Vegaspäiväkirja, osa 2

Lauantai 27.10.

Herään puoliltapäivin siihen, kun siivooja tulee puoliväkisin ovesta sisään. Olen unohtanut laittaa do not disturb-lapun oveen. Luulen hetkellisesti, että huoneeseeni yritetään murtautua. En myöskään ensin muista, missä edes olen. Päästän epämääräisiä huutoääniä ja siivooja perääntyy hämmentyneenä ovesta ulos. Ajatukseni selkiytyvät ja tajuan olevani Vegasissa. Nukuin univeloistani ehkä 20 prosenttia pois, mutta Vegas saa minut piristymään välittömästi. Ponnahdan sängystä ylös, käyn nopeassa suihkussa, pesen hampaat ja otan taksin kohti Venetiania.

Turnaus on taas alkanut kello 12. Kello on melkein yksi. Olen jo rekisteröityä, kun yhtäkkiä muistan missaneeni kaikki ateriat edellisenä päivänä. Ilmeisesti ihmisen on mahdollista olla niin nälkäinen, ettei näläntunnetta enää edes oikein tunne. Oloni on aika normaali, mutta päätän vastahakoisesti tehdä kuitenkin itselleni palveluksen ja syödä ensin aamupalaa. Otan lähimmästä paikasta caesar-salaatin, joka ei ehkä ihan vastaa terveellistä aamupalaa, mutta on kuitenkin tyhjää parempi.

Tämänpäiväinen turnaus on paitsi edellisiä isompi, myös sujuu mallikkaasti heti alusta lähtien. Vastustajani ovat yhtä huonoja kuin eilenkin, ja pelimerkkipinoni kasvaa taas nopeaa vauhtia. Käyn haukkaamassa happea tauolla puoli viideltä säilyttääkseni jonkinlaisen kosketuksen todellisuuteen. Kasinon edessä on käynnissä yksi päivittäisistä kymmenistä hääseremonioista, kun joku pari on taas päättänyt mennä naimisiin kesken Vegasin-reissunsa. Luultavasti kännissä ja hetken mielijohteesta. Pari tuodaan kuvauspaikalle gondolilla Venetsia-teeman mukaista kanavaa pitkin. Pian he katoavat hääkappelin uumeniin. Huomenna he luultavasti faksaavat avioeropaperit Nevadan käräjäoikeuteen.

Turnaus jatkuu omalla painollaan. Vastustajia putoilee, pelimerkkipino sen kuin kasvaa. Pidämme tunnin ruokatauon seitsemältä. Syön lounaaksi/illalliseksi isoimman mahdollisen aterian pikaruokala Johnny Rocketsissa. Minua väsyttää taas niin paljon, ettei minulla ole voimavaroja kohdata mielisteleviä tarjoilijoita ja kuunnella viinisuosituksia oikeassa ravintolassa.

Minut siirretään uuteen pöytään joskus yhdeksän aikaan. Jäljellä on taas enää parikymmentä pelaajaa. Minut istutetaan NFL-paitaan ja -pipoon pukeutuneen ylipainoisen kolmekymppisen jenkkimiehen viereen. Hän aloittaa heti small talkin, ja vastaan takaisin pakolliset kohteliaisuudet. Muista poiketen hän ei kuitenkaan lopeta puhumista, vaan jatkaa ja jatkaa. Hänen juttunsa käsittelevät lähinnä huorissa käymistä ja epämääräisiä pokerijuttuja. Kaikesta paistaa, että hän pitää itseään jumalan lahjana pokerimaailmalle muttei oikeasti ymmärrä pelistä tuon taivaallista. En pysty keskittymään pelaamiseen, koska hän keskeyttää minut tuon tuosta ja yrittää väkisin jutella kesken jakojen. Käännän mp3-soittimeni volyymin tappiin ja ignoraan Minnesota Moronin. Kuulen kappaleiden välillä, kuinka hän puhuu vieläkin vaikken ole vastannut varttiin mitään.

Olemme muutamaa putoamista vaille valmiita laittamaan pillit pussiin tältä päivältä. Sunnuntaina pelattavan finaalipöydän voittaja kuittaa rapiat $16000. Minnesota Moron vierestäni putoaa sijalla 15. En ole hetkeen ollut näin vahingoniloinen toisen putoamisesta. Ei olisi näemmä kannattanut olla, sillä putoan itse ilmeisesti huonon karman saattelemana vain minuutteja myöhemmin sijalla 12. $1500 arvoinen rahastus ei suuresti lohduta.

Kello on kolme aamulla. Olen huomaamattani lätkinyt korttia 14 tuntia. Kohta kaksi vuorokautta Vegasissa, enkä ole tehnyt mitään muuta kuin pelannut. Toisaalta olen ollut täällä niin monta kertaa, etteivät nähtävyydet suuresti enää sykähdytä. Adrenaliinitasoni romahtavat taas pian turnauksen jälkeen, ja huomaan kaipaavani tyynyä pääni alle. Sitä ennen on kuitenkin käytävä apteekissa. Minulta puuttuu suuvesi, hammastahna, shampoo ja ennen kaikkea parranajovälineet. En edes muista, milloin olen viimeksi ajanut partani, ja leukaani voisikin käyttää hyvin hiekkapaperin korvikkeena. 24 tuntia vuorokaudessa auki oleva jättikokoinen myymälä löytyy heti Venetianin ulkopuolelta, joten kovin kauaa en joudu etsimään.

Harkitsen taksin ottamista, mutta jono on pitkä ja olen niin väsynyt, että puheliaiden taksikuskien juttujen kuunteleminen tuntuu äärimmäisen ikävältä ajatukselta. Siispä kävelen takaisin hotellille. Ohitseni suhahtaa vähän väliä autoja, joiden kyljissä mainostetaan 24 tuntia vuorokaudessa toimivia seuralaispalveluita. Käveleminen on hidasta, sillä kadut ovat aivan täynnä lauantai-illan juhlijoita. Joka toisella vastaan tulevalla naissukupuolen edustajalla on silikonirinnat. Naisten asut ovat äärimmäisen anteliaita. Monet ovat matkalla pre-halloween-juhlista toisiin. Seisoessani Wynn-kasinon edessä liikennevaloissa minua ottaa kädestä täysin tuntematon, laiha ja juhla-asuun pukeutunut arviolta parikymppinen tyttö. Hänen pupillinsa ovat lautasen kokoiset, ja hän ei vaikuta olevan aivan tällä planeetalla. Hän katsoo minua, päästää irti ja kävelee päin punaisia jääden melkein auton alle. En tiedä, oliko tämä iskuyritys, avunhuuto vai jotain muuta. Katselen, kuinka tyttö kävelee Wynnin suuntaan. Vastaan tulee lukemattomia vastaavia tapauksia. Kaikki ovat joko kännissä tai ekstaasipäissään. Tuntuu, kuin olisin rantautunut vieraalle planeetalle, jota asuttaa loputon virta vastaan lipuvia tekotissipareja.

Wynnin ohitettuani meno rauhoittuu, ja loppumatka Circus Circukseen on lähes aavemaisen hiljaista. Täällä Stripin pohjoispäässä sijaitsee lähinnä vanhoja, 50-luvulla rakennettuja hotelleja, kuten Sahara, Riviera ja asuttamani Circus Circus. Ne kaikki huokuvat vanhan ajan henkeä, mutta myös melankoliaa. Minulle Vegas on aina edustanut vahvoja tunnetiloja - iloa ja surua, juhlia ja epätoivoa. Nämä pohjoispään hotellit olivat aikoinaan Vegasin hienoimpia, ja Sinatran, Elviksen ja Marilyn Monroen kaltaiset julkkikset yöpyivät ja esiintyivät niissä aikansa paparazzien piirittäminä. Nykyään ne ovat nuhjuisia ja kaukana uusien megakompleksien glamourista. Jotenkin minun käy näitä hotellivanhuksia sääliksi. Ne ovat kaikki lakkauttamisuhan alla, ja mikään niistä tuskin tekee hääppöistä voittoa. Vaikka viimeisen sadan metrin aikana törmään pelkästään huumekauppiaisiin ja rapajuoppoihin, olen tilapäisesti iloinen hotellivalinnastani. Tämä saattaa olla viimeinen mahdollisuuteni yöpyä tässäkin hotellissa, nauttimassa viimeisistä tuulahduksista kauan sitten kadonneista ajoista, kun Vegasia hallitsi mafia eivätkä Steve Wynnin ja Donald Trumpin kaltaiset upporikkaat pohatat. Ensi kesänä senkin tilalla saattaa olla taas uusi, sieluton megakompleksi.

Hortoilen vaihteeksi oman aikani Circus Circuksen aulassa. Väsymystilani kasvaa tupakansavussa ja peliautomaattien kilinässä eksponentiaalisesti. Kun pääsen vihdoin huoneeseen, päätän käydä pikasuihkussa ja ajamassa partani ennen nukkumaanmenoa. Puolivälissä huoneestani sammuvat valot tuntemattomasta syystä. Ajan partani loppuun alasti pimeässä kylpyammeessa, ainoana valonlähteenäni ovenraosta kajastavat neonvalot. Olo on lievästi sanottuna epätodellinen.

Kirjoitettaessa soi Jay-Z & Kanye West - Illest Motherfucker Alive