Miikka Anttonen

Viisi vuotta erilaisten näyttöpäätteiden tuijottamista, epäergonomisia työasentoja, huonoja unirytmejä, rutisevia niskalihaksia ja muuta hauskaa alkaa ilmeisesti tehdä tehtävänsä. Ennen maaliskuuta 2013 en ole koskaan saanut pokerista minkäänlaisia terveydellisiä oireita. Viimeisen kolmen viikon aikana onkin sitten tuntunut lähinnä siltä, kuin kehoni olisi läväyttänyt edellisen viiden vuoden patoutumat kertaheitolla kärsittäväksi.

Suht yhtäkkiä pamahti jostain päälle korvien paukkumista lukkoon ja takaisin, päänsärkyjä, huimausta, silmissä vilistäviä valkoisia pisteitä ja muuta hauskaa. Maaliskuun seitsemännen päivän tienoilta olo on ollut 24/7 lähinnä sellainen, kuin Mike Tyson olisi jysäyttänyt kunnolla ohimoon. Tai vastaavasti todella humaltunut. Maailma pyörii, silmissä vilisee, raajoja heikottaa eikä ole kauhean mukavaa.

Olen tämän jälkeen ravannut lääkäriltä toiselle ja painanut Kanadan terveydenhuoltopalveluihin parituhatta dollaria siinä sivussa. Yhdelläkään lääkärillä ei toistaiseksi ole ollut mitään käryä siitä, mistä tämä voisi johtua. Yleislääkäri määräsi jotain nenäsuihketta ja särkylääkkeitä joista ei ollut mitään apua, silmälääkäri totesi että näkö on kuin vastasyntyneellä ja silmämunat täysin normaalit. Korvissakaan ei ole mitään häikkää. Kiropraktikosta ja osteopaatista oli sentään sen verran apua, että molemmat totesivat selkäni ja niskani olevan aivan jumissa. Sitä ne ovat kyllä olleet jo vuosikausia, mutta ajoittaisia särkyjä lukuunottamatta niistä ei ole sen suurempaa harmia ollut, enkä ole jaksanut niitä hierotuttaa kuntoon. Nyt olen makoillut hierontapöydällä harva se päivä ilman mitään tuloksia.

Koska mitään sairauksia minulla ilmeisesti ei ole (tai ainakaan lääkärit eivät niitä löydä), niin pakko kai tässä on uskoa että syyllinen on ollut nenäni edessä 12 tuntia päivässä viikkokausia. Nimittäin tietokone, vuokraamani silmiä hajottava Acerin isokokoinen mutta surkean resoluution näyttö, tietokonetuolin virkaa tehnyt puoliksi selkänojaton puutarhatuoli ja liian korkea pöytä.

(Tätä 24. kerroksen näkymää tulee kyllä ikävä.)

Tietenkään en ole viitsinyt pitää lomaa paria päivää pidempään. Ajattelin, että kai tämä nyt siinä ajassa korjautuisi, jos koko juttu pelaamisesta johtuisi. Ilmeisesti väärin ajateltu. Minulla on myös aina ollut tappioputkessa todella suuria vaikeuksia pitää taukoa. Täällä Vancouverissa olen viiteen viikkoon hävinnyt noin 50 000 dollaria saaden aikaan kaksi voitollista päivää. Voin vakuuttaa, että keskittyminen ei ole viime viikkoina ollut ihan huippuluokkaa. Peliä on aavistuksen vaikea seurata, kun katse harhailee ja maailma näytön taustalla pyörii. Muutenkin ajatus on ollut etenevissä määrin kadoksissa viime aikoina. Mutta lähde nyt sitten 50 tonnin tappiot niskassa lomallekaan. Minun filosofiani on aina ollut se, että tappioputkessa painetaan töitä lisää ja lisää kunnes kurssi kääntyy, ja loman aika on sitten kun on voitettu tarpeeksi.

Koska mikään muu ei ainakaan toistaiseksi ole tarjonnut edes pienenpientä helpotusta, tässä ei kuitenkaan enää liene muuta vaihtoehtoa kuin pistää totaalistoppi peleille. Eilen vielä pelasin isot sunnuntaiturnaukset, mutta tästä päivästä lähtien olen sairaslomalla. Ikävä kyllä meille pokerinpelaajille ei ole sairaspäivärahoja, vaan jokainen päivä työkyvyttömänä on suoraan kukkarosta pois. Henkisesti on aivan uskomattoman vaikeaa yrittää pitää minkäänlaista lomaa tappiolla, ja tässä olotilassa se on vielä vaikeampaa. Lomasta on hankala nauttia, kun kadulla kävellessäkin huimaa kuin John Dalyllä ryyppyputken jälkeen.

Vancouverin-osio tästä reissusta ei siis mennyt aivan putkeen. Oikeastaan täällä ei missään vaiheessa ole onnistunut mikään. Se ei kuitenkaan ole kaupungin vika. Vancouver on yleensä aina maailman parhaimmista kaupungeista äänestettäessä listojen kärjessä, enkä yhtään ihmettele miksi. Kaikki allaolevat kuvat on otettu maksimissaan kolmen kilometrin päästä kaupungin ydinkeskustasta.

Näkymä Canada Placelta, käytännössä keskeltä keskustaa. Vesitasoterminaalista lähtee vähän väliä pikkukoneita Seattleen ja lähialueille. Vancouverin keskusta on pari kilometriä suuntaansa käsittävä oma saarensa, joka on pakattu täyteen pilvenpiirtäjiä, ravintoloita, kauppoja ja niin edelleen. Asuin downtownissa myös itse. Enemmän nuorta porukkaa olisi varmaan ollut jossain muualla, sillä esimerkiksi omassa 30-kerroksisessa talossani ei hississä näy juuri muita kuin bisnesmiehiä salkkuineen.

Aivan downtownin kyljestä alkaa Stanley Park-puisto, joka on aavistuksen New Yorkin Central Parkia suurempi. Puisto on tiheän metsän peittämä, ja sitä reunustaa ulkoileville vancouverilaisille elintärkeä, 22 kilometrin mittainen seawall. Keskustasta ei tarvitse juosta kuin kymmenen minuuttia, niin on jo seawallilla henkeäsalpaavien maisemien äärellä.

Satunnainen näkymä seawallilta tuulisena päivänä. Kite surfing (mitä lie suomeksi?) on jotain sellaista, mitä olen aina halunnut kokeilla mutta ballsit eivät toistaiseksi ole riittäneet. Ehkä vielä joku päivä.

Seawallin puolivälin paikkeilla seisova majakka, taustalla North Vancouver.

Pieni osa Stanley Parkista on puutonta puistoa, johon vancouverilaiset tulevat viettämään vapaapäiviään.

Puistosta löytyy myös Vancouverin eniten vierailtu maamerkki, toteemipaalut. Alkuperäiskansat myytteineen ja tapoineen ovat täällä vahvasti läsnä. Stanley Parkin originaalit toteemipaalut ovat peräisin 1800-luvulta, mutta ne siirrettiin joitakin vuosikymmeniä sitten museoon turvaan säältä. Tilalle laitettiin nämä jäljennökset. Propsit vancouverilaisille täytyy antaa siitä, että paalut seisovat puiston ja metsän välissä ilman mitään vartiointia tai suoja-aitaa 24-tuntisella pääsyllä, eikä paaluissa ole minkäänlaisia töherryksiä tai muuta ilkivaltaa. Juoksin itse kertaalleen keskiyön jälkeen paalujen ohi, eikä lähimaillakaan näkynyt yhtään ihmistä. Kuka tahansa voisi töhertää paalut täyteen kirkkoveneitä niin halutessaan. Jos paalut sijaitsisivat Helsingissä, ne tuskin selviäisivät viikkoakaan ilman tussikäsittelyä.

Lost Lagoon-lampi sijaitsee rakennukseni vieressä. Vancouverilaiset todella rakastavat ulkoilua, ja kauniita lenkkipolkuja tulee vastaan joka nurkalla.

Kitsilano Beach, kavereiden kesken Kits. Kaupunginosa on vähän kuin siistimpi versio Kalliosta - paikalla ovat boheemit taiteilijat ja yliopisto-opiskelijat, mutta paskat housussa kadunkulmaan sammuneet pultsarit puuttuvat. Jos tulen joskus uudestaan Vancouveriin, hommaan ehdottomasti kämpän Kitsistä. Jos en muista syistä, niin 24 tuntia vuorokaudessa auki olevan Siegel's Bagels-leipomon takia. Kitsilanossa asuu myös suurin osa paikallisista julkkiksista, kuten esimerkiksi näyttelijä Ryan Reynolds ja jääkiekkolegenda Trevor Linden.

Kojoottivaroitus Kitsilanossa.

Koska pokeri on nyt pannassa hamaan tulevaisuuteen asti, on aika karistaa Vancouverin pölyt jaloista. Sinänsä kaupunki on loistava, mutta parantelen itseäni mieluummin kuitenkin rannalla kookospähkinä kädessä. Saanpahan edes hankittua kunnon rusketuksen vapuksi, ja niskatkin varmaan tykkäävät lämpimämmästä ilmanalasta. "Joudun" ensin tekemään varikkopysähdyksen Playa del Carmeniin, koska minulla on lähemmäs 50 kiloa matkatavaraa. Ne kaverille dumpattuani matka jatkuu näillä näkymin rajan yli Belizeen ja sieltä edelleen laivalla, kunnes ollaan tarpeeksi pienellä saarella kaukana nettiyhteyksistä ja pokerikiusauksista. Palaan asiaan matkablogin merkeissä, kun blogin kirjoittamiseen ei näköharhojen takia mene neljää tuntia ja auringonpolttamat posket punoittavat synkassa taskurapujen kanssa.

Lava-auto kurvailee kuoppaista, kirkkaan oranssista murskasta muodostuvaa tietä keskellä viidakkoa. Vettä sataa taivaan täydeltä, mutta 28 asteen lämpötilassa se on melkein positiivinen asia. Kaikki muistuttaa minua erehdyttävästi backpacker-ajoistani Koillis-Australiassa, Queenslandin sademetsien oransseista, tyhjistä teistä ja trooppisista sadekuuroista, jotka alkavat yhtä nopeasti kuin loppuvatkin. Muistan, kuinka istuin melkein identtisen lava-auton takapenkillä matkalla myrkyttämään peltoa paikallisen farmarin laskuun. Palkaksi 40 asteen helteessä tehdystä urakasta saimme muistaakseni 30 dollaria, pimeästi tietenkin.

Mihin kaikki aika oikein katoaa? Tuostakin on jo yli 5 vuotta. Silloin matkusteleminen ja elämä yleensäkin oli viatonta hauskanpitoa, sillä 19-vuotiaana voi aina tulla maitojunalla kotiin ja mennä huoltoasemalle töihin (kuten jouduin tekemään). Nyt tunnen itseni jo monella tapaa vanhaksi. Tuntuu, että joka toinen päivä Facebookiin pamahtaa jonkun vanhan tutun kihlautumis- tai perheenlisäysilmoitus. Ihmisillä lukee työpaikan kohdalla asianajotoimistoja, tilintarkastusfirmoja ja muita akateemista koulutusta vaativia vakansseja. Ja sitten olen minä. Kotipaikka: Bilekaupunki Meksikossa. Työpaikka: Ei ole. Parisuhde: Ei ole. Jälkikasvu: No ei helvetissä.

Ei sillä, ettenkö olisi tyytyväinen elämääni. Olen viime aikoina ollut äärimmäisen onnellinen täällä tropiikissa. Olen pelannut pokeria vähän vähemmän (onnistuin silti naputtelemaan toisen peräkkäisen $33000 rahastuksen viime lauantaina, ja vuosi 2013 on jo kolmen viikon jälkeen ollut menestyksekkäämpi kuin koko vuosi 2012 oli), ja tehnyt erilaisia vesiaktiviteetteja sitäkin enemmän. Olen käynyt salilla melkein joka päivä, ruskettunut rannalla ja ollut yleisesti ottaen melkein liian tyytyväinen kaikkeen.

Kavereideni vakiintuneita elämäntilanteita miettiessäni tulee väkisinkin ajatus, että nyt voisi olla järkevää tienata rahaa säästöön tulevaisuutta varten. Olen jo kauan sitten tajunnut, että pelatakseni parasta pokeriani minun täytyy olla asettunut tiettyyn paikkaan. Pokeripelin ja -ajattelun virittäminen huippuunsa vaatii omistautumista, mutta myös häiriötekijätöntä elämää. PDC tuntuu parin kuukauden asumisen jälkeen jo niin paljon kodilta, etten kiinnitä ulkopuolisiin tekijöihin juuri huomiota. Väitän, että pystyisin helposti pelaamaan suht normaalia 6 päivää viikossa-tahtia seuraavat kolme kuukautta ja voittaisin melkein varmasti 100 000 dollaria siinä sivussa. Sen sijaan olen suunnitellut taas matkoja ties minne, jotka sekä häiritsevät pelaamista että tulevat luultavasti hyvin kalliiksi. Vaikkei minulla olekaan mitään varsinaisia pitkän tähtäimen säästösuunnitelmia, olisi varmaan ihan kiva jos olisi edes jotain säästössä pokeriajoilta sitten vanhempana. Ikävä kyllä en vain kerta kaikkiaan pysty pysymään paikallani ja omistautumaan pokerille kuukausitolkulla. Elämä on liian lyhyt, ja täällä(kin) päin maapalloa aivan liikaa nähtävää ja koettavaa.

Lava-auto parkkeeraa vedenalaisen cenote-luolan sisäänkäynnin viereen. Vedenalainen luolaverkosto ulottuu kymmenien metrien syvyyteen. Vesi on kristallinkirkasta ja lämmintä. Luolissa uiskentelee pieniä, sokeita kaloja, mutta pääasiassa ihmiset sukeltelevat cenoteissa tippukivimuodostelmien vuoksi. Suuaukon jälkeen kaikkialla on pimeää, ja vedenalaiset taskulamput tulevat tarpeeseen. Jossain kohtaa nousen satunnaisessa luolassa pintaan ja sohaisen kattoon taskulampulla. Minua katsoo takaisin tuhansia silmäpareja lepakoita. Muutama lähtee lentämään päämäärättömästi ympäriinsä. Pienessä tilassa hallitsemattomasti lentelevät lepakot aiheuttavat pientä paniikkia, vaikkeivat ne hyökkäyshaluisilta vaikutakaan. Retreat.

Kun katsoo ylläolevaa graafia ja vertaa sitä sitten allekirjoittaneen lähes olemattomiin live-tuloksiin, on melko ilmiselvää että tuotto-odotuksen kannalta minun kannattaisi vain istua kotona, pelata 5-6 päivää viikossa ja rouhia rahaa pankkitilille korkoa kasvamaan. Olisi todella mukavaa omistaa normaali-ihmisen luonne, mutta jotenkin en vain pysty nauttimaan liian tasaisesta ja rutiininomaisesta elämästä pitkiä jaksoja. Alle kaksi kuukautta sitten manailin, kuinka live-pokeri on kamalinta ikinä. Nyt olen taas palaamassa vanhan addiktioni pariin ja huomaan selailevani lähikuukausien turnausohjelmaa maanisesti. Lähiviikkoina on kertakaikkiaan pakko lentää johonkin leikkimään chipeillä ja pelaamaan "oikeaa" pokeria.

Cenotet on tältä erää nähty, on aika jatkaa matkaa tapaamaan merikilpikonnia. Parinkymmenen minuutin matkan päässä kotioveltani sijaitsee Akumalin ranta, joka vetää erityisen meriheinänsä vuoksi puoleensa kymmenittäin merikilpikonnia. Olen nähnyt niitä luonnontilassa ennenkin, mutten koskaan näin lauhkeita. Paikka on siis täysi luonnonranta, muutamia ihmisiä sukeltelee siellä täällä. Rannalla on varmasti ainakin 40 kilvekästä kaveria, jotka uiskentelevat ympäriinsä ja mussuttavat meriheinää kuin vedenalaiset lehmät. Katselen yhtä, lähemmäs metrin mittaista yksilöä haltioituneena paikallani pohjassa, kun se päättää jatkaa mehukkaammalle meriheinämättäälle ja ui kymmenen sentin päästä sukellusmaskistani paskoen naamalleni vihreää kilpikonnankakkaa.

Sen sijaan että olisin kerrankin aikuinen ja printtaisin rahaa, taidan tälläkin kertaa jatkaa kiertämistä. Vaikka täällä Playa del Carmenissa on todella hyvä olla ja se on tukikohtana mitä mainioin, en kuitenkaan usko palaavani tänne enää kesän jälkeen. Siksi täytyy nyt ottaa tukikohdasta kaikki irti, ja köyhtymisen uhallakin kiertää lähialueita. Suunnitteilla on ainakin seuraavat reissut ennen paluutani Suomeen vapuksi:

-Belize ja Great Blue Hole. Ensinnäkin taas uusi maa käytyjen maiden listalle, ja Great Blue Hole lienee maailman hienoimpia sukellusspotteja. Seitsemän tuntia bussilla rajan yli ja tunnin venematka päälle. Lähdemme varmasti muutaman päivän reissulle jossain vaiheessa ilman varsinaista ennakkosuunnittelua.

-Kuuba ja kahden viikon kiertomatka. Tarkoituksena lentää Havannaan (täältä tunnin lento), vuokrata 50-luvun avoauto ja painella ympäri maata pari viikkoa.

-Chile ja LAPT. Vina del Marissa pelataan maaliskuun puolivälissä Latin American Poker Tourin osakilpailu. Vähän kutkuttaisi mennä pelaamaan, toisaalta pitkä lento ei innosta. Saa nähdä.

-Chichen Itza, Mayojen kuuluisin jäänne. En tiedä, onko mitään järkeä painella kahdeksaa tuntia Meksikon halki nähdäkseen yksittäisen keskellä viidakkoa pönöttävän temppelin, mutta mielestäni menee kyllä must do-kategoriaan.

-New Orleans ja Super Bowl. Vähän veikkaan että jää väliin, koska halvimmatkin liput maksavat yli kaksi tonnia ja lisäksi jäisi väliin tärkeät sunnuntaipelit pokeripöydissä. Jos tarpeeksi iskukykyinen porukka saadaan kasaan, harkitsen lähtöä silti.

-Los Angeles-San Francisco. Los Angelesin kuuluisalla Commerce-kasinolla pelataan kymppitonnin sisäänoston Los Angeles Poker Classic helmikuun lopussa, ja San Franciscossa on viikkoa myöhemmin 7500 taalan Bay 101 Shooting Star-turnaus. Jos lähdemme, vuokraamme auton ajaaksemme rannikkoa pitkin San Franciscoon. Kaverini Marco asuu San Franciscossa, joten tässä olisi suht ainutlaatuinen tilaisuus kokea kaupunki insiderin kanssa. Tämä reissu kutkuttaisi todella paljon, mutta miinuspuolena reissulle tulee vähän turhan paljon hintaa jos en rahasta pääturnauksissa.

Kilpikonnista on melko vaikea saada tarpeekseen, mutta toista tuntia vedessä ilman taukoa alkaa jo hieman hapottaa. Opin uimaan ikäisiäni myöhemmin enkä vieläkään ole erityisen nopea kauhoja, mutta täällä snorklaillessa kestävyys ainakin kehittyy nopeasti. Käytännössä kaikki koralliriutat sijaitsevat satojen metrien päässä rannalta, ja niille ja takaisin uiminen käy ihan kuntoilusta. Rannalle selvittyämme kuivaamme itsemme ja suuntaamme vielä tsekkaamaan Maya-kaupungin raunioita Tulumiin.

Kun lava-automme painelee moottoritietä takaisin kohti Playa del Carmenia, aurinko on jo laskemassa. Mietiskelen syntyjä syviä. Voisin vaikka vannoa, että viimeiset viisi vuotta ovat oikeasti kestäneet korkeintaan kaksi. Aika kuluu vuosi vuodelta hengästyttävämpää vauhtia. Muistan kuinka silloin, puoli vuosikymmentä takaperin, painoin rinkka selässä aina seuraavaan paikkaan Australian pöpelikössä. Ja niin näköjään teen nytkin. Mikä siinä on, että minun on niin vaikea vakiintua mihinkään? Playa del Carmenissa minulla on kaikki niin hyvin, että melkein hävettää. Ranta kivenheiton päässä, lähettipalvelu joka tuo mitä tahansa ruokaa kotiovelle, loistavat kaverit, täydellinen sää, merikilpikonnia ja koralliriuttoja, huikea yöelämä, aguachiles, halpa hintataso, paljon piukeita peppuja rannalla katseltavaksi. Joskus huomaan yhtäkkiä, etten ole pukenut paitaa päälleni kolmeen päivään, sillä tyypillinen asukokonaisuus koostuu uimashortseista ja flip-flopeista. PDC:tä onnellisempaa paikkaa on vaikea löytää. Mutta silti tunnen paloa mennä aina vain eteenpäin, ja suunnittelen nytkin äkkilähtöä jenkkeihin pelaamaan live-pokeria vaikka tiedän, että se johtaa olemattomiin unirytmeihin, vuorokauden pelisessioihin ikkunattomissa kasinoissa, roskaruoan syömiseen, vitutukseen ja rahan häviämiseen. Onko se merkki jonkinlaisesta itsetuhoisuudesta, jos pyrkii aina vain poispäin, vaikka lähes täydellinen elämäntilanne on jo saavutettu? Vai kärsinkö jonkinlaisesta jämähtämisfobiasta?

Joku viisas sanoi joskus, että tärkeintä ei ole määränpää vaan matka. En voisi olla enempää samaa mieltä. Saatan tosin olla hieman puolueellinen, sillä päämäärää minulla ei juuri ole sen enempää kuin viisi vuotta takaperinkään. Matkalla sen sijaan olen kaiken aikaa. En ehkä tiedä mihin olen menossa, mutta ainakin nautin joka hetkestä. Jos suurin vastoinkäyminen on naamalle paskova merikilpikonna, on kaikki kai aika hyvin.