Miikka Anttonen

Sunnuntai 28.10.

Herätyskello soi vähän ennen kahtatoista. Puoliltapäivin pyörähtää käyntiin Wynn Classic-turnaussarjan $1590 hintainen pääturnaus. Se vetää puoleensa jo vähän parempia pelaajia korkeamman sisäänostonsa vuoksi. En ehdi syödä aamupalaa, mutta päätän kävellä Wynniin saadakseni vähän aurinkoa ja raitista ilmaa.

Kävelyidea osoittautuu äärimmäisen huonoksi. Minä olen ihminen, jolla on erittäin hyvä suuntavaisto. Olen jo kolmatta vuosikymmentä ollut kerran kerrasta porukassa se, joka löytää perille mihin tahansa. Mutta joku Circus Circuksessa saa aistini täysin sekaisin, sillä jotenkin onnistun taas kerran eksymään. Ensin poistun vahingossa hotellin sivuovesta, ja sitten päätän oikaista takakautta välttääkseni ruuhkaisella Stripillä kävelemisen. Löydän itseni karavaanaripuistosta täysin vastakkaisesta suunnasta. Optimistina lähden vielä oikaisemaan senkin läpi, mutta päädyn aina vain syvemmälle asuntovaunuhelvetin syövereihin ilman merkkiäkään vaihtoehtoisesta ulospääsystä. Kävelen lopulta samaa reittiä takaisin hotellin nurkalle, kierrän hotellin ympäri ja kävelen Stripiä pitkin Wynniin. Ylimääräistä aikaa tähän tuhrautuu reilut puoli tuntia.

Turnaus Wynnissä vaikuttaa ennakko-odotuksia huomattavasti paremmalta. En tunnista nopealla vilkaisulla kasinolta kuin kolme pelaajaa - ystäväni Daniel Strelitzin, joka putosi katkerasti vähän ennen finaalipöytää tämän vuoden MM-kisojen pääturnauksesta, sekä pöydässäni istuvat Todd Terryn ja Annette Obrestradin. Annette on 23-vuotiaana jo nettipokerilegenda. Tämä norjalainen peluri pelasi jo alaikäisenä nimimerkillä Annette_15 ja voitti turnauksista muutaman vuoden aikana toista miljoonaa. Hän oli miesvaltaisella alalla myös ilkeiden vitsien kohde pyöreästä ulkomuodostaan johtuen. Monia ilmeisesti ärsytti se, että he ärsyttivät rahojaan norjalaiselle pyöreäposkiselle teinitytölle. Nykyisin Annette on laihtunut ja muuttunut nörttiteinistä varsin miellyttävän näköiseksi nuoreksi naiseksi. Häntä ei myöskään ole näkynyt nettipöydissä pariin vuoteen juuri lainkaan. Joku voisi ehkä nähdä tässä jonkinlaisen yhteyden.

Turnaukseni ei ehdi kauaa vanheta, kun merkkini ovat jo Annetten pinossa. Olen aina pitänyt Annettea huikeana pelurina ja niellyt maskuliinisen ylpeyteni hänen edessään monen monta kertaa. Putoamiskäteni voisin pelata monella tavalla, mutta päädyn ehkä ensimmäistä kertaa niputtamaan Annetten aivan täysin. Hän selvästi pitää minua testosteroni-idioottina, joka yrittää bluffata puolustuskyvytöntä (nykyisin) heiveröistä tyttöä. Näin ajattelinkin asian olevan, ja Annette menee lankaan. Ikävä kyllä hän osuu kuitenkin ihmekorttiin ja putoan turnauksesta huomattavasti suunniteltua aikaisemmin. Annette tarjoaa anteeksipyyntöä ohivedostaan. "Don't worry, it happens", sanon ja sadattelen salaa mielessäni. Ehkä minäkin olen sitten sovinisti, kun en osaa olla naispuoliselle pelaajalle julkisesti vihainen.

Paahdan suoraa päätä Caesar's Palaceen pelaamaan toista, pienempää turnausta. Tajuan paahtavassa auringossa harppoessani, että en ole ollenkaan sopivassa mielentilassa pelaamiseen. Edellisten kahden päivän zeniläinen mielentilani on tipotiessään, ja tilalla on halu gamblata. Nykyisin se sentään purkautuu haluna pelata lisää pokeria, kun ennen painoin rahani pitkin ruletteja ja blackjackeja. Caesar's Palacen turnaus on onneksi niin pieni, ettei sillä ole rahallisesti mitään väliä. Vähemmän yllättäen putoan siitä parissa tunnissa typerällä pelisuorituksella.

Aurinko on jo laskenut, kello on vähän yli seitsemän. Löydän jostain voimaa tehdä reissun ensimmäisen hyödyllisen asian eli hankkia uuden matkalaukun. Kaukaa viisaana tajuan, että maanantai, tiistai ja keskiviikko menevät juhliessa, joten nyt on paras saumani ostaa uusi laukku. Menen taksijonoon, jossa homehdun reilut puoli tuntia. Vegasilainen taksisysteemi on ärsyttävimpiä maailmassa. Jokaisen hotellin taksijonoa pyörittää jonkinlainen sisäänheittäjä, jonka ainoana tehtävänä on kysyä jonossa seuraavana olevalta määränpää ja ilmoittaa se sitten kuljettajalle. Tämä sekä hidastaa jonottamista kohtuuttomasti että maksaa taalan per ilmoitus. Tähänkin palveluun menee yhdellä Vegasin-reissulla helposti 50 taalaa. Kun lisätään ovenavaajat, hissipojat ja muut vastaavat, menee reissulla helposti useita satasia asioihin, jotka voisi tehdä itsekin jos vain annettaisiin. Tunnen, kuinka vanha tuttu vegasvitutus alkaa lähestyä. Kuten olen ennenkin kirjoittanut, tulen Vegasiin aina mielelläni ja intoa täynnä, mutta parin päivän jälkeen olen jo aivan kypsä lähtemään.

Taksini kurvaa Premium Outletsin eteen kello 19:45. Paikka sulkee kello 20:00. Premium Outlets koostuu reilusta 200 liikkeestä, joissa myydään poistomyyntihintaan upouusia merkkivaatteita, -laukkuja, -kenkiä ja niin edelleen Tommy Hilfigeristä Guessiin ja Fred Perrystä Pacsuniin. Olen onneksi tehokas shoppailija, ja saan hankittua uuden, 200 taalan matkalaukun hajonneen tilalle. Ärsyynnyn uudestaan Deltan antamasta vaivaisesta 50 taalan hyvityskupongista lennolle, jota en luultavasti koskaan tule edes varaamaan.

Hotellille tullessani havaitsen, että olen jotenkin ollut reissussa taas yhdeksän tuntia, vaikka mennyt aikamäärä tuntuu korkeintaan kolmelta. Olen saanut poltettua reilut kaksi tonnia, ollut lähinnä syvässä ärsytyksen tilassa alusta alkaen ja onnistunut tuhlaamaan kokonaisen päivän. Kaverini soittavat ja kutsuvat Naked Fishiin illalliselle, yhteen lempiravintoloistani maailmassa. En jaksa mennä, sillä olen korviani myöten täynnä tätä kaupunkia. Vedän verhot kiinni ja laitan pään tyynyyn nukkuen 15 tuntia yhtä soittoa.

Maanantai 29.10.

Tänään se alkaa, World Series Of Pokerin finaalipöytä. Koko pokerivuoden huipentuma, jonka voittaja kuittaa reilut 8 miljoonaa dollaria. Jäljellä on enää yhdeksän pelaajaa reilusta 6000 aloittaneesta. Turnaus on pelattu finaalipöytävaiheeseen asti heinäkuussa, mutta finaalipöytä pelataan nykyisin aina kuukausien viiveellä mediahypen lietsomista ja sponsorisopimuksien solmimista varten. Pokeri on USA:ssa vieläkin iso juttu, sillä finaalipöytä televisioidaan ESPN:llä alusta loppuun primetimessa.

Tapahtumapaikkana on jälleen Rio-kasinon Penn & Teller Theatre. En ole koskaan aiemmin ollut seuraamassa finaalipöytää livenä, sillä ensinnäkään en ole aiemmin tuntenut ketään finaalipöydästä (viime vuoden voittajaan Pius Heinziin tutustuin vasta myöhemmin), ja toiseksi live-pokerin seuraaminen on mielestäni kuolettavan tylsää. En pysty ymmärtämään ihmisiä, jotka vapaaehtoisesti katsovat live-pokeria haltioissaan. Minusta se on kuin maalin kuivumista seuraisi.

Riossa meininki on kuitenkin mukaansatempaava. Pelaajat saatellaan lavalle kuin nyrkkeilykehään, ja ESPN:n luoma mediashow on huikaiseva. Yleisö huutaa ja kannustaa kurkku suorana jokaisen voitetun potin jälkeen. Minulla on aluksi lieviä vaikeuksia liittyä fanitukseen, vaikka kaverillamme Greg Mersonilla hyvin pyyhkiikin. En ole koskaan oikein sisäistänyt pokerinpelaajiin kohdistuvaa fanitusta. Kaikki kun kuitenkin pelaavat itselleen eivätkä seuralleen tai maalleen, ainoana tavoitteenaan tehdä rahaa. Jotenkin kuitenkin kaikki nämäkin pelaajat ovat saaneet taustalleen kylttejä, kasvonaamioita, fanipaitoja ja -lippiksiä pitävät satapäiset fanilaumat, jotka seuraavat herkeämättä idoliensa jokaista liikettä ja toivovat suotuisia kortteja.

Greg on hommannut koko seurueellemme liput päälavalle, aivan pelaajien taakse. Vastapalvelukseksi pidämme mustia matchaavia fanipaitoja ja huudamme kovaa aina, kun Greg voittaa potin ja kamerat zoomaavat kannatusjoukkoihin. En ole aikoihin tuntenut oloani näin hölmöksi kun nyt miljoonien amerikkalaisten tv-katsojien edessä Budweiser kädessä hurratessani. Toisaalta Greg olisi voittaessaan paras mahdollinen maailmanmestari, mitä lajimme voi saada. Hän avautui ennen finaalipöytää taistelustaan huumeongelmien kanssa (http://forumserver.twoplustwo.com/19/high-stakes-pl-nl/drug-addiction-poker-1227023/), mutta on nyt kääntänyt ongelmat voitokseen.

Käyn jossain välissä syömässä, ja kävelen matkalla craps-pöydän ohi. Tuntia aiemmin finaalipöydästä katkeralla tavalla pudonnut Rob Salaburu huojuu pöydän edessä niin kännissä, että hänen kaverinsa joutuvat pitämään tätä pystyssä. Reilun miljoonan tienestit eivät selvästikään olleet tarpeeksi, kun rahat ovat jo menossa kasinon taskuun. Minä en tunne Robia, eikä minulla ole mitään asiaa mennä väliin. Sitä ihmettelen, mitä hänen kaverinsa mahtavat ajatella. Rob varmasti kiittäisi seuraavana päivänä, jos hänellä olisi edes jotain jäljellä. Tässä näkyy myös Vegasin raadollisuus. Jossain muualla näin sekaisin olevaa pelaajaa estettäisiin varmasti pelaamasta. Vegasissa ketään ei kiinnosta, vaan kasinot nyhtävät viimeisetkin sentit vaikka pelaaja ei pysy edes pystyssä. Toivottavasti nämä samat Robin "ystävät", jotka nyt seuraavat huvittuneina hänen maanista tuhlaamistaan, ovat paikalla myös huomenna, kun herätessä tunnetilat voivat olla aika surkeat.

Greg menee yötauolle merkkijohtajana kolmesta jäljellä olevasta pelaajasta. Kaikki ovat varmistaneet jo lähes neljän miljoonan dollarin tienestit. Voi olla, että tiistai-illan juhlat eivät ihan heti lopu. Lähetys ESPN:ltä alkaa kello 2:45 Suomen aikaa. Blogittajan voi bongata eturivistä Budi kädessä ja Merson-paita päällä.

Lauantai 27.10.

Herään puoliltapäivin siihen, kun siivooja tulee puoliväkisin ovesta sisään. Olen unohtanut laittaa do not disturb-lapun oveen. Luulen hetkellisesti, että huoneeseeni yritetään murtautua. En myöskään ensin muista, missä edes olen. Päästän epämääräisiä huutoääniä ja siivooja perääntyy hämmentyneenä ovesta ulos. Ajatukseni selkiytyvät ja tajuan olevani Vegasissa. Nukuin univeloistani ehkä 20 prosenttia pois, mutta Vegas saa minut piristymään välittömästi. Ponnahdan sängystä ylös, käyn nopeassa suihkussa, pesen hampaat ja otan taksin kohti Venetiania.

Turnaus on taas alkanut kello 12. Kello on melkein yksi. Olen jo rekisteröityä, kun yhtäkkiä muistan missaneeni kaikki ateriat edellisenä päivänä. Ilmeisesti ihmisen on mahdollista olla niin nälkäinen, ettei näläntunnetta enää edes oikein tunne. Oloni on aika normaali, mutta päätän vastahakoisesti tehdä kuitenkin itselleni palveluksen ja syödä ensin aamupalaa. Otan lähimmästä paikasta caesar-salaatin, joka ei ehkä ihan vastaa terveellistä aamupalaa, mutta on kuitenkin tyhjää parempi.

Tämänpäiväinen turnaus on paitsi edellisiä isompi, myös sujuu mallikkaasti heti alusta lähtien. Vastustajani ovat yhtä huonoja kuin eilenkin, ja pelimerkkipinoni kasvaa taas nopeaa vauhtia. Käyn haukkaamassa happea tauolla puoli viideltä säilyttääkseni jonkinlaisen kosketuksen todellisuuteen. Kasinon edessä on käynnissä yksi päivittäisistä kymmenistä hääseremonioista, kun joku pari on taas päättänyt mennä naimisiin kesken Vegasin-reissunsa. Luultavasti kännissä ja hetken mielijohteesta. Pari tuodaan kuvauspaikalle gondolilla Venetsia-teeman mukaista kanavaa pitkin. Pian he katoavat hääkappelin uumeniin. Huomenna he luultavasti faksaavat avioeropaperit Nevadan käräjäoikeuteen.

Turnaus jatkuu omalla painollaan. Vastustajia putoilee, pelimerkkipino sen kuin kasvaa. Pidämme tunnin ruokatauon seitsemältä. Syön lounaaksi/illalliseksi isoimman mahdollisen aterian pikaruokala Johnny Rocketsissa. Minua väsyttää taas niin paljon, ettei minulla ole voimavaroja kohdata mielisteleviä tarjoilijoita ja kuunnella viinisuosituksia oikeassa ravintolassa.

Minut siirretään uuteen pöytään joskus yhdeksän aikaan. Jäljellä on taas enää parikymmentä pelaajaa. Minut istutetaan NFL-paitaan ja -pipoon pukeutuneen ylipainoisen kolmekymppisen jenkkimiehen viereen. Hän aloittaa heti small talkin, ja vastaan takaisin pakolliset kohteliaisuudet. Muista poiketen hän ei kuitenkaan lopeta puhumista, vaan jatkaa ja jatkaa. Hänen juttunsa käsittelevät lähinnä huorissa käymistä ja epämääräisiä pokerijuttuja. Kaikesta paistaa, että hän pitää itseään jumalan lahjana pokerimaailmalle muttei oikeasti ymmärrä pelistä tuon taivaallista. En pysty keskittymään pelaamiseen, koska hän keskeyttää minut tuon tuosta ja yrittää väkisin jutella kesken jakojen. Käännän mp3-soittimeni volyymin tappiin ja ignoraan Minnesota Moronin. Kuulen kappaleiden välillä, kuinka hän puhuu vieläkin vaikken ole vastannut varttiin mitään.

Olemme muutamaa putoamista vaille valmiita laittamaan pillit pussiin tältä päivältä. Sunnuntaina pelattavan finaalipöydän voittaja kuittaa rapiat $16000. Minnesota Moron vierestäni putoaa sijalla 15. En ole hetkeen ollut näin vahingoniloinen toisen putoamisesta. Ei olisi näemmä kannattanut olla, sillä putoan itse ilmeisesti huonon karman saattelemana vain minuutteja myöhemmin sijalla 12. $1500 arvoinen rahastus ei suuresti lohduta.

Kello on kolme aamulla. Olen huomaamattani lätkinyt korttia 14 tuntia. Kohta kaksi vuorokautta Vegasissa, enkä ole tehnyt mitään muuta kuin pelannut. Toisaalta olen ollut täällä niin monta kertaa, etteivät nähtävyydet suuresti enää sykähdytä. Adrenaliinitasoni romahtavat taas pian turnauksen jälkeen, ja huomaan kaipaavani tyynyä pääni alle. Sitä ennen on kuitenkin käytävä apteekissa. Minulta puuttuu suuvesi, hammastahna, shampoo ja ennen kaikkea parranajovälineet. En edes muista, milloin olen viimeksi ajanut partani, ja leukaani voisikin käyttää hyvin hiekkapaperin korvikkeena. 24 tuntia vuorokaudessa auki oleva jättikokoinen myymälä löytyy heti Venetianin ulkopuolelta, joten kovin kauaa en joudu etsimään.

Harkitsen taksin ottamista, mutta jono on pitkä ja olen niin väsynyt, että puheliaiden taksikuskien juttujen kuunteleminen tuntuu äärimmäisen ikävältä ajatukselta. Siispä kävelen takaisin hotellille. Ohitseni suhahtaa vähän väliä autoja, joiden kyljissä mainostetaan 24 tuntia vuorokaudessa toimivia seuralaispalveluita. Käveleminen on hidasta, sillä kadut ovat aivan täynnä lauantai-illan juhlijoita. Joka toisella vastaan tulevalla naissukupuolen edustajalla on silikonirinnat. Naisten asut ovat äärimmäisen anteliaita. Monet ovat matkalla pre-halloween-juhlista toisiin. Seisoessani Wynn-kasinon edessä liikennevaloissa minua ottaa kädestä täysin tuntematon, laiha ja juhla-asuun pukeutunut arviolta parikymppinen tyttö. Hänen pupillinsa ovat lautasen kokoiset, ja hän ei vaikuta olevan aivan tällä planeetalla. Hän katsoo minua, päästää irti ja kävelee päin punaisia jääden melkein auton alle. En tiedä, oliko tämä iskuyritys, avunhuuto vai jotain muuta. Katselen, kuinka tyttö kävelee Wynnin suuntaan. Vastaan tulee lukemattomia vastaavia tapauksia. Kaikki ovat joko kännissä tai ekstaasipäissään. Tuntuu, kuin olisin rantautunut vieraalle planeetalle, jota asuttaa loputon virta vastaan lipuvia tekotissipareja.

Wynnin ohitettuani meno rauhoittuu, ja loppumatka Circus Circukseen on lähes aavemaisen hiljaista. Täällä Stripin pohjoispäässä sijaitsee lähinnä vanhoja, 50-luvulla rakennettuja hotelleja, kuten Sahara, Riviera ja asuttamani Circus Circus. Ne kaikki huokuvat vanhan ajan henkeä, mutta myös melankoliaa. Minulle Vegas on aina edustanut vahvoja tunnetiloja - iloa ja surua, juhlia ja epätoivoa. Nämä pohjoispään hotellit olivat aikoinaan Vegasin hienoimpia, ja Sinatran, Elviksen ja Marilyn Monroen kaltaiset julkkikset yöpyivät ja esiintyivät niissä aikansa paparazzien piirittäminä. Nykyään ne ovat nuhjuisia ja kaukana uusien megakompleksien glamourista. Jotenkin minun käy näitä hotellivanhuksia sääliksi. Ne ovat kaikki lakkauttamisuhan alla, ja mikään niistä tuskin tekee hääppöistä voittoa. Vaikka viimeisen sadan metrin aikana törmään pelkästään huumekauppiaisiin ja rapajuoppoihin, olen tilapäisesti iloinen hotellivalinnastani. Tämä saattaa olla viimeinen mahdollisuuteni yöpyä tässäkin hotellissa, nauttimassa viimeisistä tuulahduksista kauan sitten kadonneista ajoista, kun Vegasia hallitsi mafia eivätkä Steve Wynnin ja Donald Trumpin kaltaiset upporikkaat pohatat. Ensi kesänä senkin tilalla saattaa olla taas uusi, sieluton megakompleksi.

Hortoilen vaihteeksi oman aikani Circus Circuksen aulassa. Väsymystilani kasvaa tupakansavussa ja peliautomaattien kilinässä eksponentiaalisesti. Kun pääsen vihdoin huoneeseen, päätän käydä pikasuihkussa ja ajamassa partani ennen nukkumaanmenoa. Puolivälissä huoneestani sammuvat valot tuntemattomasta syystä. Ajan partani loppuun alasti pimeässä kylpyammeessa, ainoana valonlähteenäni ovenraosta kajastavat neonvalot. Olo on lievästi sanottuna epätodellinen.

Perjantai 26.10.

Kun herätyskello soi neljältä aamulla motellissani San Diegossa, en ole oikeastaan edes nukahtanut. Sammutin kyllä valot paria tuntia aiemmin, mutta paperinohuiden seinien läpi kuuluva meteli esti nukkumisen. Taksi kentälle, odottelua, lyhyt lento Los Angelesiin, lisää odottelua, toinen pomppu Las Vegasiin. Laskeudun McCarranin kansainväliselle lentokentälle 9:30 aamulla.

Las Vegasin lentokenttä pitää huolen siitä, että matkustaja ei vahingossakaan luule olevansa jossain muualla. Lähtöporttien vierustat, tax free-kaupat, passintarkastusjono, matkatavarahihnat ja muut alueet pursuavat peliautomaatteja. Täällä voi hävitä tuhansia dollareita ennen kuin on saanut edes laukkuaan hihnalta. Itse skippaan peliautomaatit vain todetakseni, että matkalaukkuni on kokenut kovia. Pitkäaikainen matkakumppanini ei ole menettänyt ainoastaan kahta pyöräänsä, vaan sen pohjassa on ammottava aukko, josta sisukset pursuavat ulos. Saan Deltalta $250 hintaisesta laukusta korvaukseksi $50 arvoisen lentolahjakortin. En jaksa alkaa vääntämään asiasta virkailijan kanssa enempää, vaan kannan omaisuuteni taksijonoon.

(Kaikki tämän ja seuraavan kirjoituksen kuvat on otettu liikkeessä kamerakännykällä, mikä selittää huonon kuvanlaadun. Pahoittelut.)

Saavun hotellille kello 10:30. Vegasin kaikista hotelleista olen tällä kertaa päätynyt huokeaan, kolmen ja puolen tähden Circus Circukseen. Syynä on vierailuni ajan käynnissä olevat Halloween, WSOP:n finaalipöytä ja suuret messut, jotka vetävät hotellien hinnat pilviin. Esimerkiksi Planet Hollywoodista, joka on keskitason hotelli ja josta viimeksi maksoin $79 yöltä, joutuisi pulittamaan melkein $300 per yö. On jo etukäteen selvää, että hotellihuoneessa en tule tekemään juuri muuta kuin nukkumaan, joten turha hotelliin on sen enempää rahaa syytää. Vegasista löytyy nimittäin rahalle tunnetusti muutakin käyttöä.

Circus Circus on jokseenkin ainoa Vegasin isoista hotelleista, joka on sirkusteemoineen ja hotellinsisäisine huvipuistoineen suunnattu lapsiperheille. En pysty ymmärtämään, miksi kukaan haluaisi tuoda jälkikasvuaan Vegasiin. Tytöille täällä on vaikutteina lähinnä strippareita ja niukkoihin asuihin pukeutuvia tarjoilijoita, pojille uhkapelureita ja huorissa käyviä vanhoja ukonretjakkeita. Lisäksi voisin kuvitella, että lapsien tuominen Vegasin-lomalle veisi hauskuuden aikuisten reissusta. Oli miten oli, päätän tehdä taktisen liikkeen ja maksaa $50 huoneen upgreidauksesta. Uusi huoneeni on korkeimmassa kerroksessa päärakennuksesta erotetussa 27-kerroksisessa tornissa. Järkeilen, että näin minimoin mahdollisuudet tulla herätetyksi käytävässä juoksentelevien lasten toimesta epäinhimilliseen aikaan (ennen iltapäiväkolmea).

Heitän tavarat sängylle rikkinäisestä matkalaukusta, käyn suihkussa ja pukeudun. Kello on melkein 12. Vastapäätä sijaitsevalla Venetian-kasinolla alkaa kahdeltatoista ensimmäinen turnauksista, jonka aion täällä pelata. Väsyttää niin vietävästi, mutta päätän kuitenkin raahautua paikalle. Minulta kestää melkein 15 minuuttia päästä huoneesta ulos kadulle, koska Circus Circuksen aula on uskomattoman sekava ja peliautomaatit ja -pöydät peittävät näkyvyyden. Pääkadulle eli The Stripille päästyäni totean, että Venetian ei olekaan vastapäätä vaan kahden kilometrin päässä. Sekoitin varatessani Circus Circuksen ja Treasure Islandin, enkä vaivautunut tarkistamaan asiaa google mapsista.

Saavun Venetianiin ajoissa rekisteröityäkseni turnaukseen - Vegasin turnaukset sallivat myöhäisen rekisteröinnin 2-3 tuntia alkamisajan jälkeen, jolloin pelaaja tosin saa rangaistukseksi vähemmän merkkejä - mutta lounasta en ehdi syödä. Myös aamupala jäi väliin. Näläntunne katoaa kuitenkin välittömästi, kun vihdoin pääsen pokeripöytään. Tunne on euforinen. Taas täällä, merkkipino edessä pokerinpelaajien taivaassa. Edessä lukemattomia tunteja kaikkea sitä, mitä pokerissa eniten rakastan. Vihdoinkin.

Olen varmasti ainoa alle 50-vuotias pöydässäni. Noin kahden minuutin jälkeen on selvää, että yksikään vastustajistani ei ymmärrä pokerista yhtään mitään. He ovat kaikki leppoisia ja hölmöjä stereotyyppisiä jenkkituristeja, jotka juttelevat mukavia eivätkä välitä rahasta. Euroopassa meininki on aina paljon vakavampaa. Kun jenkkipappa häviää merkkinsä, hän korkeintaan tuhahtaa ja menee oluelle. Ranskalaiset ja italialaiset taas itkevät ja protestoivat minuuttikaupalla. Tätä ennen olen pelannut Vegasissa vain kesällä, pokerin MM-kisojen aikaan. Tuolloin pelit kaikkialla ovat kovemmat, kun kaikki ammattilaiset ovat kaupungissa. Nyt täällä ei ole ketään. Pelkkiä turisteja polttamassa rahaa, ja minä keräämässä sitä. Nyt ei ole aikaa nukkua.

Kolme tuntia myöhemmin onnistun kuitenkin putoamaan turnauksesta $800 köyhempänä. Ei käynyt hyvät. Ei kuitenkaan hätää, sillä seuraava turnaus alkaa juuri sopivasti viiden minuutin kuluttua. Ostan itseni taas sisään ja sätkin neljä tuntia toista pöydällistä aivokuolleita jenkkituristeja vastaan, kunnes putoan jälleen. Nyt meni $400. Silmäluomet alkavat jo painaa aika lailla, sillä viimeksi nukuin 36 tuntia sitten jos melumotellin torkkumista ei lasketa. En voi kuitenkaan lopettaa. Kuten niin monta kertaa ennenkin, olen jo Vegasin, neonvalojen, helpon rahan ja lumepositiivisuuden sokaisema. Ja kun illan viimeinen turnauskin alkaa sopivasti seitsemältä, ostan siihenkin sisään ja maleksin taas uuteen pöytään. En muista syödä illallista.

Tuntematonta aikamäärää myöhemmin puhelimestani on loppunut akku, eikä minulla ole mitään käsitystä siitä paljonko kello on. Vegasissa ajan kulkua on erittäin vaikea selvittää. Yhdelläkään kasinolla ei ole yhden yhtä kelloa missään, ja monet jopa kieltävät työntekijöitään käyttämästä kelloja. Syy on tietenkin se, että peliautomaattien, rulettien, blackjack-pöytien ja pokerihuoneiden sekaan olisi entistäkin helpompi kadottaa itsensä. Kasinoissa ei myöskään ole ikkunoita, joten uloskaan ei näe. Olen itse jo kauan sitten hyväksynyt sen tosiasian, että Vegasissa on täysin mahdotonta elää minkäänlaisessa unirytmissä. Koko kaupunki on kuin loputonta valveunta. Mikään täällä ei ole aitoa, aika ei kulje, voit tehdä mitä tahansa ilman että sitä pidetään epänormaalina. Erittäin usein jostain kasinolta ulos astuessani oletan näkeväni päivänvaloa ja törmäänkin kirkkaana loistavaan kuuhun, ja toisinpäin. Kasinon ja hotellin väliset matkat ovatkin sitten niitä ainoita hetkiä, jolloin olen kosketuksissa oikeaan todellisuuteen. Ja se todellisuus on kadulla nuokkuvia kerjäläisiä, huumekauppiaita, 24 tuntia vuorokaudessa auki olevia kauppoja ja ravintoloita, toinen toistaan pönäkämpiä turisteja, nuoria naisia joiden korot ovat korkeampia kuin hameenhelman pituus, kalliita autoja ja siirtolaistaksikuskeja. Tosipelurit ottavat huoneen samasta paikasta jossa aikovat pelata, eivätkä käy ulkona koko aikana.

En ehkä tiedä paljonko kello on, mutta pelimerkkejä minulla on. Johdan turnausta melko ylivoimaisesti, kun jäljellä on enää noin 20 pelaajaa. En ole vieläkään kohdannut yhtään vastustajaa, jota voisin pitää voitollisena pelaajana. Ikävä kyllä tämä turnaus on huomattavan paljon edellisiä pienempi, eivätkä pelissä olevat rahasummat oikein toimi motivaattorina. Olen kuitenkin jo päättänyt voittaa. Haluan voittajalle annettavan muistolaatan, nimeni taas kerran pokerituloksia listaavalle Hendon Mob-sivustolle ja palkinnon pitkästä iltapuhteesta. Vaikka olen luultavasti ollut ainakin 40 tuntia hereillä, minulla on taitojen lisäksi jotain muutakin, mitä vastustajiltani puuttuu. Nimittäin meille online-pelaajille tyypillinen kyky pelata pitkiä sessioita. Vastustajani haukottelevat ja nuokkuvat pöydässä. Minä juon energiajuomaa ja pudotan vastustajan toisensa jälkeen. Voitan lopulta turnauksen ja pääsen lopettamaan päivän kolme tonnia voitolla.

Huomaan ilokseni, että aurinko ei ole vielä noussut. Katselen haltioituneena neonvaloja ja kaupunkia, joka ei koskaan nuku. Otan taksin takaisin Circus Circukseen, ja hotellille päästyäni kohtaan suuria vaikeuksia huoneen löytämisessä. Adrenaliinipiikin vaimennuttua olo on muuttunut epätodellisen väsyneeksi, enkä löydä edes päärakennusta tornirakennukseen yhdistävää promenadia. Ihan sama mihin suuntaan menen, vastassa on vain peliautomaatteja, vastaan huojuvia juopuneita turisteja ja feikki-Elviksiä. Yritän seurata opasteita, mutta kierrän vain ympyrää ja tulen aina takaisin samaan paikkaan. Tällaista väsymystilaa en ole tuntenut missään muualla kuin Vegasissa, mutta täällä se on reissun oheistuote. Lopulta huoneeseen päästessäni kello on 04:30. Melkein kaksi vuorokautta täyteen.

Heitän setelit tallelokeroon, mutten jaksa edes yrittää selvittää sen monimutkaista sulkemismekanismia. Suihkussakaan en jaksa käydä. Kuukahdan suoraan sänkyyn sulkematta verhoja. Katselen viimeisillä voimillani ikkunasta kajastavia vastapäisen Stratosphere-tornin valoja. Muistan yhtäkkiä, etten ole syönyt koko päivänä. Tajuan olevani melkein yhtä nälkäinen kuin väsynyt. Päätän soittaa huonepalveluun ja tilata ruokaa. Sekunteja myöhemmin nukun huonepalvelun listaa vasten kuolaten. Takana on vasta vajaa vuorokausi, ja olen jo saavuttanut aliravitsemuksen, kuolemanväsyneisyyden ja 16 tunnin pelisession sekä laiminlyönyt suihkussa käymisen, hampaiden pesemisen, parranajon ja syömisen kaltaiset normaalit toimenpiteet. Tätä ei voisi tapahtua missään muualla kuin Las Vegasissa, kaupungissa jota vihaan ja rakastan enemmän kuin mitään muuta kaupunkia.

Aamu Rosaritossa valkenee yhtä sumuisena kuin kaikki muutkin aamut. Ennen kymmentä herätessä ei näe nenäänsä pidemmälle. Puoli yhdentoista aikaan sumu on jo hieman hälventynyt. Yhdeltätoista aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta.

(kuvat otettu samasta paikasta noin puolen tunnin välein)

Vuokrasopimus Rosaritossa päättyy muutaman päivän päästä. Alunperin ajattelimme, että jäämme tänne loppuvuodeksi. Kuukauden asumisen jälkeen kaikki ovat kypsiä lähtemään. Syy ei ole ruokamyrkytystacoissa, ärsyttävissä kauppiaissa, pätkivässä netissä tai vihaisissa kulkukoirissa. Tai ehkä vähän niissäkin. Pääasiallinen syy on kuitenkin se, että Rosaritossa on niin hiton kuollutta.

Vajaa kuukausi täällä meni nopeasti ja pelitkin sujuivat hyvin. Neljän hengen huonekuntamme jäi kollektiivisesti noin 60 000 dollaria voitolle peleistä Rosaritossa. Itse louhin aika tarkkaan kolmasosan tuosta. Pelitunteja kertyi kolmeen viikkoon tilastointiohjelman mukaan 165, joten melko ahkerakin olin. Muun elämän kanssa olikin sitten vähän niin ja näin. Täällä aidatussa yksityisparatiisissa on kyllä ollut kiva chillailla. En ole varmasti koskaan elämässäni viettänyt niin paljon aikaa makuuasennossa kuin täällä. Kymmenen tunnin yöunet joka yö, löhöilyä altaalla, löhöilyä riippumatossa, löhöilyä sohvalla läppäri kädessä pelaten. Olo oli koko ajan varsin löysä.

Loputon laiskottelu ei kuitenkaan sovi minulle. Kaipaan vuorovaikutusta muiden ihmisten kanssa, ja kolme kämppistä vailla kosketusta ulkomaailmaan ei aina ihan riitä. Rosaritossa on vain se ongelma, että tekemistä tai ihmisiä ei kerta kaikkiaan ole. Minulle on vieläkin hieman epäselvää, mitä Rosaritolle on tapahtunut, mutta kovin hyvin tällä paikalla ei kyllä mene. Aidattu asuinpaikkamme tuntuu välillä enemmän vankilalta. Portista ei pysty menemään ulos, ellei 24 tuntia vuorokaudessa paikalla oleva vartija paina nappia. Heti portin ulkopuolella odottaa toisenlainen todellisuus. Roskia, joita kukaan ei kerää, ränsistyneitä hökkeleitä, käsittämättömiä savityökauppoja joissa ei käy ketään. Kirkkaasti suurimman diskon ulkopuolella on haalistuneita mainoksia vuoden 2006 kesäkonsertista.

Muurin takana asuinpaikkamme La Jolla Del Marin tornit.

Portti, jonka takana odottaa oikea Rosarito...

...kuten keramiikkakauppa, jonka katossa on reikä ja jossa kukaan ei käy.

Downtown.

Pääranta vailla turisteja.

Tarkoitukseni ei millään tavalla ole valittaa köyhyydestä. En ole niin naiivi, että kuvittelisin koko maailman olevan yhtä hyvinvointiyhteiskuntaa. Päinvastoin, sellaistahan minä tällä reissulla pakenen. Kaikki vain tuntuu jotenkin paljon musertavammalta, kun kaupungissa ei ole minkäänlaista yhteisöä tai elämää. Monesti vaikuttaa siltä, että kaikkien mukavien pikkukojujen toimeentulo on meidän harteillamme, koska ketään muita potentiaalisia asiakkaita ei koskaan tule vastaan. On vaikea nauttia olostaan, kun syyllisyydentunne seuraa kaikkialle.

Autioita ja kunnostamattomia katuja kävellessä tuntuu, kuin Rosarito olisi unohdettu kehittyvän maailman ulkopuolelle ja asukkaat kaikonneet naapuriin Tijuanaan. Jäljelle jäi vain autio ranta, viimeisiä turisteja loputtomasti ahdistelevat kauppiaat ja kämpän ulkopuolella päivittäin pyörivä sydäntäsärkevä kolmijalkainen kulkukoira. Monissa köyhissä maissa on tullut kierrettyä, ja usein ne aidoimmat ja onnellisimmat ihmiset ovat löytyneet kaikkein alhaisimman bruttokansantuotteen maista. En epäile, etteikö Meksikokin olisi pullollaan mainiota paikkoja. Enkä edes väitä, etteikö Rosaritokin voisi olla jollekin juuri se juttu. Mutta minulle se ei ollut, eikä kyllä kämppiksillenikään. Siispä on aika suunnata eteenpäin.

Joe The Pron vaimo Gloria tulee hakemaan SUV-mastuurillaan viideltä iltapäivällä. Päivä on kulunut kämppää siivoten ja pyykkiä pesten. Kun neljä nuorta miestä asuu isossa kämpässä pelaten päivät pitkät pokeria, on väistämätöntä että näky muistuttaa ennemmin tai myöhemmin kaatopaikkaa. Heräsimme kaikki myös yhtä myöhään eli pari tuntia ennen lähtöä tajuamaan, ettei kenelläkään ole puhtaita vaatteita. Pyykkikone ja kuivausrumpu lauloivat melkoisella teholla viimeiset tunnit.

Matkalla rajalle Tijuanaan Gloria kertoo itsestään ja elämästään. Hän on kotoisin Ohiosta, samasta kaupungista kuin Charles Manson. He ovat melkein samanikäisiäkin. Gloria ei kuitenkaan koskaan tavannut Mansonia, koska hän syntyi amish-yhteisöön. Tarina ei kerro yksityiskohtia, mutta jotenkin hän päätyi naimisiin meksikolaisen ex-nyrkkeilijän kanssa, joka tuomittiin vankilaan Kaliforniassa (käsittääkseni osallisuudesta paritusrenkaaseen, joskin tätä Gloria ei suoraan sano). Glorialla on monia hauskoja tarinoita visiiteistä vankilaan. Kun Joe vapautui, hänet potkittiin välittömästi pois Yhdysvalloista ilman paluulippua. Tämän takia kuskimme tänään on siis Gloria. Joen istuttua tuomionsa pariskunta muutti Rosaritoon, unohdettuun kaupunkiin, jossa Joe pyörittää taksi-imperiumia ja luultavasti jotain muutakin. Siitä en halua tietää, tein vain päätelmäni yläosattomista siivoojista joita Joelta kuulemma voi tilata.

Ajamme Tijuanan slummien läpi. "Täällä asuu lähinnä narkomaaneja", Gloria kertoo ja napsauttaa ovien lukitusnappia liikennevaloissa. Jono rajalla on pitkä ja loputon. Aurinko on jo laskenut. Pimenevässä illassa autojen välissä vaeltaa äitejä vauvat sylissä kerjäämässä rahaa. "Heidän miehensä juovat kaikki rahat, mitä äidit saavat kerättyä", Gloria valaisee. Katselen tummennettujen lasien takaa arviolta kahdeksanvuotiasta langanlaihaa pikkupoikaa, joka kerjää rahaa pahviseen kahvikuppiin. Vähän matkan päässä näkyy jalaton mies kerjäämässä. Kohtaamme jonossa epäilyttäviä vakuutusmyyjiä, suoraan laukusta Xanaxia ja Viagraa myyvän kulkukauppiaan ja väkisin ikkunat dollarin korvausta vastaan pesevän pikkupojan. Gloria kertoo, kuinka viimeksi yksin rajaa ylittäessään hän jonotti yli neljä tuntia. Tällaisia tukoksia varten paikalla pyörii yrittäjiä, jotka ajavat autoa eteenpäin vessakäynnin ajan pientä korvausta vastaan. Jostain pauhaa äänekästä musiikkia, tiellä on satoja jumissa olevia autoja ja vielä enemmän kaupustelijoita, ilma on täynnä saasteita ja pölyä.

Pääsemme rajan yli vajaassa parissa tunnissa. Kuulemma hyvin maanantai-illaksi. Gloria heittää meidät San Diegoon ja Enterprise-autovuokraamoon, kuittaa satasen palkkionsa ja kurvaa takaisin kohti Meksikoa. Ystäväni Bryan ja Shane vuokraavat auton, jolla he aikovat ajaa koko yön kohti Arizonaa ja jotain teknofestivaalia. Melkein lähden sinne itsekin, mutta päätän viime hetkellä ottaa sen sijaan huomisaamuksi lennon Las Vegasiin. Ehdin pelata siellä muutaman live-turnauksen viikonloppuna sillä aikaa, kun ystäväni bilettävät aavikolla. Työ ennen huvia. Minulla on iso betsi toisen suomalaisen pokerinpelaajan, Joni "unelmavävy" Jouhkimaisen kanssa vuosien 2012-2013 liveturnausrahastuksista, ja olen niin pahalla takamatkalla että on pakko alkaa painamaan liveäkin isolla volyymillä. Maanantaina kokoonnumme porukalla, kun World Series Of Pokerin finaalipöytä alkaa. Meillä on kaksi kaveria finaalipöydässä taistelemassa reilun 8 miljoonan ykköspalkinnosta. Toinen heistä, Greg Merson, voitti jo kesällä sivuturnauksen ja reilun miljoonan. Tuon jälkeen hänen peliensä rahoittaja käytti 25 000 dollaria bileisiin Tryst-yökerhossa Vegasissa. Tästä voi laskea, miten iso ilta tiistaina turnauksen päättyessä saattaa olla tulossa. Ja jos se ei riitä, niin keskiviikkona on Halloween, Kaskade, Avicii, deadmau5 ja täysin sekaisin oleva kaupunki. Melkoinen kontrasti edelliskuukauteen.

Koska suunnitteluni oli itselleni perinteiseen tapaan hieman vajavaista, kirjoitan tätä 30 taalan motellista moottoritien varresta jostain San Diegon ulkopuolelta. Minun pitää herätä neljän tunnin päästä lennolle, enkä kerta kaikkiaan raaskinut käyttää sataa taalaa oikeaan hotelliin näin lyhyttä visiittiä varten. Olen ollut samanlaisessa paikassa kerran ennenkin, vuoden 2009 kesällä Los Angelesissa. Tuolloin lähdin Vegasiin ja World Series of Pokeriin paksun lompakon kanssa täynnä unelmia. Turnaussarjan lopussa olin niin poikki, ettei ollut enää varaa kunnon hotelliin. Olin buukannut paluulennon Losista, kun lähtiessä ajattelin meneväni sinne pariksi yöksi hengailemaan ennen paluuta. Paikan päälle päästessäni ei sitten ollutkaan enää varaa edes taksiin, vaan piti kulkea pitkin moottoritietä nähdäkseen edes jotain. Nykyään taloudenhoitoni on sentään kehittynyt edes vähän noista ajoista, vaikka en näköjään vieläkään osaa päättää ennen kuin pari tuntia ennen määräaikaa mihin olen ylipäätään menossa.

PS. Innostuin ja buukkasin lennot sun muut seuraavan kuukauden taipaleelle. Las Vegasin jälkeen tiedossa on muun muassa visiitti keskellä metsää sijaitsevaan intiaanikasinoon pelamaan World Poker Finalsia, pari yötä Isossa Omenassa, pari viikkoa Playa Del Carmenissa ja kymmenen päivää hyisessä Montrealissa. Seuraavan kerran asetun pidemmäksi aikaa aloilleni joulukuussa Cabossa.

Päätämme kauniina maanantaiaamuna suunnata päiväksi rajan yli San Diegoon. Syy liikkeeseen on illalla pelattava jenkkifutismatsi San Diego Chargers - Denver Broncos. Jenkkifutis on täällä lähes uskonnon asemassa, ja olen aina halunnut nähdä pelin paikan päällä. Suurin osa kunkin kierroksen otteluista pelataan sunnuntaina, mutta maanantaina pelataan aina yksi, ympäri maata televisioitava spektaakkelimainen ottelu. Se tunnetaan jenkeissä nimellä Monday Night Football. Ja tänä maanantaina se ottelu pelataan kaikista paikoista juuri San Diegossa, kivenheiton päässä.

Pakkaamme itsemme ja muutaman vesilitran vuokra-automme ja suuntaamme kohti Tecaten rajakaupunkia. Se on noin tunnin matkan päässä, kun lähin raja-asema (Tijuana) on melkein vieressä. Jenkkihallituksen nettisivusto kertoo kuitenkin kätevästi, että jono Tijuanassa on 3-4 tuntia pitkä, kun Tecatesta pitäisi selvitä läpi tunnissa. Tijuanassa on napattu edellisenä iltana pahamaineisen meksikolaisen huumepomon tytär viranomaisten haltuun ilman takuita, mikä lisää entisestään hässäkkää lähiasemalla.

Ensimmäiset 50 minuuttia matkasta ovat lähinnä aavikkoa ja vuoristoa. Maisema näyttää siltä, että missään ei ole satanut vuosikymmeneen. Sää kuumenee viisi astetta heti, kun ajamme vähän matkaa rannikolta pois sisämaahan päin. Vastaan tulee satunnaisia ränsistyneitä hökkeleitä, parhaat päivänsä nähneitä ajoneuvoja ja yksittäisiä kulkijoita. Vain GPS muistuttaa siitä, että olemme menossa kohti jotain muuta kuin aina vain aavikkomaisemmaksi ja ränsistyneemmäksi muuttuvaa kuumaa ja hiekkaista tyhjyyttä. Pelisessioiden ja automatkojen aikana diktaattorin ottein dj:nä toimiva Bryan luukuttaa Deadmau5:ttä niin kovaa, että se kuuluu varmasti rajan yli jenkkeihin asti. Kolme viikkoa sitten en tiennyt EDM-skenestä yhtään mitään. Kolmen viikon aivopesun jälkeen Deadmau5:t, Kaskadet ja Aviciit tulevat jo ihan lonkalta. Nuo kolme muuten soittavat Vegasissa Halloweenina ensi viikolla, kun olen myös itse paikalla. Vinkkejä keikkavalinnasta otetaan vastaan. Tällä hetkellä deadmau5 johtaa, koska sillä on hieno hiirinaamari.

Pölyn keskeltä nousee aivan yhtäkkiä vihreä keidas. Parissa minuutissa maisema muuttuu hiekka-aavikosta suihkulähdepuistoja ja Subway-ravintoloita sisältäväksi pikkukaupungiksi. Tecate on todella viehättävä ilmestys. Joka puolella on vuoria, ja Tecate on niiden välissä ikään kuin ansassa. Kiehuvassa sellaisessa. 2 minuuttia auton ulkopuolella, ja uskon tietäväni miltä McDonald'sin kananuggeteista tuntuu rasvakeittimessä.

Autojono rajalla on loputtoman pitkä, eikä tunnu etenevän ollenkaan. Pari tuntia ja loputon määrä tanssimusiikkia Bryanin iPhonesta myöhemmin olemme luukulla. Annamme passimme virkailijalle; kolme yhdysvaltalaista, yksi suomalainen. Kavereiltani ei kysytä mitään, minua tentataan senkin edestä. Tuiman virkailijan ilme kirkastuu vasta, kun jalkapallo tulee puheeksi. Saan passini takaisin ja kaupan päälle esitelmän ottelun ennakkoasetelmista. Welcome to the United States.

Matka rajalta San Diegoon kestää tunnin ja on varsinkin aluksi henkeäsalpaavan kaunis. Vietän koko matkan hengittäen maisemia ja kuunnellen matkaan yllättävän hyvin sopivaa elektronista musiikkia. Nautinnon keskeyttävät vain Bryanin satunnaiset esitelmät siitä, kuinka hän näki tämän ja tämän dj:n siellä ja täällä.

Pysähdymme lounaalle vähän ennen San Diegoa. San Diego tunnetaan Kalifornian kulinarismin kehtona ja pursuaa hyviä ravintoloita. Me valitsemme niistä tietenkin parhaan.

En ole suuri pikaruoan ystävä, mutta Wendy's onkin paljon enemmän kuin pikaruokaketju. En tunne ketään, joka ei Wendy'sissä käytyään olisi pitänyt saamastaan. Kuka perustaisi Suomeen ensimmäisen Wendy'sin?

Aterian jälkeen on aika suunnata kohti Qualcomm Stadiumia. Se löytyy navigaattorin avulla helposti. Kello on kaksi iltapäivällä, kun matsi alkaa kuudelta. Lähin parkkipaikka löytyy kahden kilometrin päästä, sillä stadionia ympäröivät tuhannet parkkiruudut on parkkeerattu täyteen jo ajat sitten. Monday night football on niin käsittämättömän iso juttu, ettei sitä voi edes tajuta.

Kävelymatkan stadionille jakaa faneista muodostuva kulkue. Kaikkialla on mustan pörssin lipunmyyjiä, krääsäkauppiaita ja muita helppoheikkejä. Meillä ei itse asiassa ole lippuja tähän loppuunmyytyyn otteluun, joten ostamme 60 dollarin liput afroamerikkalaiselta pilveltä tuoksuvalta kauppiaalta 85 dollarilla kipale. Stadion avautuu isompana kuin mikään koskaan näkemäni urheiluareena. Sitä ympäröi massoittain ihmisiä joka puolella. Emme pääse edes sadan metrin päähän pelipaikasta jäämättä jumiin asuntovaunujen, grillaajien, kaljoittelevien miesten ja promotyttöjen loputtomaan mereen. Päätämme sukeltaa sekaan.

Tätä kutsutaan tailgatingiksi. Jenkit pyhiinvaeltavat näihin otteluihin edelisenä iltana ja pystyttävät asuntovaunuautonsa niin lähelle stadionia kuin mahdollista. Muut tailgateajat liittyvät seuraan, ja sitten grillataan ja juodaan kaljaa. Ne, jotka eivät tule kauempaa, menevät kuitenkin stadionille tuntikausia ennen pelin alkua hengaamaan muiden tailgateajien seurassa. Ennen kauden huipennusta eli Super Bowlia paikalle tullaan jopa kolme päivää ennen itse ottelua.

Kävelemme asuntovaunun ohi, jonka seinään on asennettu kaljahana. Broncosin paitaan pukeutunut mies vaikuttaa ylpeältä tekeleestään ja juo suoraan hanasta.

Vastaan tulee toinen oranssipaita, erittäin tukevassa humalassa oleva keski-ikäinen mies. Kun hän kuulee, että olen Suomesta, hän kirmaa asuntoautoonsa ja tulee takaisin kahden kaljan kanssa. "You should try American beer, son!", hän sanoo ja antaa minulle Bud Lightin molempiin käsiin. Jostain kurvaa paikalle paikallisen yliopiston Alpha Beta Zeta (tms)-tyttöjä söpöissä pinkeissä asuissa. Hekin pysähtyvät juttelemaan. "Oooooooh my god, Finland, that's sooooooo cuuuuuuuute!". Josh kertoo tytöille, että hän seurusteli ennen samaan järjestöön kuuluvan tytön kanssa. "Oooooooh my god, that's AWESOME! You guys ROCK! Gimme a hug!". Minusta tuntuu, että olen joutunut keskelle huonoa jenkkiläistä college-elokuvaa. Jollain tavalla kuitenkin nautin tästä. Ehkä se johtuu innokkaasti halailevista tytöistä.

Neljä tuntia, kuusi Bud Lightia ja kahta pekoniviipaleiksi käristynyttä poskipäätä myöhemmin istumme paikoillamme ja ottelu on valmis alkamaan. Kaikki käynnistyy kansallislaululla, jonka aikana koko stadion nousee seisomaan. Tätä odotinkin. Yllätyksenä tulevat jokaisen pelaajan sisääntulon kohdalla laukaistavat ilotulitteet, taivaalla kunniakierroksen tekevät hävittäjät sekä golf-legenda Phil Mickelson, joka käy lyömässä draivin nurmen yli. Cheerleaderit esittävät shownsa ja äsken tapaamamme ABZ-tytöt ovat kentän laidalla hymyilemässä valkaistuilla hampaillaan yleisölle ja tv-kameroille. Tämän jenkit osaavat.

Matsi on valmis alkamaan. Muistan muutamassa minuutissa säännöt. Tähän asti olen katsonut vain jokaisen vuotuisen Super Bowlin, mutta vuodessa säännöt karkaavat aina puoliksi muististani. Jenkkifutis on minusta aina ollut todella hieno laji, ja nautin etenkin sen taktisesta elementistä. Suomessa sitä on ikävä kyllä mahdotonta seurata, ellei halua katsella viideltä aamulla nettistreamejä. Vietän jo nyt liian paljon aikaa viideltä aamulla klikkaillen pokerisoftien nappeja, enkä todellakaan halua viettää yhtään ylimääräistä tuntia koneen ääressä. Siispä jenkkifutis ei ole mahtunut elämääni - ennen tätä iltaa.

Parin minuutin jälkeen olen aivan koukussa. Tunnelma stadionilla on jotain sellaista, mitä en ole koskaan kokenut. Jenkit ovat helvetin äänekkäitä ja suhtautuvat matsiin intohimoisesti, mutta kuitenkin jotenkin kunnioittavasti. Chargers- ja Broncos-fanit istuvat vieri vieressä kannustaen omiaan, hyppien, tanssien, huutaen ja viheltäen, mutta silti kukaan ei suutu ja vedä toista turpaan. Suomessa tällä keskimääräisellä ennen matsia nautitun oluen määrällä tulisi ruumiita.

Ottelussa nähdään myös täysin käsittämätön sulaminen kotijoukkueelta. Peli on tauolla 28-0 isännille. Jotenkin Broncos kuitenkin onnistuu voittamaan ottelun 28-38. Kaukaa Denveristä matkanneet oranssipaitafanit ottavat kaiken irti loppusekuntien ratkaisusta. Stadion räjähtää ratkaisevasta touchdownista. Chargers-fanit viheltävät, Broncos-fanit huutavat täyttä kurkkua. Silti ketään ei vieläkään nähdäkseni satu. En pysty olemaan hymyilemättä. Tämä on hienoin urheilujuhla, mitä olen koskaan paikan päällä todistanut.

Menemme pelin jälkeen istumaan vähäksi aikaa jälkipelibaariin syömään wingsejä ja juomaan vielä yhdet Budit paikallisten kanssa. Olen ilmeisesti amerikkalaistunut 8 tunnissa niin paljon, että ensimmäistä kertaa koskaan minulta ei edes kysytä aksenttini takia, mistä olen kotoisin. En ole koskaan ollut suuri Yhdysvaltojen ystävä monestakin syystä, mutta sopivissa annoksissa jenkkikohkaaminen on oikeastaan aika mukavaa.

Deadmau5 raikaa vielä kerran yöllisellä moottoritiellä. Takana on vaiherikas vuorokausi vapauden maassa. Pääsemme lopulta takaisin kämpille yhdeltä yöllä, ja olen kuolemanväsynyt. Ensin on kuitenkin pakko katsoa youtubesta kooste illan ottelusta. Minut on käännytetty.

19:30

Ovikello soi. Ovella on viiksekäs ja lihaksikas viisikymppinen meksikolaismies. Hän antaa mustan käyntikortin, jossa lukee isolla JOE THE PRO ja puhelinnumero. "Minä olen Joe. Joe the pro."

.Joe the pro kuvassa vasemmalla.

Joe the pro on Martyn kontakti, jonka hän hommasi meille taksikuski-henkivartija-asiantuntijaksi. Joe voi kuulemma selvittää minkä tahansa ongelman. Minulle tulee mieleen Wolf Pulp Fictionista. Joe on entinen nyrkkeilijä, joka on otellut jopa Madison Square Gardenissa ja Filippiineillä. Uransa lopussa hän halusi tehdä rahaa, joten hän otteli toistakymmentä ottelua selkeästi parempia vastustajia vastaan. Mitä pahemmin hän sai turpaansa ja yleisö viihdettä, sitä paremmin hänelle maksettiin. Tämän seurauksena Joe on vähän hidas. Hän on kuitenkin myös uskomattoman mukava ja hyväntahtoinen, eikä tämän kaverin voisi kuvitella satuttavan kärpästäkään. Hän elelee nyrkkeilyrahoilla ostetussa omakotitalossa amerikkalaisen vaimonsa kanssa ja hoitaa työkseen ongelmia.

Hyppäämme Joe the pron Suzukiin ja suuntaamme kohti Ensenadaa. Matkan pitäisi kestää noin tunnin, mutta Joe kiitää autioiden moottoriteiden läpi 40 minuutissa. Tähän mahtuu liikaa olutta nauttineiden ystävieni kolme kusitaukoa.

Joe the pro selvittää ongelmia.

21:30

Pääsemme Ensenadaan perille muutaman kommelluksen jälkeen. Ensin Joe joutuu selvittämään ensimmäisen ongelmansa, kun Bryan käyttää huoltoasemalla vahingossa naisten vessaa ja saa kimppuunsa vihaisen työntekijän. Joe puhuu miehelle 10 sekuntia, ja ongelma on selvitetty. Toisen ongelman syystä minulla ei ole tietoa, mutta ikuistan sen kuitenkin filmille. Tämä väittely on kiivaampi ja kestää hieman kauemmin. Ensenadan ulkopuolella joudumme vielä armeijan tarkastukseen, jossa automme tongitaan läpikotaisin huumeiden varalta.

22:00

Ensenadassa on kuin onkin elämää. Papas And Beer-yökerho on tupaten täynnä nuoria paikallisia. Lyöttäydymme jonkun tytön synttäriporukan seuraan, Joe the pro tietenkin menossa mukana. Tilaamme pöytään toista metriä korkean oluttornin. Joe ei juo alkoholia, mutta kertoo hauskoja tarinoita nyrkkeilyajoiltaan. "Any motherfucker that fucks with you, I can take down. But I don't want to, I'm a peaceful man", hän sanoo murteisella englannillaan ja nauraa viiksiinsä.

23:30

Muutaman Mexican Grenaden (tequilalla jatkettu jekkubattery) jälkeen rohkaistumme menemään esittämään karaokea yökerhon päälavalle. Ehdotan, että laulamme espanjaksi. Ruudulle lävähtävät Macarenan sanat. Ne tulevat uskomattomalla vauhdilla, ja saan ehkä yhden kymmenesosan sanoista oikein. Jossain vaiheessa annan mikin kaverilleni, ja alan esittämään Macarena-tanssia. Jostain syystä sekoitan sen YMCA-tanssiin. Paikalliset hurraavat ja ottavat valokuvia. Olemme hitti.

01:30

Vaihdamme Papas And Beeristä toiseen paikkaan, jossa esiintyy live-bändi. Ystäväni Shane villiintyy ja haluaa hypätä lavalle.

06:00

Pääsemme takaisin Rosaritoon. Shane, joka juoksi Duracell-pupuna pitkin baaria tuntikaupalla Mexican Grenade-kickseissään nukkuu Joe the pron auton takapenkillä. Käsivarteeni on kirjoitettu mustalla tussilla puhelinnumero. "She was good looking, nice big ass", Joe the pro sanoo. Marty valittaa, että hänen varpaaseensa sattuu vieläkin. Ensimmäiset auringonsäteet nousevat taivaanrannasta. Menen nukkumaan väsyneenä, mutta onnellisena. Vielä väsyneempi olen kahta tuntia myöhemmin, kun pitää herätä taas pelaamaan.

Perjantai 12.10, kello 8:00

Aloittelemme tavallista perjantaiaamun pelisessiota, mutta tänään ilmassa on pientä kutkutusta. Tiedämme nimittäin, että kunhan viimeinenkin meistä viidestä on pudonnut viimeisestä turnauksestaan, lähdemme kaikki Ensenadan yöelämään. Ajattelimme ensin mennä Tijuanaan, joka tunnetaan rauhattomista baareistaan ja amerikkalaisista college-tytöistä. Päätimme kuitenkin vaihtaa sata kilometriä etelään sijaitsevaan Ensenadaan, 290 000 asukkaan kaupunkiin. Se on Meksikon mittakaavassa pikkukaupunki, mutta kuitenkin riittävän iso. Ensenadassa pysähtyy suurin osa täällä päin pyörivistä risteilijöistä, ja kaupungissa on suuri yliopisto kampuksineen. Eli toisin sanoen nuoria ihmisiä, joihin voisimme tutustua.

13:30

Sessio on sujunut tähän asti ilman ongelmia, pokeri on sujunut hyvin ja lounastacotkin jo syöty. Sitten internet katkeaa kuin salama kirkkaalta taivaalta. Kun pelaa ulkomailla korkeiden panosten pokeria, ensimmäinen asia ennen yhdenkään session aloittamista pitäisi olla varanetin hankkiminen. Netin katkeamiseen voi hävitä helposti tuhansia euroja, varanetti maksaa yleensä noin 20 euroa. Me olemme puhuneet mokkuloiden hankkimisesta joka päivä, mutta emme laiskuuttamme ole kuitenkaan reilussa viikossa selvinneet kilometrin päässä olevaan kauppaan. Netti ei ole vielä koskaan katkennut, joten emme katsoneet aiheelliseksi varmistella. Olisi ehkä kannattanut. Katselen lohduttomana, kuinka dollarit katoavat muiden kukkaroihin ja turnausten eteen tekemäni työ valuu kankkulan kaivoon.

Pari minuuttia myöhemmin kaverimme Alexin tyttöystävä pimpottaa ovikelloa. Alex ja Bethany asuvat naapuritornissa, Alex pelaa päivät pokeria ja Bethany löhöilee altaalla. Menen avaamaan oven, ja oletan että Bethany on tullut kysyäkseen, katkesiko meilläkin netti. Sen sijaan hän kertookin, että Alex törmäsi juuri autollaan Meksikon armeijan lava-autoon.

Olen nähnyt näitä lava-autoja liikenteessä pari kertaa. Poliiseja en ole nähnyt, ja olen käsityksessä että nämä sotilasautot ovat se virallinen auktoriteetti täällä. Yhden vanhan Toyotan päälle mahtuu yleensä toistakymmentä sotilasta, jotka istuvat vieri vieressä kiväärit kädessä vihaisen näköisinä. En voi edes kuvitella, miten paljon panikoisin näiden kavereiden kanssa kolaroimisesta.

Bethany ei tiedä, mitä tarkkaan ottaen on tapahtunut. Hän oli vain saanut puhelun Alexilta, että tule tänne ja äkkiä ja tuo tukko lahjusrahaa. Huonekaverini Bryan, joka on asunut täällä meistä pisimpään, lähtee Bethanyn kanssa kohti poliisiasemaa. Itse olen ainoana meistä todella pitkällä turnauksessa hyvissä asemissa, ja yritän edelleen kuumeisesti saada nettiä toimimaan. Se ei toimi. Boottaan boksin ja yritän kaikkea mahdollista, mutta mitään ei tapahdu. Sitten muistan, että näin toisella kaverillani jenkeistä mokkulan pari päivää aikaisemmin. Hän lähti viikonlopuksi rajan yli jenkkeihin jättäen kamansa tänne. Hätä ei lue lakia, joten syöksyn hänen huoneeseensa tonkimaan laatikoita. Löydän kuin löydänkin mokkulan, ja se jopa toimii. Back in action. Vielä ei ole liian myöhäistä.

15:55

Bryanista, Bethanysta ja Alexista ei ole kuulunut mitään. Toisella puolella kaupunkia asuva nettipokerilegenda Marty on tullut hengailemaan asuntoomme, olettaen että lähdemme Ensenadaan tunnin-parin päästä. Minä johdan perjantai-illan isointa turnausta, kun jäljellä on enää 20 pelaajaa. Turnaus menee viiden minuutin tauolle joka tunti viittä vaille tasan, ja minä menen lakisääteiselle vessatauolle. Yritän laittaa vessaan valot, mutta mitään ei tapahdu. Kusen pimeässä. "Ai niin, unohdin kertoa että koko kaupungista on sähköt poikki", Marty huikkaa. Yritän pestä käsiä, mutta hanasta ei tule vettäkään. Kysyn oviaukosta, josko vesikin on mahdollisesti poikki. Vastaukseksi kuulen rikkoutuvan lasipullon kilinää ja huutoa. Marty pitelee varvastaan. "Vittu, ampiainen pisti minua!", hän huutaa. Mitä täällä oikein tapahtuu?

Paikannan pari minuuttia myöhemmin lattialta kuolleen ampiaisen. Marty siivoaa lasinsiruja, kerron Alex-ongelmasta ja kysyn, josko Marty tietäisi syyn sähkö-, vesi- ja nettiongelmiin. Hän ei tiedä. Tajuan, että läppärissäni on enää 40 minuuttia virtaa jäljellä. Jos koko kaupungista on sähköt poikki, miten voisin pelata turnauksen loppuun? Pyydän Martya pistämään läppärinsä kiinni välittömästi, jotta voin tarvittaessa jatkaa sillä. Lattialla oleva olutlammikko jää siivoamatta, sillä vettä ei tule yhdestäkään hanasta.

16:30

Juuri kun läppärini virta on loppumaisillaan, alkaa positiivisten tapahtumien kierre. Ensin valot syttyvät asuntoon kuin taikaiskusta. Läppärini alkaa lataamaan. Auki jätetty vesihana alkaa suihkuttamaan vettä kovalla paineella pitkin keittiötä. Alex, Bryan ja Bethany tulevat ovesta sisään. Alex kertoo, että hän yritti vaihtaa kaistaa, ja armeijan auto rysäytti noin kaksi kertaa nopeusrajoituksia kovempaa takapuskuriin kiinni. Olivatko he kenties jahtaamassa jotakuta, jäi mysteeriksi. Alex oli kurvannut tien sivuun, ja sotilaat olivat hypänneet lavalta kiväärit kädessä hyökäten suoraan ohjaamolle. Alex ei juuri puhu espanjaa, eivätkä sotilaat englantia. Kiväärit oli laskettu vasta minuutteja myöhemmin, ja Alex viety poliisiasemalle. Sieltä hän oli saanut soittaa tyttöystävälleen, joka edelleen haki Bryanin pesotukkoineen, ja noin 30 euron suuruisella lahjusrahalla Alex, joka ei edes tehnyt mitään väärin sai poistua ilman merkintöjä "rikoksesta".

18.10

Kaikki muut ovat grillaamassa alakerrassa, minä pelaan yksin turnauksen finaalipöytää. Tämä turnaus on vaikea voittaa, enkä ole koskaan aiemmin siinä onnistunut. En tiedä johtuuko se erilaisten ongelmien aiheuttamasta sisuuntumisesta vai nautitusta energiajuomasta, mutta pelaan paremmin kuin koskaan ja melkein tiedän voittavani. Jokainen tekemäni päätös on oikea, ja niin monen päin helvettiä viime kuukausina pelatun jaon jälkeen tunnen olevani flow-tilassa. Tuntia myöhemmin meitä on jäljellä enää kaksi. Vastustajani ehdottaa diiliä rahojen jakamisen suhteen, mutta en suostu ehdotukseen. Monesti pelatessani olen jo etukäteen tiennyt, että en tule voittamaan tiettyä turnausta. Nyt taas tiedän, että en kertakaikkiaan voi hävitä. Kymmenen minuuttia myöhemmin olen voittanut turnauksen ja reilut 20 000 dollaria. Se ei ole mullistava summa, mutta se on kuitenkin toiseksi tai kolmanneksi suurin yhdestä nettiturnauksesta saavuttamani voitto koskaan. Ja ennen kaikkea se on toivottavasti alku menestyksekkäälle talvelle, jota urani totisesti kaipaa. Kumoan illan ensimmäisen Dos Equis-oluen voiton kunniaksi ja vetäisen grillipihvin naamaan. Olen aivan rättiväsynyt kymmenen tunnin aivotyöskentelystä. Vaikka pokerissa ei fyysisesti juuri muuta tehdä kuin klikataan hiirtä, joskus se totisesti tuntuu urheilulta. Alex tärisee vieläkin kokemuksistaan. Martyn ampiaisen runtelema keskivarvas on isovarpaan kokoinen. Ilta on silti vasta alkamassa.

Kello 14:25

Olemme grillaneet itseämme tarpeeksi, ja nestehukka pakottaa etsimään juotavaa. Lämpötila on edelleen 30 asteen pinnassa. Kävelemme parisataa metriä rantaa takaisinpäin, kun vastaan tulee perinteinen kookospähkinäkoju. Kookosvesi oli suurimpia menoeriäni Suomessa, ja aina kaukomailla ollessani nautiskelen kookospähkinöitä niin paljon kuin mahdollista. Tämänkertaista kojua pitää kuusikymppinen meksikolaismies, joka puhuu vielä vähemmän englantia kuin minä espanjaa. Kookospähkinä veitsellä juomakelpoiseksi hakattuna maksaa 35 pesoa eli noin kolme euroa. Hinnassa lienee noin 30 pesoa turistilisää, sillä keskiveroateria täällä maksaa yhden ja kahden euron väliltä. Maksamme kuitenkin täyden hinnan mielellämme, sillä olemme luultavasti ukon päivän ainoat asiakkaat. Jotenkin täällä kävellessä tulee aina välillä huono omatunto. Ei tietenkään ole meidän syytämme, että satuimme syntymään rikkaisiin maihin tai että pelaamme joka päivä absurdeista rahasummista korttia ammatiksemme. Ja varmasti suurin osa meksikolaisista on ihan yhtä onnellisia kuin suomalaisetkin. Mutta silti, kun katsoo vuosikausia kaupungin "keskustassa" maanneita puolivalmiita hökkeleitä luksushotellien vieressä, tekee mieli ostaa jokainen taco-kioski tyhjäksi ihan vain siksi, että saisi tukea paikallisten elinkeinoja. En edes halua ajatella, miten suuri osa näidenkin yrittäjien elannosta menee vielä Tijuana-kartellin suojelurahoihin.

Ystävällinen herrasmies on hyvillään asiakkaista ja hakkaa kolme kookospähkinää vaivattomasti juomakelpoisiksi ja tökkää sisään muoviset pillit. Ohitse pyyhältää pari ratsastajaa hevosillaan. Juoma on taivaallista kuten aina. Kun olemme juoneet kaiken nesteen, kookosmies ottaa pähkinät ja erottaa veitsellä sisäosan valkoisen tavaran kuoresta, leikkaa sen viipaleiksi ja laittaa päälle lime-mehua ja chilipulveria. Kyseessä on perinteinen meksikolainen herkku, ja yksi elämäni parhaista välipaloista. Ainoa ongelma on, että sen jälkeen tekisi taas mieli taas juoda.

Jatkamme matkaa rannan toiseen päähän korkealle laiturille. Siellä on enemmän porukkaa kuin muualla Rosaritossa yhteensä. Kalastajat seisovat vieri vieressä ja heittelevät vieheitään veteen. Monella on lapsia mukana. Laiturin loppupäässä odottaa kyltti, joka varoittaa vaarasta. Ruosteinen rautakehikko estää pääsyn laiturin päähän. Käännymme takaisin. Laiturin toinen pää vie suoraan neljän tähden Rosarito Beach Hotelin pihalle. Mietimme, josko uskaltaisimme oikaista aidatun hotellin läpi. Missään ei näy vartijoita, joten otamme riskin. Hotellissa ei ole ketään, aulassa ei ole ketään, vastaanottovirkailijaakaan ei näy. Rosaritolla ei tosiaan pyyhi kovin hyvin.

Kello 15:00

Lähimmän taco-pisteen löytäminen ei vie kauaa. Tiskin takana seisoo viisikymppinen nainen. Ravintola on tyhjä. Tilaamme 6 tacoa, kolme burritoa tulisella riisillä ja virvoitusjuomat. Yhteishinta: 6 euroa. Ruoka on taivaallista. Syödessämme ravintolan ohi menee pari keski-ikäistä jenkkinaista. He nyrpistävät nenäänsä likaiselle katuruokalalle ja jatkavat luultavasti jompaankumpaan kaupungin parista hienostoravintolasta (aterian hinta: noin 8 euroa). Heidän perässään kipittää päätä lyhyempi meksikolaismies rihkamateline kädessään.

Juttelemme syödessämme omistajanaisen kanssa. Hän puhuu kohtalaista englantia, ja ymmärrän suurimman osan väliin tungetuista espanjankielisistä sanoista. Hän kertoo, että nyt on off-season ja kaupungissa pyörii ainoastaan rikkaita jenkkieläkeläisiä. "Olette ainoat nuoret ihmiset, joita olen nähnyt pariin viikkoon", hän kertoo ja ihmettelee, miksemme muiden tavoin ole kivenheiton päässä Tijuanassa bilettämässä. Yritämme selittää pokerinpelaamistamme ja sen vaatimaa rauhaa, mutta viesti ei ihan mene perille. Nainen kuitenkin nyökkäilee ja hymyilee, varmaan salaa ihmetellen miksemme vain ole rajan toisella puolella kasinolla uhkapelaamassa. Kaverini Shane uskaltautuu kysymään huumekartelleista. Naisen ilme vakavoituu heti, ja hän ei selvästikään halua puhua aiheesta. Sen verran saamme irti, että presidentti Calderón on kuulemma täysi paska ja huumesota turha. Hänkin tuntee ihmisiä, jotka ovat kartellin palveluksessa. Ennen presidentin puuttumista asiaan huumebisnes oli suhteellisen leppoisaa, nyt kilpailun kiristyessä ja hallituksen kiväärimiehien puuttuessa asiaan työstä on tullut riskialtista. Tippaamme 30 prosenttia, kiitämme ruoasta ja ajamme kämpille.

Kello 16:30

On aika pelata lyhyt iltasessio. Käytännössä tähän aikaan ei ole mitään järkeä alkaa pelaamaan, sillä kaikki isot turnaukset ovat jo sulkeneet rekisteröinnin. Tarjolla on enää niin sanottuja turbo-turnauksia, eli eurooppalaisten loppuyöhön sijoitettuja nopeatempoisia, uhkapelivaikutteisia koitoksia. Kyllä niissäkin taitavimmat pelaajat voittavat eniten pitkässä juoksussa, mutta onnella on suurempi vaikutus. Meitä ei kiinnosta, koska tänne ei ole tultu pitämään vapaapäiviä ja kaikkien pokerihammasta kolottaa. Olen enemmän onnekas kuin taitava, ja voitan $3500 tunnin työskentelemisellä (ei, se ei ole aina ihan näin helppoa). Meksikolaisella saattaa mennä jopa puoli vuotta vastaavan summan tienaamiseen. Pokerinpelaajana olen jo ajat sitten turtunut kaikenlaisiin rahasummiin. Ei sillä, etteikö $3500 olisi minullekin rutosti rahaa, mutta pelatessa tonnit vaihtavat omistajaa niin nopeasti, ettei niitä ehdi edes ajatella. Tämäkin on vain yksi virtuaalinen setelitukko, jonka saatan hävitä takaisin heti huomenna. Mutta juuri tänään se tuntuu enemmän rahalta kuin pitkään aikaan. Tuntuu epäoikeudenmukaiselta voida voittaa tuollainen summa klikkailemalla ohimennen hiirtä samalla, kun surffailen Facebookissa ja luen uutisia. (Jälkihuomio: tunne katosi vuorokautta myöhemmin, kun hävisin 16 tunnin pelisessiossa $8000.)

Kello 19:45

On aika suunnata Rosariton amerikkalaisimpaan paikkaan, perikalifornialaiselle ostarille. Ajamme keskustan läpi, liikennettä ei taaskaan juuri ole. Koulupukuihin pukeutuneet tytöt vilkuttavat meille suojatiellä. Ostarilta löytyy Wal-Mart, iso leffateatteri, vaatekauppoja, kuntosali, jenkkiläisiä pikaruokaketjuja, Home Depot ja niin edelleen. Ellen tietäisi, voisin luulla olevani vaikka Los Angelesissa. Suuntaamme Wal-Martiin tekemään seuraavan kolmen päivän ruokaostokset. Mielellämme tukisimme paikallisia kauppojakin, mutta emme ole vielä löytäneet yhden yhtä ruokakauppaa muualta kaupungista. Wal-mart on yhtä massiivinen kuin jenkkiversiokin, ja sieltä löytyy mitä tahansa lääkkeistä skoottereihin ja naamiaispuvuista kuorittuihin ananaksiin.

Kasaamme kärryihin kaikkea, mitä epäilemme lähipäivinnä tarvitsevamme. Ostamme 30 tölkkiä kookosvettä ja samalla koko Wal-Martin tyhjäksi aineesta. Hintaa tulee noin euro puolelta litralta Suomen viittä vastaan. Wal-mart on selvästi kalliimpi kuin suurin osa paikallisista bisneksistä, mutta silti mukavan halpa. Kaksi kärryllistä lihaa, kananmunia, aamiaismuroja, kasviksia, juomia, proteiinijauhoja, langattomia näppäimistöjä ja muita elinehtoja kustantavat noin 100 euroa. Tavaramäärä on niin suuri, että myyjältä loppuu kuittinauha. Tavaroitamme pakkaa muovikasseihin arviolta 9-vuotias poika. Kello on melkein yhdeksän illalla. Pojan otsa on hiessä, kun hän siirtelee painavia kasseja. Yritän auttaa, mutta poika melkein säikähtää ja käskee pysyä loitolla. Pari minuuttia myöhemmin hän on asetellut arviolta 30 kiloa ruokaa ja juomaa kärryihin ja laittaa kätensä kupiksi tipin merkiksi. Emme vastustele.

Kello 21:00

Pysähdymme paluumatkalla iltapalalle taas yhteen taco-paikkaan.Tarjolla on perustäytteiden lisäksi kolmea eri lihavaihtoehtoa; naudanlihaa, naudanpäätä ja porsasta. Kanaa täällä ei jostain syystä saa yhtään mistään, ja tämä naudanpäämurska on mystisen suosittua joka paikassa. Sitä en uskaltaudu syömään, vaan otan tavallisen naudanlihan. Taco-mies ei pese käsiään ja kaivaa jostain kammottavan näköisen harmaan lihakaistaleen. Se muistuttaa lähinnä mustaa nahanpalasta. Hän heittää sen hetkeksi parilalle ja sen jälkeen hakkuualustana toimivan puupökkelön päälle. Hetkeä myöhemmin liha muistuttaa lähinnä kebab-lihaa. En menisi vannomaan, että kyse on naudanlihasta. Maku on kuitenkin hyvä, tosin mikäpä nyt ei tuoreen guacamolen kanssa hyvältä maistuisi.

Kello 21:45

Kurvaamme kohti turvallista lumeonnelaamme hieman keskustan ulkopuolella. Ainoa sinne vievä tie eli Rosariton pääkatu on autio. Vastaan tulee ränsistyneitä taloja, huoltoasema, italialainen ravintola, strippibaari nimeltä Virgins, maissintähkiä kärrystä myyvä mies ja tien varressa käyskentelevä hevoslauma. Vain kaksi asiaa puuttuu katukuvasta; ensinnäkin ihmiset ja toiseksi huumekauppa. Jos haluaisin ostaa huumeita, minulla ei ole mitään käsitystä mistä niitä pitäisi etsiä. Yhtään poliisiautoa en ole nähnyt, mutta en kyllä Tijuana-kartellin edustajiakaan. Pitänee laittaa palautetta kartellin markkinointiosastolle.

Kello 22.00

Rautainen portti sulkeutuu takanamme, ja vartija heilauttaa tervehdykseksi. Tuomme hänelle take away-burriton, kuten useimpina iltoina. Vastapalvelukseksi saamme käyttää salaa vain asunnonomistajille tarkoitettua kuntosalia. Täällä meillä on pihassa tenniskenttä, golf-kenttä ja kuusi uima-allasta. Viereisellä tontilla sijaitsee piikkilanka-aidan ympäröimä hökkeli, jonka katto on ruosteessa ja ikkunat hajotettu. Hississä tulee vastaan keski-ikäinen amerikkalainen Chanel-täti trimmatun villakoiransa kanssa. Syötämme asuntomme oveen turvakoodin päästäksemme sisään. Olohuoneessa odottaa toistakymmentä monitoria, kannettavia, plasma-tv ja olohuoneen tarvittaessa diskoksi muuttava käsittämätön valosysteemi. Olemme kuin eri todellisuudessa. Mutta onko tämä todellisuus, jossa haluan olla?

Maanantai 7.10, kello 08:30

Herään ilman herätyskelloa. Näin aikaisin en ole herännyt sitten kouluvuosieni, ainakaan vapaaehtoisesti. Täällä olen mennyt joka ilta nukkumaan 22-23 välillä ja herännyt kahdeksan aikoihin. Pelit pyörähtävät käyntiin joka päivä yhdeksältä ja kestävät menestyksestä riippuen noin kuuteen tai seitsemään. Sen jälkeen ehtii vetää vatsan täyteen tacoja ja chillata porealtaassa ennen kuin on taas aika nukkua.

Päätän mennä juoksulenkille rannalle, jota siis saavat käyttää vain tornitalomme eli La Jolla Del Marin asukkaat. Kävelen rappuset alas, ulkona on jo yli 20 astetta lämmintä ja aurinko paistaa korkeammalta kuin Suomessa keskikesällä. Riisun t-paitani kuumuuden takia. Rannalla ei ole ketään muuta kuin minä. Kaistaleemme on viitisensataa metriä pitkä, ja asetan kunnianhimoiseksi tavoitteeksi juosta sen kahdesti päästä päähän. Pääsen noin 150 metrin päähän lähtöpisteestä, kun huomaan etten olekaan yksin. Jostain pusikosta luokseni juoksee ruskea bokseri, joka on selvästi kulkukoira. Pidän koirista, mutta tiedän ettei kulkukoiria pidä rapsutella vaikka mieli tekisi, joten jatkan hölkkäämistä yrittäen olla katsomatta koiraa. Tunnen, kuinka se seuraa minua. Ehkä se raukka kaipaa vain seuraa tai luulee että minulla on ruokaa, ajattelen. Sitten koira alkaa haukkumaan, pahaenteisesti ja kovaa. En uskalla pysähtyä, joten jatkan vieläkin juoksemista. Vaikka rakastan yli kaiken koiria, niin olen myös aavistuksen pelännyt niitä siitä asti kun yläastekaverini luonnevikainen lapinkoira puri minua sairaalareissun arvoisesti vuosia sitten. Pulssini alkaa nousta. Koira juoksee eteeni, ikään kuin ottaakseen katsekontaktia, ja alkaa murisemaan paikallaan. Pysähdyn. En tiedä, mitä helvettiä olen tehnyt sen suututtaakseni, mutta vihainen se selvästi on. Koira ei liiku, minä en liiku. Pattitilanne. Päätän ratkaista sen kääntymällä hitaasti takaisin ja kävelemällä pois. Hetken luulen jo onnistuneeni, kunnes koira tulee perään ja haukkuu taas pahaenteisesti. Se ei tule suoraan kohti purrakseen, mutta nyt olen jo oikeasti peloissani. Koira kiertää minua kuin hai laivaa. Huomaan, että sitä on purtu pariinkin paikkaan pahannäköisesti. Tajuan, että kädessäni oleva t-paita on punainen, ja assosioin sen mielessäni vihaisiin härkiin. En keksi muutakaan, joten heitän paidan koiralle ja juoksen samanaikaisesti veteen. Koira hämääntyy ja alkaa repimään paitaa. Se on riekaileina parissa sekunnissa, minä rintaan asti Tyynenmeren aallokossa. Sinne koira ei seuraa. Pulikoin hitaasti kohti portaikkoa, sata metriä varsin kovassa ranta-aallokossa. Koira katselee minua aikansa, kyllästyy ja juoksee pois. Kun reitti on selvä, juoksen portaat takaisin ylös La Jolla Del Marin turvaan ja suljen portin perässäni. Kuulen myöhemmin, että sama koira on hyökännyt myös kämppikseni kimppuun aamujuoksulla. Se siitä yksityisrannasta.

Kello 09:55

Keskuudessamme on herännyt ajatus vapaapäivän pitämisestä. Kukaan ei ole jaksanut alkaa pelaamaan, ja nyt eletään viimeisiä hetkiä rekisteröityä isoihin turnauksiin. Päätämme yksin tuumin lähteä parin kilometrin päähän Rosariton keskustaan, varsinaiselle päärannalle.

Luen aamupalaa syödessäni paikallista sanomalehteä, Baja Newsiä. Toiseksi suurin uutinen käsittelee Rosaritossa asuvia pokerinpelaajia. Kaikki täällä tuntuvat tietävän meistä. Taksikuskit, burrito-kioskin myyjät, vartijat. Kaikki haluavat tietää, mitä ihmettä joukko pokerinpelaajia tekee täällä tuppukylässä. (Vastaus: kaikki muut ovat täällä, koska pokerinpelaaminen netissä on nykyisin kiellettyä USA:sta käsin lainsäädännön takia. Minä olen täällä, koska... no, ei mennä tällä kertaa siihen.)

Kello 11:00

Parkkeeraamme vuokratun menopelimme kadulle keskelle Rosariton keskustaa, joka muodostuu lähinnä yhdestä kadusta. Kaikkialla on aavemaisen hiljaista. Kaupat ovat auki, mutta niissä ei käy ketään. Pankkikonttorit ammottavat tyhjyyttään. Meksikolaiset viisikymppiset naiset pitävät taco-kojujaan joka nurkassa, mutta kenelläkään ei ole yhtään asiakasta. Ulkona on melkein 30 astetta lämmintä ja pilvetön taivas, niin kuin täällä Baja Californiassa nyt käytännössä aina on. Silti täällä ei käy ketään. Vain muutaman kilometrin päässä möllöttää Tijuana, monista college-leffoista tuttu paheiden pesä. Puoli tuntia etelään, niin vastaan tulee Ensenada, luksusristeilijöiden suuri etappisatama ja 300 000 asukkaan kaupunki. Puoli tuntia (ja pitkällinen rajatarkastus) pohjoiseen, niin ollaan San Diegossa, Yhdysvalloissa. Mutta juuri täällä, virallisesti 65 000 asukkaan Rosaritossa, ei ole ristin sielua missään. Eikä ole ollut minään muunakaan päivänä.

Kävelemme kohti rantaa. Se on noin viisi kilometriä pitkä, täynnä valkoista hiekkaa, siisti, surffaamiseen ihanteellinen ja kaikin puolin täydellinen. Rannan sisäänkäynnillä päivystävät sombreropäiset korukauppiaat ja muut helppoheikit. Olemme jotakuinkin ainoat turistit, joten kaikki huomio kohdistuu meihin. Ahdistelu on hetkellisesti lähes yhtä häiritsevää kuin aamuinen koiraepisodi. Ystävällinen "ei" kuitenkin riittää, ja parin minuutin päästä olemme vapaita. Kävelemme vesirajaan. Siellä tällä näkyy yksittäisiä ihmisiä, mutta ranta on käytännössä tyhjä. Olemme niin keskellä Rosaritoa kuin ihminen vain voi olla, melkein keskipäivällä, ja sen kummemmin pääkadulla kuin rannallakaan ei ole ketään. En tiedä uskoisinko wikipedian ilmoittamaa väkilukua tälle paikalle, vaikka siitä otettaisiin yksi nolla pois.

Vasemmalla näkyy hieno kalifornialaistyylinen laituri, joita esimerkiksi Los Angelesin alueella löytyy jokaiselta rannalta. Muistan, kuin teininä katsoin O.C:tä televisiosta ja ihailin sarjan tapahtumapaikalla sijaitsevaa laituria (nostalgiasyistä kävin katsastamassa paikan vuosia myöhemmin ensimmäisen Las Vegasin-reissuni yhteydessä). Haluan mennä laiturille, ihan vain fiilistelläkseni, mutta päätämme tehdä sen myöhemmin. Sen sijaan päätämme kävellä oikealla horisontissa näkyvän mustan läntin luokse. Se saattaa olla optinen harha, aallonmurtaja tai jonkinlainen rakennus. Ei sen väliä.

Kello 12:15

Olemme kävelleet yli tunnin. Upottava hiekka tuntuu pohkeissa, polttava aurinko selässä. Musta läntti on realisoitunut jonkinlaiseksi tehtaaksi. Sieltä lasketaan suoraan mereen jätevettä. Käännymme takaisin. Vastaan tulee taas pari kulkukoiraa, mutta tällä kertaa leppoisia tapauksia. Toinen vaikuttaa sokealta. Se nuuhkaisee persettäni kerran ja jatkaa matkaa. Antaisin ruokaa jos olisi. Sorry, buddy. Katselen vasemmalla puolella olevaa asutusta. Vieri vieressä hulppeita luksustaloja ja karmeita röttelöitä, joista saattaa puuttua ikkunoita tai puolet katosta. Ystäväni Shane valaisee, että Meksikossa ei tunneta käsitettä "zoning". En tiedä mitä se on suomeksikaan, mutta joka tapauksessa täällä on täysin normaalia, että luksusvillan naapurissa saattaa olla kodittomien asuttama hylätty betonibunkkeri.

Pysähdymme puolessavälissä paluumatkaa ja hyppäämme veteen. Jätämme tavarat rannalle, koska missään ei yksinkertaisesti ole ketään. Jos joku aikoisi varastaa tavaramme, näkisimme yrityksen jo sadan metrin päästä. Vesi on juuri sopivan raikasta, aallot massiivisia. Täällä olisi hyvä surffata. Menemme uintiretken jälkeen löhöilemään aurinkoon ja pohtimaan syvällisiä.

Osavaltio, jossa asumme on Arellano Felix Organisationin, tuttavallisemmin mm. Traffic-elokuvasta tunnetun Tijuana-kartellin vallan alla. Huumeet eivät näy katukuvassa mitenkään. Googlauksen perusteella noin 80% Meksikon alueesta on jonkun kartellin vallan alla, meille sattui käytännössä leppoisin mahdollinen. Aggressiivisia ovat lähinnä idässä vaikuttava Los Zetas ja sen pahimmat kilpakumppanit (en tosin havainnut merkkiäkään kartelleista myöskään siellä vieraillessani). Sen jälkeen, kun presidentti Felipe Calderón julisti sodan huumekartelleja vastaan vuonna 2006, yhteenotoissa on kuollut yli 50 000 ihmistä. Palkkamurhat ja ammuskelut ovat arkipäivää, mutta turistien elämään ne eivät vaikuta mitenkään. On niin kartellien kuin hallituksenkin intresseissä, että turismi kukoistaa ja ihmiset haluavat tulla Meksikoon jatkossakin. Olo autiossa Rosaritossa iltamyöhään kävellessä tuntuukin jopa turvallisemmalta kuin Helsingissä. Olen koiraepisodin lisäksi pelästynyt täällä tasan kerran, kun liikennevaloissa viereiselle kaistalle pysähtyi lava-auto täynnä konekiväärit kädessä istuvia miehiä. He osoittautuivat kuitenkin Meksikon armeijan ilmeisen ampumavalmiiksi sotilaiksi. En uskaltanut ottaa kuvaa.

Suuntasin kohti Helsinki-Vantaan lentokenttää viideltä aamulla keskiviikkona. Samaan paikkaan olen suunnannut lähemmäs sata kertaa aiemminkin. Yleensä olen aina tiennyt palaavani viikon-parin päästä takaisin. Silloinkin, kun päädyin olemaan Australiassa toista vuotta, luulin lähtiessäni meneväni vain parin viikon lomalle. Thaimaassa sentään vietin tarkoituksella kokonaisen syksyn. Tämä oli kuitenkin ensimmäinen kerta, kun lähtiessäni todella tiesin lähteväni pitkäksi aikaa pois. Katselin taksin ikkunasta vesipisaroiden ropisemista ja pikkuhiljaa syksyisestä talviseen kääntyvää luontoa. Sitä ei tulisi ikävä. Montaa muuta asiaa kyllä, mutta lähteminen tuntui silti hyvältä ja oikealta.

Helsinki-Lontoo-New York-San Diego ei vaikuttanut etukäteen erityisen mukavalta lentokombinaatiolta. Minulla on hassu suhde lentämiseen; tykkään siihen liittyvistä asioista kuten flyertalk.comin lukemisesta, lentomailien keräämisestä ja uusilla yhtiöillä tai koneilla lentämisestä. Toisaalta vihaan kuitenkin itse lentämistä, enkä saa ikinä oikein koneissa nukuttua. Nyt olin jo ollut toista vuorokautta hereillä lähtiessäni, ja lentäminen veisi toisen mokoman.

Onnekas kun olen, satuin viimeisenä päivänäni Suomessa tapaamaan lentokentällä työskentelevän ystäväni, joka fiksasi unelmapaikat kaikille lennoille. Helsinki-Lontoo meni varauloskäyntipaikalla, Lontoo-New York -välillä minulla oli makoilutilana tyhjä kolmen paikan penkkirivi vaikka kone oli muuten tupaten täynnä, ja viimeisellä pykälällä istuin bisnesluokassa maksamatta ekstraa. Kaikki muu sujui aika jouhevasti paitsi vaihto New Yorkissa, jossa piti ottaa laukut hihnalta ja kantaa ne itse toiseen terminaaliin airtrainia käyttäen. Tämänkertaisen reissun ensinäkymä Amerikasta ei ollut juuri Suomen syksyä hääppöisempi.

Viimeinenkin lento laskeutui ajallaan, ja suorastaan jo ihmettelin kuinka kerrankin kaikki tuntuu menevän putkeen. Sitten löysin itseni seisomasta matkalaukkuhihnalta. Laukku toisensa jälkeen tipahti hihnalle, mutta omani ei sinne löytänyt sitten millään. Puolen tunnin odotuksen jälkeen hihna pysähtyi, ja sen edessä lähes autiossa terminaalissa seisoin ainoastaan minä. 48 tuntia valvoneena, väsyneenä ja hikisenä.

Menin American Airlinesin laukkutiskille, jota vanha elämäänsä kyllästyneen oloinen mies oli sulkemassa. Kerroin, että laukku ei tullut perille, ja annoin tuntomerkit sekä Helsinki-Vantaalta saadun laukkukuitin. Ukko naputteli 20 vuotta vanhaa tietokonettaan vartin, ja totesi että laukkua ei ole vielä paikannettu. Hän epäili, että se on vielä Helsingissä. Selitin, että ihan omakätisesti kannoin sen bag dropiin New Yorkissa, joten jos se ei kerran ole tullut perille, voimme kenties päätellä sen olevan vieläkin Isossa Omenassa. Ukko ei ollut kanssani samalla aaltopituudella, ja halusi kuitenkin konsultoida Helsinkiä. Luovutin. Lopulta sain kuitin ja lapulle kirjoitetun puhelinnumeron, johon voin soittaa seuraavana päivänä ja tiedustella laukun tilannetta.

Olin jo hieman lämmöissä, mutta ärsytys muuttui iloksi hetkessä kun kaverini Bryan, Josh ja Shaun saapuivat terminaaliin. High fivet, sisään kaverien vuokraamaan autoon ja nokka kohti Meksikoa. Parinkymmenen minuutin päästä olimme jo rajalla. Elättelin etukäteen ikäviä visioita siitä, kuinka USA:n ja Meksikon välisen rajan ylittäminen veisi ikuisuuden huumekoirineen ja kumihanskatarkastuksineen. Todellisuus oli kuitenkin hieman erilainen. Jonotimme ensin noin puoli minuuttia tietullia muistuttavassa autojonossa. Tiskille päästyämme meksikolainen rajavartija katseli meitä hetken ja avasi sitten suunsa.

"Drugs?"

Puistelimme päätämme.

"Guns?"

Kerroimme, ettei niitäkään löydy.

Virkailija ei vaivautunut tarkistamaan autoa, vaan nyökkäsi ja avasi portin. Welcome to Mexico.

Toiseen päähän mennessä pojat olivat kuulemma jonottaneet neljä tuntia. Ilmeisesti USA:sta on helppo päästä pois, mutta takaisin tuleminen onkin sitten vähän vaikeampaa. Tämän pääsen kokemaan itsekin reilun viikon päästä, kun menemme San Diego Chargersin jenkkifutispeliin.

Pääsimme perille Rosaritoon joskus kymmeneltä illalla. Välietappi piti tehdä Wal-Martiin, josta ostin hammasharjan, t-paidan ja bokserit jumissa olevien tilalle. Kämpille päästyämme en voinut kuin haukkoa henkeäni, sillä tämä crib on kyllä sanalla sanoen aivan älytön. En edes tiennyt, että meillä on kevyesti kaksi kerrosta käytössä. Tilasta ei ainakaan ole puutetta.

Heräsin seuraavana aamuna jet lageissani jo seitsemältä. Illalla en nähnyt mitään pimeyden vuoksi, ja nyt taas en nähnyt edes alemman kerroksen parveketta sumulta. Täällä on kuulemma joka aamu niin sankka sumu, että autotkin ajavat kahtakymppiä motarilla kolareilta välttyäkseen. Parvekkeelta katsottuna se näytti lähinnä siltä, kuin koko maa olisi aivan pilvessä (sitä se kyllä on toisellakin tapaa näin parin päivän perusteella). Olin liian väsynyt kaivaakseni kameraa. Sen sijaan nukuin pari tuntia lisää, ja heräsin juuri sellaisiin näkymiin, joita toivoinkin näkeväni.

Kävimme syömässä meksikolaisen, tortilla- ja chilipitoisen aamupalan, ja suuntasimme omalle rannallemme. Sinne ei ole kuin yksi sisäänkäynti - suoraan asuintalomme pihalta - jota taas vartioi turvatiimi vuorokauden ympäri. Toki ymmärrän sen, koska Meksiko ei ole niitä turvallisimpia paikkoja asua ja muut tornitalon asukkaat eli lähinnä eläkepäiviään viettävät rikkaat jenkit arvostavat varmasti yksityisyyttä ja turvallisuutta. En voinut kuitenkaan henkilökohtaisesti olla ajattelematta, että mieluummin olisin julkisella rannalla. En nyt mihinkään lapsiperheiden kansoittamalle turistirannallekaan kaipaa, mutta jotenkin tällainen eristäytyneisyys tuntuu liialliselta paikallisesta elämästä ja kulttuurista irtautumiselta. Kämppiksenikin ovat lähinnä pelanneet 15 tuntia päivässä ja löhönneet rannalla, mutta aion potkia heihin ensi viikolla vähän eloa ja mennä tutkimaan paikkoja. Tiesin kyllä mihin ryhdyin tänne lähtiessäni, sillä pokerinpelaajien laiskuudelle ja mukavuudenhalulle ei tunnetusti ole loppua, mutta itse en aio pelkästään näyttöpäätteen edessä istua vaikka 70 tunnin työviikkoja suunnittelenkin tekeväni.

Soitin laukustani ensimmäisen kerran torstaina iltapäivällä. Numerosta, josta saisin lentokenttävirkailijan mukaan vastauksen kaikkiin kysymyksiini, vastasi robotti. Painelin nappeja, syötin laukun jäljitysnumeron ja yritin kaikkeni, mutta asiakaspalvelijaa en saanut langan päähän. Robotti sen sijaan oli oikein avulias toistaessaan monotonisella äänellään, kuinka laukkujani ei ole vielä edes löydetty. American Airlinesin nettisivuiltakaan ei löytynyt yhtään palvelunumeroa, josta voisin pyytää apua. Päätin odottaa perjantaihin.

Perjantaina kahdeksan dollarin t-paita ja toista päivää 35 asteen helteessä päällä olevat bokserit alkoivat jo vähän hiostaa. Partakin oli ollut ajamatta maanantaista, ja muistutti jo enemmän pusikkoa kuin sänkeä. Soitin toivoa täynnä puoliltapäivin robotille. "The location of your luggage is currently unknown. The location of your luggage is currently unknown. The location of your luggage...". Olin aika lähellä heittää puhelimen seinään.

Lauantaina kaverini lähtivät käymään San Diegossa kysyäkseen laukkua lentokentältä. He ehtivät odottaa neljä tuntia rajalla ja ajaa lähes kentälle asti, kun täällä päässä sain omaan puhelimeeni soiton oudosta numerosta. "Olemme Rosaritossa viiden minuutin päästä", kerrottiin puhelimessa. Kolme päivää myöhemmin laukkuni oli löytynyt, ja mitään ilmoittamatta se tuotiin kotiovelle. Lukko oli revitty ilmeisesti tullitarkastusta varten, mutta muuten jopa näyttöni oli ehjänä. Kolme päivää siihen meni. En edes jaksanut kysyä, josko olisin oikeutettu jonkinlaisiin korvauksiin, sillä olin niin onnellinen porottavasta auringosta, parvekkeen alla odottavasta Tyynestä Valtamerestä ja kaikesta siitä pokerista, jota tulisin lähikuukausina pelaamaan. Kaverini eivät olleet ihan yhtä onnellisia 4,5 tunnin hukkareissustaan.

Nyt on jo sunnuntai, emmekä ole ensimmäisellä viikollani saaneet aikaan oikeastaan mitään paitsi jokapäiväiset 12 tunnin pelisessot. Ensi viikolla pitäisi alkaa tapahtumaan, kun loput, naapuritornissa asuvat kaverini palaavat Floridasta ja koko remmi on koossa. Jonkinlainen isku naapurikaupunki Tijuanan yöelämään pitänee tehdä ensi viikonloppuna. Odotan kauhunsekaisin tuntein, sillä Tijuanalla on oma, ei-niin-rauhallinen maineensa.

PS. Kävimme taksilla illallisella toissailtana. Vakiokuskimme, kliseisesti tietenkin Pedro, on kuulemma kova parittamaan meitä paikallisille kontakteilleen. Sain jo oppitunnin siitä, kuinka eri ikäiset katolisessa high schoolissa ja collegessa olevat tytöt tunnistaa sukkien väristä, "ettei käy huonot". Pedrolla oli myös tarjous: "Let me know if you want girls, any aged girls, any kinds of girls. You can party with them, go swimming with them, fuck them in the ass!". Suora lainaus. Pedro on noin 60-vuotias ja kuulemma 11 lapsen isoisä. Welcome to Mexico.

PPS. Näytin kämppiksilleni tätä blogia, ja Cityn peilikuvan parhaat pomppasivat samalla esiin. Kaverini ovat viettäneet nyt toista tuntia käyden läpi satunnaisten suomalaistyttöjen ja -naisten kuvia ja ovat vahvasti sitä mieltä, että suomalaiset naiset ovat maailman kauneimpia. Ja minä kun luulin tekeväni itselleni palveluksen muuttamalla Kaliforniaan...