeria vielä vähään aikaan, mutta täysin odottamatta viime kuukausina on jostain mieleni sopukoista puskenut esiin ajatus, että ehkä en kuitenkaan pelaa tätä peliä loppuelämääni. Minut tunteville tämä tulee luultavasti melkoisena shokkina, koska ensinnäkään en ole aikuisiälläni ollut yhdessäkään vakavassa työsuhteessa (jos mäkkärin tyylisiä duuneja alle parikymppisenä ei lasketa), ja olen jo 26-vuotias. Toiseksi jopa meistä pokeriammattilaisista olen aina ollut huomattavasti keskimääräistä obsessoituneempi pokerista. Monet pelaavat nykyisin parikymmentä tuntia viikossa varallisuutensa turvin käyttäen lopun ajan elämästä nauttimiseen, minä tulen hulluksi jos en saa pelata ainakin viittäkymmentä tuntia. Muutamia vuosia sitten pokerikuumeeni ollessa korkeimmillaan olin aivan häkeltynyt, kun eräs pitkän linjan ammattilainen kertoi pelaavansa pokeria vain siksi, että sen tuoman korkean tuntipalkan turvin hänelle jää mahdollisimman paljon vapaa-aikaa. Itse olin aina pitänyt vapaa-aikanani sitä, kun saan pelata pokeria rauhassa ilman häiriötekijöitä.

Jotenkin tämä asetelma on muuttunut myös omalta osaltani viime aikoina. Ensimmäistä kertaa koskaan olen viimeisen vuoden aikana oikeasti nauttinut päivistä, kun ei tarvitse pelata pokeria. Olen pitänyt kokonaisia vapaapäiviä ja jopa -viikkoja ilman, että satunnaisia kutinoita lukuunottamatta olen kaivannut hiiren naputtelua. Olen saanut päästäni kiinni ajatuksia kuten "olisipa mukavaa jos olisi niin paljon rahaa, ettei tarvitsisi koskaan tehdä töitä". Aiemmin minulla ei ole oikein ollut mitään varsinaista tavoitetta tai päämäärää, koska vaikka olisin vienyt Bill Gatesin rollit, olisin silti luultavasti halunnut pelata 50 tuntia viikossa ihan vain siksi, että se on mielipuuhaani.

Mikä sitten on muuttunut? Suoraan sanottuna en tiedä. Pelit ovat sujuneet kokonaisuutena edelleen sen verran hyvin, että tappioiden kanssa tällä ei ole mitään tekemistä. En ole vielä liian vanhakaan, vaan hiirisormi naputtaa entiseen malliin ja 15 tunnin pelisessiot eivät vieläkään pahemmin hapota. Nautin edelleen suunnattomasti siitä degeneraattielämästä, kun saa uhkapelata päivästä toiseen massiivisia tuntimääriä. Jostain syystä minusta on kuitenkin viime aikoina tuntunut, että olisi hienoa yrittää antaa oma panos maailmalle jossain muussakin. Pokeriammattilaisuus on itsekkäimpiä mahdollisia ammatteja, jossa työssä menestyminen on samalla muilta pois ottamista. Muille ihmisille siinä ei anna muuta kuin vitutuksen, kun vie heidän rahansa. Minusta ei koskaan tule kahdeksasta neljään-työskentelijää, mutta olisi hienoa kokeilla joskus siipien kantavuutta jonkinlaisen epäitsekkään luomistyön parissa.

Pokeri on ammattina todella kuluttava myös siinä mielessä, että se imee henkisesti aivan kuiviin. Koska aivoni käyvät ylikierroksilla koko sen ajan kuin pelaan, en muina aikoina luultavasti anna itsestäni kovin sosiaalista tai intellektuellia kuvaa. Muistan, kuinka joskus 18-vuotiaana olin idealistinen kriitikonalku, joka googlasi satunnaisia wikipedia-artikkeleita yleissivistystä kohentaakseen ja painoi iltalukiossa espanjaa oppimisen ilosta. Kun nykyisin lopetan 12 tunnin pelisession, olen valahtanut ajattelukyvyltäni johonkin koiran ja kultakalan välimaastoon, eikä minulle tuota mitään ongelmia katsoa keskinkertaisia sitcomeja aivot narikassa. Löysin esimerkiksi vähän aikaa sitten tämän nettisivuston, josta voi katsella täysin ilmaiseksi mitä tahansa maailman parhaiden yliopistojen oppitunteja. Sain ainakin itse tästä löydöksestä aivan älyttömät kicksit, mutta ikävä kyllä 95 prosenttina päivistä minulla ei ole mitään mahdollisuutta oppia uutta. Näen vain puhuvia päitä, ja kaikki tieto menee toisesta korvasta ulos ilman, että pokeriajattelun turruttamat aivoni rekisteröivät yhtään uutta ajatusta. Maailma on kuitenkin aika ihmeellinen paikka, ja tuntuu vähän tuhlaukselta olla todella hyvä vain yhdessä asiassa, mikä sekin on vielä toisten ihmisten rahojen nyhtämistä sataprosenttisen itsekkäin tarkoitusperin.

Vaikka pokeriammattilaisuus on useimmille nimenomaan oravanpyörästä pakenemista - ja se on myös minulle ollut aina siinä kaikkein parasta - omanlainen oravanpyöränsä se on sekin. Ei ehkä aikaisten aamuherätysten tai ärsyttävien pomojen oravanpyörä, vaan pikemminkin itseensä imaiseva maailma, todellisuuspako. Minulla ei ole vuosikausiin ollut mitään hajua paljonko keskivertoduunari tienaa, paljonko ruoka maksaa, mihin aikaan aamun ensimmäinen bussi lähtee, mitä tavalliset ihmiset tekevät iltaisin, milloin aurinko nousee tai laskee ja niin edelleen. Jos en jollain käsittämättömällä tavalla olisi onnistunut elämään erittäin terveellisissä parisuhteissa tavallisiin tyttöihin ja omaisi selväjärkisiä kavereita, olisin luultavasti kadottanut kosketukseni todellisuuteen jo kauan sitten.

Katsoin Facebookista satunnaisesti 40 viimeisintä kaveria, joiden kanssa olen lähetellyt viestejä. Näistä 33 koski jollain tapaa pokeria. Jos mietin ystäväpiiriäni, niin valitettavan moni ystävyyssuhde on jäänyt varsin vähälle ylläpidolle sen jälkeen, kun viisi vuotta sitten tähän oravanpyörään astuin. Toki tietyt elämänmittaiset ystävät ovat säilyneet ja ihan parhaat ystäväni ovat edelleenkin pääsääntöisesti ei-pokerinpelaajia, mutta moni ennen tärkeältä tuntunut ystävyyssuhde on hautautunut jonnekin miljoonien jakojen ja hävittyjen ja voitettujen dollareiden alle. Omalta puoleltani syy väljähtäneeseen yhteydenpitoon ei koskaan ole ollut siinä, että olisin nähnyt itseni jotenkin eriarvoisena. Minulla ei vain yksinkertaisesti ole ollut energiaa. Jos pokerissa haluaa huipulle, ei ole muita vaihtoehtoja kuin elää sataprosenttista pokerielämää pelin ehdoilla (kuten muussakin huippu-urheilussa). Ja kun olen jo antanut itsestäni viimeisenkin pisaran koko päivän kestäneen maratonsession jälkeen, minulle on lähes mahdotonta jaksaa olla sosiaalisessa kontaktissa muihin kuin pokeriystäviini. Me ymmärrämme toisiamme, ja toisen nuhjuinen olemus, ajamaton parta ja alavireinen habitus viestii toiselle pokerinpelaajalle siitä, että töitä on taas tehty. Pokerinpelaajien kesken on helppo puhua siitä, kuinka taas meni kymppitonni kankkulan kaivoon ja vituttaa kuin pientä oravaa. Tällaiset keskustelut ovat uhkapelaajille jokapäiväisiä kahvipöytäkeskusteluja (tosin kahvin tilalla on yleensä olutta). Mutta kun yrität tavata ns. normaalia ihmistä, niin yritä siinä nyt sitten motivoitua puhumaan opintotuen leikkauksista tai siitä, kuinka junat ovat aamuisin myöhässä. Kuten sanoin, tällä ei ole mitään tekemistä oman egoismini kanssa, minulla ei vain kertakaikkiaan riitä siihen kovin usein energiaa. Kovasti haluaisin asian olevan toisin, mutta niin kauan kun ammattini on tämä, on muutosta vaikea nähdä. Ollakseni empaattinen ekstrovertti, jolla riittää aina aikaa muiden murheille ja joka rakastaa kahvilla käymistä kavereiden kesken maailmaa parantaen minun pitäisi tehdä jotain vähemmän kuluttavaa.

En varmasti koskaan pääse niin riippumattomaan ammattiin kuin pokeri matkusteluineen ja vapauksineen, enkä luultavasti myöskään samalle tulotasolle. Mutta ihan ajatuksen tasolla yhtäkkiä ei tunnukaan niin vastenmieliseltä, jos saisin joskus mahdollisuuden toteuttaa itseäni muutenkin. Itseni tuntien vähän luulen, että mahdollisessa tulevassa ammatissanikin tulen obsessoitumaan tehtävistäni samalla tavalla, mutta ehkä kykenisin ainakin olemaan parempi ystävä ja kumppani muillekin kuin niille, joiden elämä on pelkkää pokeria ja sosiaaliset kontaktit koostuvat tapaamisista Namun terassilla aamukolmelta.

Totta puhuakseni en ihan vähän odota sitäkään, kun puolentoista kuukauden päästä rantaudun pitkästä aikaa Suomeen ja pääsen vetämään ns. pokerikännit paatuneiden uhkapeluriystävieni kanssa, käymään läpi viimeisen puolen vuoden tapahtumat korttiringeissä sekä yrittämään pokerinörtin haparoivalla itseluottamuksella ja kymmenen rohkaisujuoman jälkeen sammaltavalla puheenparrella naisseuran iskemistä Helsingin kesäyössä. Nämä kokoontumiset nimittäin menevät joka kerta niin, että ensin puhumme tuntikaupalla tavallisen ihmisen korvaan kuolettavan tylsiä pokerijuttuja, ja sitten kun riittävän alkoholitarjoilun jälkeen voisi puhua jostain muustakin, oma ulosanti ei enää ole kovin ymmärrettävää. Vaikea käsittää, miksi nämä iltamat johtavat erittäin harvoin kontakteihin vastakkaiseen sukupuoleen.

Ensi kesänä aion kuitenkin myös yrittää jotain, mihin en toistaiseksi ole vielä koskaan pystynyt. Pelata inhimillisiä määriä vain 3-4 päivänä viikossa, sivistää itseäni muuten kuin pokeriartikkelien kautta, käydä kahviloissa, pyöräillä ympäriinsä wannabe-hipsteripyörälläni, pelata tennistä, tavata vanhoja ystäviä pitkästä aikaa ja käydä pussikaljalla. Ehkä myös kirjoitan jotain pöytälaatikkoon tulevaisuuden varalle. Jo pelkkä auringonvalon näkeminen olisi edistystä aiemmista kesistä, joten kovin korkealla rima ei ole.

Ystäväni jaksoi vastata noin 5000-merkkiseen tajunnanvirtamailiini, mikä paitsi lisäsi käsitystäni ei-pokerinpelaajien energisyydestä, myös valoi uskoa tällaisen kouluttamattoman ja työkokemuksettoman uhkapelurinrotjakkeen tulevaisuudennäkymiin. Ehkä joku kaunis päivä pelaan pokeria enää harrastuksena sunnuntai-iltaisin tohvelit jalassa, ja muun ajan toteutan itseäni kirjoittaen. Jos olen onnekas, ehkä joku vielä jopa maksaa siitä minulle jotain. Ihan vielä ei kuitenkaan ole sen aika, sillä pokerimaailmassa on minulle edelleen liikaa rahaa voitettavana ja jakoja nähtävänä. Seuraavat vuodet näyttävät hyvässä ja pahassa varsin pokeripitoisilta.

PS. Kuvat ovat viime viikon reissultani Cypress Mountainille. Vancouverin loputon vesisade alkoi ärsyttämään niin paljon, että päätin ratkaista ongelman menemällä niin korkealle (1320 metriä), että tulisi edes lumena.

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta, josta saan tasaisin väliajoin kyselyitä niin kommenttiboksissa kuin sähköpostitsekin. Haluan heti alkuun painottaa, että en mitenkään pyri hankkimaan uusia pelaajia pokerin pariin tällä kirjoituksella. En myöskään yritä ajaa ketään pois, vaan kirjoitan neutraalisti rehellisen näkemykseni mukaan. Jos joku tämän luettuaan päättää kuitenkin aloittaa pokerin ja päätyy häviämään siihen rahaa, niin vastuu on täysin lukijan. Viisas amerikkalainen ystäväni sanoi kerran, että "poker is a hard way to make an easy living". Tämän paremmin asiaa on vaikea kiteyttää.

Kysyin Suomen johtavalta pokeriauktoriteetilta Aki Pyysingiltä tämän arviota pokerin harrastajamääristä Suomessa. Akin mukaan noin 500 000 suomalaisella on ainakin joskus ollut nettipokeritili, joista tosin valtaosa lienee jo lopettanut harrastuksen. Jossain määrin aktiivisia harrastajapelaajia Aki epäili Suomessa olevan tällä hetkellä 100 000. Ammattilaisia tästä joukosta on noin 500, eli vain yksi tuhannesta kokeilleesta on onnistunut tekemään pelistä itselleen ammatin (opiskelun tai päivätyön ohessa pokeria voitollisesti pelaavia puoliammattilaisia lienee tosin tuhatkunta lisää). Tästä saa toivottavasti jotain perspektiiviä. Mainittakoon vielä, että maailmanlaajuisesti suhdeluku on luultavasti vieläkin huonompi, noin 5000:1. Suurimmalle osalle ihmisistä pokeriammattilaiseksi pyrkiminen on siis äärimmäisen huono ja kallis idea. Mutta entä, jos olet päättänyt yrittää tätä uraa? Miten huipulle oikein noustaan?

Nähdäkseni askelmat menevät jotakuinkin näin:

1) Rakkaus peliä kohtaan. Ennen kuin sen pidemmälle kannattaa edes ajatella, pitää itsestään löytää vilpitön rakkaus pokeria kohtaan. Pokeriammattilaisuudessa ei ole mitään järkeä, jos ei vielä vuosienkin jälkeen saa kicksejä vastustajan nöyryyttämisestä ja pelin nyansseista. Tämän kohdan läpäissevät vielä melkein kaikki kokelaat, sillä hyvin harva pokeria kokeillut on todennut sen tylsäksi peliksi.

2) Halu oppia ja työmoraali. Hiiren naksutteleminen on mukavaa puuhaa, ja nettipokerin pelaaminen on vähän kuin videopeliä pelaisi. Jännittävää ja hauskaa. Hyväksi pokerinpelaajaksi ei kuitenkaan enää nykyään tulla pelkästään pelaamalla. Etenkin alkuvaiheessa jokaisen pitäisi mielestäni opiskella tunti jokaista pelituntia kohden. Katsella opetusvideoita, tehdä laskuja kynän ja paperin kanssa, pyöritellä rangeja apuohjelmilla, käydä läpi käsihistorioita, miettiä pokeriteoriaa kahvikupin ääressä ja niin edelleen. Jokaisen pelistrategia on ikään kuin vuotava laiva jossa on satoja reikiä, jotka eivät katoaa mihinkään vaikka soutaisit miten kovaa. Mutta opiskelemalla ja tekemällä töitä reiät tukkeutuvat yksitellen. Tosin pokeri on siitä pirullinen peli, että kukaan ei tule koskaan pelaamaan aivan täydellistä pokeria. Kun edellisen vuodon korjaa, jostain ilmestyy jo uusi. Siksi oman pelikirjan parissa pitää työskennellä tauotta ja väsymättä. Tälle toiselle askelmalle kaatuu jo yli puolet pelaajista.

3) Nöyryys ja tosiasioiden tunnustaminen. Pokerissa on helppo pitää itseään Jumalan lahjana pelille, koska lajin osittain sattumaan perustuvan luonteen takia jokainen voittaa joskus ja maailman huonoin pelaaja voi yksittäisessä kädessä peitota maailman parhaan. Moni ammattilainen elää vieläkin käsittämättömässä lumemaailmassa, jossa yliarvostetaan omia taitoja ja vastaavasti haukutaan muita pelaajia. Aito kehitys tapahtuu vain kriittisen itsetutkiskelun kautta, jonka taas pitäisi johtaa edellisen kohdan toistamiseen.

4) Nöyryys ja vauhtisokeuden välttäminen. Kusen ei saa antaa nousta päähän. Kuten sanottua, jokainen voittaa tässä pelissä joskus. Vastaavasti lyhyen tähtäimen voitot eivät korreloi mitenkään pelaajan oikean taitotason kanssa. Suurin osa pelaajista kiipeää ylemmäs ja ylemmäs panostasoissa liian nopealla tahdilla voitettuaan pienemmissä peleissä. Sitten vastaan tuleekin oikeasti hyvä pelaaja, ja voitot ovat kadonneet.

5) Kärsivällisyys. Tämä on ehkä kaikkein olennaisin kohta. Pokeriammattilaisuus vaatii lehmän hermoja. Jokaisen ammattilaisen uralle ja miljoonien pelattujen jakojen varrelle mahtuu kymmeniä tuhansia äärimmäisen epäonnekkaita jakoja. Pelaaja panostaa merkkinsä hyvässä johtoasemassa, mutta vastustaja vetäisee pakasta ihmekortin ja voittaa kaikki pelaajan edessä olevat merkit. Välillä vastaan tulee äärimmäisen epätodennäköisiä sattumia, kun vastustajat vetelevät ohi alle yhden prosentin todennäköisyyksillä. Näille käsille ei voi mitään, mutta se, miten niistä selviää määrittää ihmisten pokeriuria enemmän kuin mikään muu. "Tiltti" on pokeritermi ja tarkoittaa huonosta onnesta suuttumista ja rahojen syytämistä liian isoihin peleihin. Kukaan meistä ei ole robotti, ja negatiivisia tunnetiloja on mahdotonta välttää pokerin kaltaisessa pelissä. Mutta ne, jotka pystyvät jatkamaan pelaamista yhtä hyvällä tasolla huonosta tuurista huolimatta tai edes laittamaan koneen kiinni tajutessaan olevansa liian lämmöissä, ovat lähes poikkeuksetta suuria voittajia.

Tätä kohtaa ei vain kertakaikkiaan voi korostaa liikaa. Jokainen tätä lukeva pokeriammattilainen voisi katsoa itseään peiliin ja miettiä, paljonko on itse aikojen saatossa hävinnyt rahaa tiltissä. Jos mietin tätä omalla kohdallani, niin varmuudella olen vuosien saatossa painanut kuusinumeroisen summan kankkulan kaivoon typerän ja lapsellisen tunnereaktion takia. Urani alkuvaiheessa tätä tapahtui koko ajan - talletin jollekin sivustolle esimerkiksi 500 euroa, nostin sen kuukauden kurinalaisella pelaamisella kymppitonniin ja sitten lämpenin jostain typerästä huono-onnisesta sattumasta ja survoin koko kymppitonnin parissa minuutissa menemään. Live and learn. Vielä viiden vuoden ammattilaisuran jälkeenkin tunnistan itsessäni tasaisin väliajoin lämpenemisreaktioita, mutta nykyään osaan sentään hillitä itseäni. Itsekontrolli on ammattilaisen tärkein kyky, tärkeämpi kuin mitkään pelitaidot. Nettipokeri on edelleen pienillä panostasoilla niin pehmeää, että koulutetun apinankin saisi tienaamaan kuukauden intensiivikurssilla mäkkärin tuntipalkan verran. Valtaosalla ihmisistä kantti ei kestä ja rahat katoavat ennemin tai myöhemmin tilttaamisen syövereihin, vaikka parasta peliään pelaamalla mahdollisuudet ammattilaisuuteen olisivatkin olemassa.

6) Sydän ja omistautuminen. Kun aurinko on jo noussut ja huomaat pelanneesi 17 tuntia putkeen, mutta et vain voi lopettaa koska vastustaja pelaa sinua huonommin. Kun olet hävinnyt viikkokausia uskomattoman huonon onnen seurauksena, ja opiskelet obsessiivisesti palataksesi taas voittojen tielle. Kun voitat edellisenä iltana ison nettiturnauksen ja 50 tonnia, mutta pelaat silti seuraavana päivänä kurinalaisesti samojen panosten pelejä kuin aina ennenkin. Kun päätät jäädä kotiin pelaamaan viikonloppuhörhöjä vastaan perjantai-iltana baariin menemisen sijaan. Väsymätön voitontahto ja se, kun mikään muu kuin A-luokan pelisuoritus ei riitä. Tätä kaikkea on sydän ja omistautuminen. Mitä enemmän panostat itseesi, sitä enemmän voitat ja sitä pidemmälle ammattilaisuutesi kantaa.

Kuvakaappaus allekirjoittaneen tyypillisestä sunnuntaisessiosta, joka kestää yleensä reilut 13 tuntia ilman taukoa. Tätä se on, päivästä toiseen. Hyvin kaukana mediaseksikkäistä kasinoista, jamesbondeista ja sikareista. Blurrasin pelisaittien nimet ja logot pois etten saa Suomen liipasinherkältä arpajaislakiviranomaiselta syytettä piilomainonnasta.

7) Taloudenhallinta. Jos pelaaja on onnistunut rakastumaan pokeriin, opiskellut väsymättä, säilyttänyt nöyryytensä, ollut kärsivällinen ja objektiivinen, painanut eteenpäin vaikeina aikoina suurella sydämellä ja löytänyt vielä oman leipälajinsa tietystä pelimuodosta omien vahvuuksiensa kautta, ollaan jo aika hyvällä pohjalla. Kuitenkin yksi tärkeimmistä pokeriammattilaisen koetinkivistä sijaitsee pokeripöytien ulkopuolella, nimittäin taloudenhallinta. Minulle se on aina ollut suurin ongelma. Minulla ei ole suoraan sanottuna mitään hajua esimerkiksi minkään tuotteen hinnasta ruokakaupassa. Ostan aina mitä sattuu katsomalla pakkausta, en hintaa. Vaatekaupassa en jaksa sovittaa vaatteita vaan nappaan hienolta näyttäviä kledjuja, jotka lupaan itselleni palauttaa takaisin jos ne eivät sovi. Ja sitten ne päätyvät käyttämättöminä vaatekaapin perukoille vuosiksi eteenpäin. Monella pokeriystävälläni ei ole tietoa kodinkoneiden tai ulkomaanmatkojen hinnoista. "Mä vaan soitin Giganttiin ja käskin niitä tuomaan isoimman telkkarin mitä löytyy", ja niin edelleen. Kellot, autot, 800 euron hupparit, sviitit, ykkösluokan lennot sun muut kuuluvat vähän liian monen elämään ja ennen kaikkea nielevät liian suuren osan voitoista. Kosteisiin baari-iltoihin lienee itse kukin painanut ison siivun voitoistaan, enkä ole tässä mikään poikkeus (joskin matkalla parempaan suuntaan). Kuitenkin pokerissa tarvitsee itselleen pelikassan, ja jos pelikassasta juodaan voitot kurkusta alas joka kuukausi, ei homma johda pitkällä tähtäimellä muuhun kuin matkakirroosiin. Toki elämästä pitää nauttia ja kovalla työllä hankittujen pokerivoittojen käyttäminen tuntuu hyvältä, mutta ainakin joka toiselle pokeriammattilaiselle jonkinlaisen finanssineuvojan hankkiminen voisi olla hyvä idea.

Huomasitte varmaan jo, että en maininnut sanallakaan strategiavinkkejä. Suurin osa epäonnistuu jo ylläolevissa, mutta oikeiden strategioiden pohtiminen se vasta hankalaa onkin. Kuten sanottua, hard way to make an easy living.

PS. Näin asiapitoista ja pokeripohjaista artikkelia en ole vielä melkein vuoden kestäneellä City-urallani kirjoittanut. Odotan mielenkiinnolla palautetta ja sitä, olenko ensi viikolla vielä palkkalistolla. Jos olen, lupaan palata hieman kevyempien aiheiden maailmaan.

PPS. Tulevan kesän Flow näyttää silmääni melkein liian hyvältä. Tähän mennessä olen aina ollut Flow:n aikaan joko kipeänä, estynyt tai molempia. 2011 näin sentään Kanyen. Tänä vuonna on pakko vetää neljän päivän setti vaikka sitten buranan voimalla.