Miikka Anttonen

Maanantai 30.9.2013

Bishkekin aamu valkenee aurinkoisena ja elohopea on 25 asteen paremmalla puolella. On aika jättää pääkaupunki taakse ja siirtyä maaseudulle. Ensin syömme kuitenkin hieman aamupalaa, jolla Brädi tilaa vahingossa hyvin erikoista valkoista lihaa. Kun kysymme tarjoilijalta sen alkuperää, tämä kertoo hymyillen sen olevan hevosen peräsuolesta valmistettua kansallisherkkua.

Gastronomisen nautinnon jälkeen otamme laukkuinemme taksin CBT:hen, joka on seikkailu- ja kulttuurimatkoja organisoiva yritys (http://www.cbtkyrgyzstan.kg/index.php/en/). CBT:stä voi bookata itselleen käytännössä millaisen tahansa ekskursion, ja toimistossa puhutaan jopa englantia. Nämä ovat myös täydellisiä omatoimimatkoja – kerrot mitä haluat tehdä, ja saat käteen kartan sekä suulliset ohjeet perille (yleensä satojen kilometrien päähän). CBT hoitaa sinulle majoituksen jurtasta tai isäntäperheen luota. CBT:n avulla voi myös esimerkiksi vuokrata hevosen toisesta kaupungista ja niin edelleen, mutta länsimaalaisia elinolosuhteita kaipaavien ei näille reissuille kannata lähteä.

Kerromme ystävälliselle virkailijalle speksit. Haluaisimme mahdollisimman kauas kaupungeista ja niin autenttiseen ympäristöön kuin mahdollista, mielellään vuorelle tai järvelle, paikallisen perheen luokse. Viittä minuuttia myöhemmin meillä on kädessämme kartta:

Tuleva kohteemme, Karool Dobon kylä Chong Keminin maakunnassa, sijaitsee vuoristossa keskellä ei mitään. Sinne pääsee noin neljässä tunnissa marshrutkalla (jaettu minibussi), jos onnistuu sellaisen löytämään. Me otamme CBT:n virkailijan ohjeiden mukaisesti taksin Bishkekin itäpuolella sijaitsevalle bussiasemalle.

Asema on lievästi sanottuna kaoottinen. Kuiva hiekka pölisee kaikkialla, aseman pihassa seisoo hajanaisia tyhjiä busseja, joissa lukee jotain kyrillisillä kirjaimilla. Yritämme kysellä kyytiä, mutta kukaan ei puhu englantia. Myöskään pelkän ”Karool Dobon” hokeminen ei tuota tulosta. Alamme jo luopua toivosta, kun jostain tallustaa hyvää englantia puhuva nuorimies. ”Karool Dobo? Let’s go guys”, hän sanoo ja viittilöi aseman vieressä seisovaan taksiin. Se on sama, vuosikymmeniä sitten parhaat päivänsä nähnyt taksi, jolla kurvasimme viittä minuuttia aiemmin bussiasemalle. Kokemukseni mukaan ulkomailla tarjottavat privaattikyydit ovat käytännössä aina enemmän tai vähemmän scammeja. Kirgisiassa kaikki on kuitenkin niin halpaa, että scammihintakin vastaisi alle suomalaista normaalihintaa. Näin ollen olemme kohta matkalla kohti määränpäätämme matkalaukut ahdettuina taksiin.

Maisema on rutikuivaa hiekkaerämaata, joka muistuttaa alkuperäisen Star Warsin aavikkoplaneettaa. Joka suunnassa näkyy horisontissa useamman kilometrin korkuisia vuoria (vuorikiipeilystä kiinnostuneille tiedoksi, että Kirgisiasta löytyy harrastajien mukaan maailman helpoimmat yli 7000 metriin kohoavat huiput kiivettäväksi). Mitä kauemmaksi pääkaupungista mennään, sitä enemmän hevoset korvaavat autot vastaantulijoina. Viimeiset 40 kilometriä ajetaan pomppuista vuoristotietä keskellä ei mitään, eikä vastaan tule ristin sielua millään kulkuvälineellä. Tänne kun joku meidät lahtaisi, niin ruumiita ei löytyisi millään etsinnöillä.

Arviolta 3,5 tuntia matkaa tehtyämme saavumme Chong Keminin maakuntaan. Tässä vaiheessa loppuu tie, ja ajetaan pitkin mutaista ja pomppuista hevosväylää. Muutaman kilometrin taivaltamisen (josta vietän suurimman osan odottaen auton jumittumista tai hajoamista) jälkeen saavumme kuin saavummekin Karool Doboon, ja tulevan isäntämme herra Janybek Liran pihaan. Hän puhuu hyvin rajallista englantia, mutta muutaman lauseen kuitenkin. Se on enemmän, kuin käytännössä kukaan tähän mennessä. Taksimatka maksaa noin 40 euroa, jossa on luultavasti muutama sata prosenttia turistilisää. Se on silti varsin kohtuullinen hinta jaettavaksi kahdelle 3,5 tunnin taksiajelusta.

Herra Liran pihalla on hevosia, kanoja, koiria ja kissoja. Pellolla on perheenjäseniä monessa sukupolvessa kyntämässä, ikähaarukka sijoittuu arviolta viiden ja 80 vuoden välille. Herra Lira näyttää meille nukkumapaikkamme (kotoisa maatalohuone, joka voisi seinillä roikkuvia islam-vaikutteisia punaisia mattoja lukuunottamatta olla Pohjanmaalta) ja pyytää sen jälkeen teelle.

Meidät esitellään rouva Liralle, joka tarjoaa itsetehtyä leipää ja teetä. Mitään kylmää juotavaa ei olekaan koko reissulla tarjolla, koska kauppaa ei ole mailla halmeilla ja puhdasta vettä ei siten saa muuten kuin keittämällä.

Teellä herra Lira kertoo, että huomenna hän vie meidät ratsastamaan. Kun kerron, ettemme ole ikinä ratsastaneet, hän tuijottaa epäuskoisesti. Vähän, kuin lappalaiselle kertoisi ettei ole koskaan nähnyt lunta. Kirgisialaiset ovat ennen kaikkea hevoskansaa, ja täällä opitaan ratsastamaan luultavasti samoihin aikoihin kävelemisen kanssa. “My brother teach you, horses easy”, herra Lira kertoo ja puistelee samalla päätään.

Kun kolmaskin kuppi teetä on saatu kurkusta alas, aurinko alkaa jo laskemaan. Täällä se laskee varsin aikaisin, sillä kello on tuskin edes kuutta. Kysyn, voimmeko lähteä nopealle kävelylenkille. Herra Lira nyökkää ja osoittaa meidät portista ulos.

Seuraavan puolituntisen aikana näen askeettisimpia olosuhteita, mitä olen eläessäni nähnyt. Karool-Dobon kylässä ei ensinnäkään ole yhtään varsinaista tietä. Saamamme kartta kyllä näyttää mutaiset polut teinä, mutta sellaisia ne eivät ole. Vastaan tulee vapaana kulkevia massiivisia härkiä. Kyläläiset katsovat kotipihoiltaan aitojensa takaa kahta kirkkaisiin vaatteisiin pukeutunutta turistia kuin aaveen nähneinä. Täällä suurimmassa osassa talouksista ei ole sähköä tai vedenjakelua. Jostain karauttaa eksyneen oloinen lammaskatras, ja heti perään ison hevosen päällä noin kuusivuotias poika, joka selvästi yrittää ohjata laumaa oikeaan pihaan.

Kun olemme kiertäneet kylän molemmat polut ja nähneet tarpeeksi eläimiä juoksentelemassa vapaina, palaamme herra Liran tilalle. Banja on parahiksi lämmitetty. Banja tarkoittaa täällä saunaa, ja sauna taas tarkoittaa ilotaloa. Kannattaa siis varoa, mitä tilaa. Herra Liran banja on yksi matala betonista hätäisesti kyhätyn oloinen huone, jossa on keskellä kaksi puupölkkyä ja pieni kamiina. Kun kamiinasta nousevan savutornin kylkeen heittää vettä, höyrystyy lämpöä hieman pitkin huonetta. Se johtuu enemmän huoneen mikroskooppisen pienestä koosta kuin systeemin tehokkuudesta, mutta kyllä täälläkin pienet löylyt saa. Herra Lira on myös ystävällisesti toimittanut meille pari sangollista vettä, jolla voimme peseytyä. Tämä onkin ainoa peseytymismahdollisuus koko reissulla.

Banjan jälkeen syömme vielä illallista (jonkinlaista lihakeittoa, joka muistuttaa ala-asteen makuelämyksistä), kunnes on aika vetäytyä yöpuulle. Keittiöstä erillisessä rakennuksessa sijaitsevaan nukkumapaikkaamme poistuessamme havaitsen, että ulkona on aivan helvetin kylmä. Päivällä lämmintä oli lähelle 30 astetta, nyt veikkaisin yöpakkasta. Myös makuuhuoneessa on kylmä. Seuraavan yön tulen nukkumaan makuupussin sisällä kaksi hupparia päällä ja siltikin hytisten.

Herra Liran asunto lienee ainoa näillä main, jossa on jonkinlainen sähkögeneraattori. Luultavasti juuri vieraiden takia, joita kuulemma tulee CBT:n kautta aina silloin tällöin. Makuuhuoneeseemme saa jopa valot, jotka menevät tosin päälle ja pois päältä vähän väliä. Samoin on muun sähkön kanssa.

Olen jo valmiina menemään nukkumaan, kun muistan jotain. Breaking Badin finaalijakso. Vaikka Breaking Bad ei tule jäämään historiaan kaikkien aikojen parhaana televisiosarjana, sen viimeisen kauden paukutus on ollut kyllä omaa luokkaansa. Finaalijakso on esitetty jenkeissä edellisenä yönä, ja olen onnistunut lataamaan sen koneelleni viimeisinäni hetkinäni hotellissamme Bishkekissä. Katsomiseen sen sijaan ei ole ollut aikaa. Olen nähnyt luultavasti jotakuinkin kaikki merkittävät televisiosarjat viimeisen 10 vuoden ajalta, enkä ole koskaan odottanut minkään sarjan loppuratkaisua näin paljon. Breaking Bad ei ehkä ole yhtä syvällinen ja uudelleenkatsottava kuin The Wire, mutta jotain poikkeuksellista se on silti onnistunut rakentamaan. Ennen sarjan viimeistä jaksoa kenelläkään ei nimittäin ole harmainta aavistusta, miten soppa tulee päättymään. Minun on saatava tietää. Sähköt ovat kadonneet totaalisesti, mutta kaivan läppärin esiin taskulampun valossa. Akkua on jäljellä tunti ja 36 minuuttia, jakso kestää reilun tunnin. Mutta tiedän kokemuksesta, että akku tyhjenee oikeasti väitettyä nopeammin. Tiukille menee.

Tuntia myöhemmin saan loppuratkaisuni, ja samalla hetkellä näyttö pimenee. Hyvät kävi, koska muuten olisin uteliaisuuteni vuoksi luultavasti joutunut kaappaamaan herra Liran auton ja ajamaan sillä satojen kilometrien päähän etsimään virtalähdettä. Kun aloitin BB:n seuraamisen 5-6 vuotta sitten, en olisi uskonut näkeväni Walter Whiten saagan päättyvän viidessä lämpöasteessa herra Liran asunnossa niin kaukana sivistyksestä, että tämän askeettisempiin olosuhteisiin on Afrikan ulkopuolella vaikea päästä.

Käyn vielä ulkohuussissa kusella ennen nukkumaanmenoa. Kaikkialla on aivan helvetin pimeää. Tulee jossain määrin paniikinomainen olo, kun katsoo aukealla paikalla ympärilleen 360 astetta eikä näe yhtään valonlähdettä missään 30 kilometrin säteellä. Taivaallakaan ei näy yhtään tähteä tai edes kuuta. Sitten oloni valtaa tyytyväisyys – näin kaukana länsimaisesta sivistyksestä ei ole tullut aikoihin oltua. Tunnen pientä syyllisyttä valonlähteeksi matkalle ottamastani kännykästä.

Tiistai 1.10.2013

Kukko aloittaa kiekumisen jo aamukuudelta. Pian aurinko kiipeää taivaalle ja cocktailiin lisätään hirnuntaa, haukkumista ja muita eläimellisiä ääniä. Meidän kellomme soi kahdeksalta. Huoneessa on edelleen niin kylmä, että hengitys huuruaa ensimmäisten auringonsäteiden tunkeutuessa ikkunan (jota ei saanut suljettua yöksi) läpi. Pihalla juoksentelevat lapset naureskelevat meille myöhään herääville. Herra Liralla asuvien ihmisten lukumäärää on vaikea laskea, mutta aika monessa sukupolvessa perhettä saman katon alla kuitenkin majailee.

Aamupalan jälkeen on ratsastusoppitunnin aika. Olin kuvitellut sen tapahtuvan aitauksessa tai vastaavassa herra Liran opastamana. Sen sijaan pihalla odottaakin tämän veli, arviolta 15-vuotias Kuba, joka ei puhu käytännössä lainkaan englantia. Lähtövalmisteluja valvova herra Lira auttaa ensin Brädin valkoisen hevosen selkään, joka esitellään Burkaksi. Minun mustan ratsuni nimi menee itseltäni täysin ohi, mutta pääsen selkään yllättävän vaivattomasti. Tämä on ensimmäinen kerta, kun istun hevosen selässä. Ja nämä eivät ole mitään koulutettuja ratsastustuntihevosia vaan luonnosta napattuja mukakesytettyjä villihevosia.

Seuraavaksi on ohjelmassa koulutus. Se kestää noin 20 sekuntia. ”You forward, say SHUAAAAAAAAAAA”. You stop, say BRRRRRRRRRRRRRRRRRRRRR”. Hevoskielellisten käskyjen lisäksi Kuba näyttää käskyjä tehostavat liikkeet, eli sisäsyrjien lyömisen toisiaan kohti hevosen keskivartaloon liikkeellelähtemiseksi ja ohjista vetämisen pysäyttämiseksi. Lisäksi ohjeistetaan, kuinka ohjista kääntämällä pystyy ohjaamaan hevosen päätä ja täten kulkusuuntaa. Sitten kuuluukin portin naksahdus, ja olemme matkalla vuoristoon. Pari käännöstä ja olemme jo niityllä.

Kuba menee edellä, ja hevosemme seuraavat kuuliaisesti tämän ruskeaa ratsua kohti vuoria. Herra Lira on kertonut, että tänään meillä tulee olemaan mahdollisuus nousta yli 2500 metriin hevosen selässä. Hevosen ohjaaminen on yllättävän helppoa. Vähän kauempana kaupungista ratsuni alkaa napostelemaan heinää tuoreen näköisistä pusikoista, ja annan tämän tehdä niin. Se taas johtaa jatkuvaan paskantamiseen.

Ensimmäisen rinteen alapäässä hevoseni alkaa selvästi vikuroimaan. Se pysähtelee vähän väliä, eikä reagoi SHUAAAA!-huutoihin. Kuban ja Brädin hevoset loittonevat horisonttiin, ja omani ei halua mennä eteenpäin ollenkaan. Tulee tyhmä olo. Yritän jutella hevoselle ja koputella jaloillani sen keskivartaloa Kuban opettamalla liikkeellä, mutta mitään ei tapahdu. Sen sijaan se jatkaa syömistä ja paskantamista.

Noin 10 minuutin kuluttua Kuba on kääntynyt takaisin ja laukkaa hätiin ratsullaan. Saan käteen jonkinlaisen piiskan. Kuba läimäyttää sillä kerran ratsuani takalistolle, ja sitten mennäänkin sellaista vauhtia etten meinaa kyydissä pysyä.

Puolta tuntia myöhemmin olemme nousseet jo aika monta kukkulaa. En osaa arvioida tarkkaa korkeutta, mutta ilma on jo selkeästi ohuempaa. Oma hevoseni on edelleen jäänyt jatkuvasti jälkeen, ja erittäin jyrkän rinteen alapuolelle tulee täysstoppi. Olen ollut havainnoivinani, että hevoset seuraavat laumaa kunhan etäisyys on riittävän lyhyt. Kun toiset ovat kadonneet horisonttiin, niitä tuntuu kiinnostavan vain syöminen (kun kyydissä ei ole osaavaa ratsastajaa). Yritän jälleen saada sitä liikkeelle perinteisin keinoin, mutta mitään ei tapahdu. Kubaa ja Brädiäkään ei kuulu takaisin. Olen korkeuksissa, joissa korkeanpaikankammoisilta lentäisi laatta, keskellä ei mitään Kirgisiassa, ilman vettä nopeasti porottavaksi yltyneessä auringonpaisteessa, hevosen päällä joka ei halua liikkua. Suurena eläinten ystävänä en todellakaan halua käyttää piiskaa, mutta mitä muuta voin tehdä? Olen odottanut jo ainakin 15 minuuttia, ja olemme totaalisen motissa. Yritän jutella hevoselle. Näytän sille piiskaa ja sanon, että voisitko ystävällisesti nyt vähän liikahtaa, koska en tosiaan haluaisi läimäyttää. Mitään ei tapahdu. Tulee jo etukäteen karmea fiilis. Lopulta läimäytän ratsua niin hienovaraisesti pepulle kuin osaan. Ilmeisesti yritykseni oli lähinnä silittämistä, koska hevonen ei edes reagoi. Seuraavaksi lyön vähän kovempaa. Sitten hevonen lähteekin laukkaamaan sellaista haipakkaa, että olen lentää kyydistä. Sisäinen eläinsuojelijani näkisi sen sopivaksi rangaistukseksi.

Seuraavan kerran joudumme ongelmiin tiukemmassa paikassa. Olen saanut Kuban ja Brädin kiinni ja olemme kiivenneet loputtoman määrän mäkiä ylös, varmasti jo yli 2000 metriin. Sitten olemme alkaneet nousemaan satoja metrejä syvän kanjonin reunustaa, kun yhtäkkiä hevoseni on paniikissa pysähtynyt ja matkakumppanini kadonneet nopeasti horisonttiin. Nyt minua oikeasti pelottaa. Ei tarvitse kuin vähän nostaa katsetta, niin vieressä näkyy melkein kohtisuora pudotus sellaisiin syvyyksiin, että hengissä ei ole mitään mahdollisuutta selvitä. Hevonen ei selvästi halua liikkua senttiäkään. Se katsoo minua juuri sen näköisenä, että ”vittu jos näytätkin piiskaa niin hyppään tuonne kanjoniin”. Kauhusta jähmettyneenä en uskalla tehdä muuta kuin odottaa. Ja odottaa. Ja odottaa. Loputtomalta tuntuneen ajan päästä Kuba saapuu kukkuloiden takaa hätääntyneen näköisenä. Hänkin selvästi luulee, että jotain on sattunut. Kun ongelman laatu selviää, tämä vetää hevostani ohjaimista ylöspäin. Itse suljen silmät ja puristan satulaa. Jotenkin pääsemme tasaisempaan kohtaan kauas kanjonista.

Pidämme lopulta lepotauon lähes vuoriston korkeimmassa mahdollisessa kohdassa. Näkymät ovat henkeäsalpaavat. Aikaa on mennyt kolmisen tuntia, mutta olemme ratsastaneet yli 2500 metriin.

Paluumatkalle Kuba antaa oman, selvästi paremmin käyttäytyvän ratsunsa Brädille ja istuttaa minut Brädin aiemmin käyttämän Burkhan selkään. Itse tämä jatkaa selvästi vähemmän innostuneella ex-ratsullani. Jotenkin kuvittelin laskeutumisen jyrkkiä seinämiä alas helpommaksi kuin nousemisen, mutta eihän se ole. Nyt hevoset vasta panikoivatkin. Kaikki mäet pitää mennä siksakkia alaspäin, ja aina kun on muutamankin asteen suoraa laskeutumista niin hevoset vikuroivat.

Ja niin siinä taas käy, että Kuba ja tämän vanavedessä ratsastava Brädi katoavat horisonttiin ja kukkuloiden taakse. Omani ei liiku mihinkään. Ehkä hevoset eivät pidä minusta, tai sitten olen vain maailmankaikkeuden huonoin ratsastaja. Nyt vasta kusessa olenkin, sillä joka puolella on niin jyrkkä pudotus, että viimeiseksi haluan hevoseni lähtevän laukkaamaan. Muutama harha-askel, ja olemme rotkon pohjalla molemmat. Piiska on siis poissuljettu. Aiemmista mottikohdista olisin sentään voinut kääntyä takaisin ja yrittää löytää takaisin kylään, mutta nyt olen kymmeniä kilometrejä lähtöpisteestä täysin motissa.

Muistan yhtäkkiä, kuinka kuulin Kuban viheltevän hevosille. Yritän keksiä järkevää vihellettävää, mutta jostain syystä ainoa keskimäni melodia on Kill Billin tunnusmusiikki. Siitä Burka vasta vauhkoontuukin, ja yrittää hetkellisesti ravistella minua selästään. Olo on kuin Kaivohuoneen kesäkeskiviikkojen rodeolaitteessa. Kuba saapuu kuitenkin taas kerran hätiin oikealla hetkellä, huutaa komentoja kirgiisiksi ja hevoseni rauhoittuu hetkessä.

Kuba ohjastaa minut ja ratsuni alas vaikeimpia rinteitä pitämällä toisella kädellä omistaan ja toisella kädellä minun hevoseni ohjaksista kiinni. Minun ei tarvitse kuin pitää satulasta kiinni, mutta sekin on vaikeaa erittäin hankalassa maastossa. Jos ote lipeää, on helposti rotkon pohjalla. Miksei ensimmäinen ratsatuskertani voinut olla vaikka jossain 8-vuotiaiden tyttöjen leirillä Tuomarinkartanossa, ajattelen. Myöhemmin olen vain hyvilläni, ettei se ollut.

Matkalla tulee vastaan laumoittain villihevosia. Nämä selvästi vieroksuvat meidän ratsujamme, jotka taas tekevät parhaansa lähteäkseen lajitoveriensa matkaan. Siellä täällä tulee vastaan myös jotain jakkihärän näköisiä, lampaita ja muuta vapaasti laiduntavaa karjaa.

Yli kuusi tuntia lähdön jälkeen olemme lopulta taas Karool Dobossa. Perse ja reidet ovat kipeämmät kuin koskaan. Kokemus on silti ollut kaiken sen arvoinen.

Lounaalla rouva Lira tarjoilee Kirgisian kansallisruokaa, beshbarnakia. Se valmistetaan tyypillisesti lampaanpäästä, hevosenlihasta ja nuudeleista. Rouva on ilmeisesti arvannut meidän ihastuvan hevosiin, ja käyttänyt tällä kertaa hevosen sijasta naudanlihaa. Olen siitä äärimmäisen hyvilläni, sillä kaikesta vikuroinnista huolimatta hevosta en juuri nyt pystyisi syömään. En ehkä enää koskaan.

Lounaan jälkeen on aika jättää Karool Dobo taakse. Tänne jäisi mielellään pidemmäksikin aikaa, mutta matkan on jatkuttava. Luovutamme herra Liralle tuliaisemme Suomesta, eli Jaloviinan, Pantteri-mixin ja Fazerin sulkaalevyn. Herra Lira tutkailee pulloa ja huomaa prosenttiluvun 38 päästäen joulupukkimaisen hohotuksen. Vaikka kirgisialaiset ovatkin muslimeja, alkoholia täällä juovat kaikki. Karkit menevät hetkessä lapsille parempiin suihin, paitsi salmiakit. Ne eivät kelpaa kenellekään.

Lauantai 28.9.

Aeroflotin pyörät koskettavat kiitorataa pilkkopimeällä lentokentällä. Kello on noin viisi aamulla, aurinko ei ole vielä noussut. Kentällä on vähän valaistusta ja vielä vähemmän lentokenttätyöntekijöitä. Kentän nimi on Manas, nimetty kansallissankarista kertovan 500 000 riviä pitkän runon mukaan. Se on Kirgisian päälentokenttä ja sijaitsee noin 30 kilometriä pääkaupunki Bishkekin ulkopuolella.

Rajamuodollisuudet sujuvat sutjakasti, sillä suomalainen ei tarvitse Kirgisiaan viisumia. Rajavirkailija ainoastaan ihmettelee oudon näköistä passia hetken ja lyö leimat passeihin. Tervetuloa Kirgisiaan, tai kuten paikallisilla on tapana sanoa: Добро пожаловать в Кыргызстан!

Tie lentokentältä Bishkekiin on suora ja kuoppainen. Auto pomppii holtittomasti nousten välillä puolittain ilmaan. Turvallisuudentunnetta ei lisää venäläisvaikutteinen ajotyyli. Täällä ei myöskään tunneta kaistoja, vaan poukkoillaan puolelta toiselle etsien ohitusrakoja paikoista, joihin länsimaalainen ei uskaltautuisi skootterillakaan. Puolimatkan kohdalla radio löytää signaalin ja soimaan pärähtää paikallinen hittiremix, joka kuulostaa sekoitukselta Aviciita ja turkkilaisvaikutteista joikaavaa laulua.

Taksi pysähtyy kaupungin toiseksi kalleimman hotellin eteen. Hotel Holidayn yövuorossa oleva virkailija toivottaa kahden miehen retkikuntamme tervetulleeksi melko soljuvalla englannilla. Tulemme myöhemmin oppimaan, että täällä sitä puhuu vain murto-osa väestöstä.

Hotelli sijaitsee kartan mukaan keskellä keskustaa, mutta missään ei näy minkäänlaista elämää. Kaikkialla on pilkkopimeää. Syy on katuvalojen puutteessa – niitä on pääkaupungissa ehkä kymmenesosassa teitä, muualla ei juuri missään. Maassa on myös käynnissä sähkönsäästökampanja, jonka mukaisesti sähköt katkaistaan satunnaisista kaupunginosista tietyksi ajaksi iltaisin. Katkoksista ilmoitetaan sentään etukäteen sanomalehdissä.
Koska emme näe mitään, olemme matkustaneet koko yön (lento kulki reittiä Helsinki-Moskova-Bishkek) ja väsymys alkaa hiipiä puseroon, menemme nukkumaan juuri auringon noustessa.

Herätyskello soi neljältä iltapäivällä. Bishkekissä on suunnitelmissa viipyä vain maanantaiaamuun, joten aikaa ei ole hukattavaksi. Pienen turistikierroksen (ks. kuvat alla) jälkeen on aika lähteä tutustumaan paikalliseen kulttuuriin syvällisemmin eli lähteä baariin. Oppaana meillä on suomalainen Bishkekissä asuva Mikael, jonka paikallaolosta kuulin paria päivää ennen matkaa.

Suuntaamme Mikaelin ja tämän paikalliskontakti Djamilan kanssa alkajaisiksi Blonder Bar-nimiseen paikkaan syömään ja maistamaan paikallista olutta. Alkupalaksi saamme paikallista herkkua, Kurut-jogurttipalloja. Ne näyttävät herkullisille valkotoffeepalleroille, mutta maistuvat suolalta ja käyneeltä jogurtilta. Niiden puoliintumisaika on sama kuin uraanin, eli ydinsodan jälkeen maapallolla ovat hengissä vain torakat ja kurut-pallerot.

Blonderin ruokalista on lihapainotteinen, kuten paikalliseen ruokakulttuuriin täällä päin maailmaa kuuluu. Etenkin hevosen- ja lampaanliha ovat kovassa huudossa. Paikallinen erikoisuus on nimeltään beshbarnak eli englanniksi five fingers. Se sisältää lampaanpään, nuudeleita ja hevosenlihaa. Kasvissyöjä ei täällä kauaa pysyisi hengissä.

Blonder Bar sisältää paitsi varsin hyvälaatuisen ravintolan, myös oman panimon. Sen filtteröity nimikko-olut Blonder, punertava kirsikkaolut sekä itsepantu versio Hoegaardenista uppoavat todella hyvin. Enkä edes ole kovin suuri oluen ystävä. Tuoppien äärellä Mikael kertoo seikkailuistaan Keski-Aasiassa ja kirgisialaisesta kulttuurista. Yksi osa sitä on vaimonryöstö, joka tosin tehtiin vähän aikaa sitten laittomaksi. Vanhan perinteen mukaan mies stalkkaa sopivan oloisia naisia, ja miellyttävän morsianehdokkaan löydettyään suunnittelee ja toteuttaa tämän kidnappauksen. Nainen on miehen edessä voimaton, ja tämä pakotetaan suoraan naimisiin. Ilmeisesti näitä pakkoavioliittoja tapahtuu edelleen, mutta Mikaelin mukaan nykyään vanhaa tapaa sovelletaan lähinnä tapauksissa, joissa naisen vanhemmat eivät suvaitse tulevaa vävypoikaansa. Vaimonryöstön jälkeen appivanhemmilla ei ole nokan koputtamista, koska tytär on "pakotettu" avioon.

Blonder Barista matka jatkuu taksilla (hinta noin 60 senttiä) kohti 12-kerroksisen talon katolla sijaitsevaa Bar 12:ta. Sieltä pitäisi olla kohtalaiset näköalat öiseen Bishkekiin. Valitettavasti ravintolasta menee sähköt juuri, kun olemme menossa sisään ja joudumme peruuttamaan läheiseen ruokaravintolaan. Puolta tuntia myöhemmin tornibaarin sähköt palaavat, ja bileet ovat hetkessä käynnissä. Hissimatkalla toivon, että sähköt eivät katkea uudestaan ainakaan ennen laitteesta poistumista.

Bar 12:ssa tarjoillaan paitsi shishaa ja lähes mitä tahansa alkoholia, myös ruokaa sushista alkaen. Se kuuluu paikalliseen yökerhokulttuuriin – hienoimmastakin klubista saa ruokaa koska tahansa. Täällä ei ole mitenkään erikoista vetää pizzaa paikallisessa Tigerissä neljältä aamulla. Itse asiassa Mikael valaisee, että parhaat bileet ovat usein esimerkiksi ketjupizzerioissa.

Bar 12:n tiskillä tilausvuoroni tulee hieman vahingossa, enkä ole ehtinyt miettiä tilausta. Seuraan intuitiota, ja tilaan neljä shottia paikallista vodkaa sekä neljä Long Island Ice Teata. Paikallinen vodka on noin 10 kertaa suomalaista vodkaa halvempaa, mutta maistuu jotenkin pehmeämmälle. Shotin jälkeen ei joudu edes irvistämään. Long Islandeihin ei mahdu jäiden ja eri kirkkaiden lisäksi blandista juuri nimeksikään. Seuraavan aamun orastavan krapulan voi jo aistia hiipivän puseroon.

Mikael repeää nauramaan, kun kerron ulkoministeriön matkustustiedotteesta (ks. edellinen postaus) ja erilaisten keskustelufoorumien kauhutarinoista. ”Yhtä turvallista täällä on kuin vaikka Porvoossa”, Mikael valaisee.

Erityisesti erilaisissa oppaissa on varoiteltu kävelemästä puistoissa pimeän jälkeen. Noin viideltä aamulla olemme matkaseuralaiseni Brädin kanssa yksin humaltuneena puistoissa, kumpikin erillisissä, vailla tietoa tarkasta olinpaikasta tai oikein muustakaan. Se, mitä on tapahtunut on edelleen hieman hämärän peitossa, mutta vastaus löytynee jostain seitsemännen ja kahdeksannen Long Island Ice Tean välimaastosta. Jossain vaiheessa olemme siirtyneet Barsuk-nimiseen paikkaan, jonka ulkopuolella on kilometrin mittainen jono. Mikael on kertonut, kuinka baareissa täällä on uskomaton 10:1 naiset-miehet-ratio. ”Hyvännäköisillä naisilla täällä on usein vaikeuksia päästä baariin sisään ollenkaan, koska naisista on niin kovaa ylitarjontaa. Länsimaalaisen näköiset miehet taas pääsevät jonon ohi sisään”. Barsukissa on ollut hieman liian hauskaa, juomaa on tilattu enemmän vadeissa kuin laseissa ja annoskoot ovat olleet eurooppalaisittain jättimäisiä. Ja kaikki on ollut niin naurettavan halpaa, että naurattaa. Sitä, miten päädyimme omille puistovaelluksillemme on vaikea tietää.

”Luulin ensin, että Brädi lähti Djamilan kanssa kotiin, koska he molemmat katosivat johonkin. Sitten Djamila tuli takaisin, mutta Brädiä ei näkynyt. Tämän jälkeen sinä menit tiskille ja tilasit neljä Red Bullia, ja käännyit kannoillasi ennen kuin tilaus tuli perille. Sen jälkeen en nähnyt sinuakaan”, Mikael valaisee seuraavana päivänä. Muistan itse hämärästi olleeni pimeässä puistossa sijaitsevalla lammella kelluvassa muoviveneessä. Brädi taas muistaa olleensa jossakin eri puistossa, josta paikallinen poliisi (joita Lonely Planet väitti turisteja ryöstäviksi ja hakkaaviksi) oli huolehtivaisesti saatellut tämän taksiin. Ryöstöistä ei ollut merkkiäkään, vaikka rikoimme jo ensimmäisenä iltana kaikkia mahdollisia turvallisuusohjeita.

Sunnuntai 29.9.

Heräämme vain muutaman tunnin yöunien jälkeen keskipäivällä. Muistikuvien keräilemisen jälkeen suuntaamme ensin maistamaan paikallista kebabia. Suurena kebabin ystävänä odotan mielenkiinnolla elämäni ensimmäistä kirgiisikebabia, eikä Ala-Too-aukion kupeessa sijaitseva Arabia kebab house tuota pettymystä. Tilaamisessa on kielimuurin takia melkoisia ongelmia, mutta lopulta pöytään tuodaan rullakebab ja paikallista mehua. Kebabissa maistuu valkosipuli ja kardemummasta muistuttava makeahko mauste. Liha on yllättäen kanaa.

Kebabin jälkeen on aika suunnata kohti Al-Archan luonnonpuistoa. Tekisi helvetisti mieli mennä hotellille makoilemaan ja potemaan krapulaa, mutta siihen ei ole nyt aikaa. Al-Archa sijaitsee 40 kilometriä Bishkekistä etelään korkeiden vuorten välissä. Koska meillä ei ole aikaa eikä energiaa bussiajeluun, otamme taksin. Kirgisiassa on hyvin vaikea tulla käyttäneeksi suomalaisittain merkittäviä rahasummia, eikä tämä yli 4 tuntiin venyvä ajelu ole mikään poikkeus.

Tie Al-Archaan on jälleen pomppuinen. Matkalla tulee vastaan satunnaisia aaseja, koiria ja härkiä, joita kuskimme väistelee ammattilaisen ottein. Kirgisiassa sattuu liikenneonnettomuuksia vuosittain järisyttäviä määriä, johtuen sekä teiden kunnosta että paikallisesta itsemurhahakuisesta ajokulttuurista. Synkkiä lukemia ei kaunistane se, että turvavöitä täällä ei ole tapana käyttää. Meidänkään taksissamme niitä ei ole edes tarjolla.

Al-Archassa selviää heti kättelyssä, että kiipeämiseksi menee. 3,75 kilometrin mittaiseksi väitetty reitti vesiputoukselle nousee melkein kohtisuoraan ylöspäin kalliota pitkin. Siellä täällä kasvaa luonnonvaraisia goji-marjoja ja piikikkäitä pensaita. Mikael kertoi aiemmin, että tämän viikkokausia kestäneellä ratsastusmatkalla Kirgisian läpi tuli vastaan myös villejä pellollisia kannabista, jota kasvaa täällä luonnonvaraisesti. Siitä ei ole kuitenkaan täällä Al-Archassa merkkiäkään.

Olotila on eilisen jäljiltä vielä verrattain heikko, mutta armoa ei nyt tunneta. Puskemme tärisevin jaloin ylös hapottavinta koskaan kulkemaani patikointipolkua. Välillä pitää ottaa kädetkin avuksi, kun kallion päällä lojuvat irtokivet aiheuttavat kaatumisriskejä. Ja jos tätä rinnettä vierii alas, pysähdys tulee vasta satoja metrejä myöhemmin kanjonin pohjalla. Siitä ei ehjin nahoin selviäisi kukaan.

Tuntia myöhemmin olemme nousseet enemmän kuin keskivertojääkiekkoilija kesäisissä porrasjuoksutreeneissään. Reidet huutavat hoosiannaa, sydän hakkaa ja silmissä on sumeaa. Olemme varmasti kulkeneet yli väitetyt 3,75 kilometriä, mutta vesiputouksesta ei ole tietoakaan. Sen sijaan olemme hiton korkealla. Al-Archan huiput kohoavat 4895 metriin, me olemme arviolta reilussa kahdessa kilometrissä (lähtötaso 1500m merenpinnan yläpuolella). Vastaan on tullut vain pari yksinäistä patikoijaa. On pakko istua kiville hetkeksi ihailemaan maisemia ja tyhjentämään vesipullon rippeet. Vaikka ilma on kirpeän raikasta ja näissä korkeuksissa myös suhteellisen viileää, kivet tuntuvat lämpimiltä. En tiedä kivistä mitään, mutta jotain vulkaanista alkuperää ne vaikuttavat olevan. Näkymät ovat henkeäsalpaavat. Kuvat eivät tee niille oikeutta, mutta yritetään:

Ihmeen kaupalla selviämme myös alas ehjin nahoin. Tai no, melkein:

Kaikenlaisia reissuja on tullut tehtyä, mutta harvemmin on ollut lähtöhetkellä näin paljon perhosia vatsassa. Perjantaina Aeroflotin siivet kuljettavat nimittäin minut ja matkaseuralaiseni ensin Moskovaan, ja siitä eteenpäin yölennolla Bishkekiin, Kirgisiaan.

Tarkoitus on viettää yksi päivä ja yksi yö Bishkekissä ihmettelemässä pääkaupunkia, sen jälkeen ottaa aasi alle ja suunnata vuoristoon sekä Issyk-Kul-järvelle maistelemaan lampaanpäästä ja nuudeleista tehtyä kansallisruokaa, saunomaan, nukkumaan jurtassa ja nauttimaan hapatettua kamelinmaitoa. Kun tästä kaikesta on selvitty (jos on), niin matkan olisi tarkoitus jatkua pohjoiseen ja Kazakstanin rajalle. Kun raja on ylitetty, tie vie edelleen Almatyyn. Kazakstan-osion matkasuunnitelma on tällä hetkellä improvisoinnin varassa, mutta sisältänee vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Helsinkiin palaamme kaiken sujuessa hyvin kahden viikon päästä maanantaina.

Ai miksi perhosia vatsassa? No, ensinnäkään minä ja matkaseuralaiseni emme kumpikaan puhu sanaakaan venäjää, emmekä edes ole käyneet rakkaassa itänaapurissamme. Myöskään paikalliset kielet eivät varsinaisesti solju. Kaikenlaista pientä jännitysmomenttia pitäisi olla luvassa, ainakin jos ulkoasiainministeriön matkustustiedotteesta on jotain pääteltävissä. Seuraavassa muutamia suoria sitaatteja:

Matkailijoita kehotetaan välttämään matkustamista Etelä-Kirgisiaan, ennen kaikkea Ferganan laakson alueelle. Uzbekistanin ja Tadzhikistanin vastaisia raja-alueita on syytä välttää myös miinojen vuoksi.

Kirgisia on väkivaltaisuuksien ja poliittisen levottomuuden vuoksi nyt suhteellisen vaarallinen maa. Yleistä varovaisuutta ja paikallisten viranomaisten turvallisuustiedotteita tulee noudattaa. Öisin ei ole suositeltavaa liikkua yksin eikä kävellen, vaan kannattaa käyttää virallisia takseja. Rikollisten on tiedotettu esiintyvän poliiseina. Poliisien on aina pyydettäessä esitettävä henkilöllisyytensä.

Liikenne on vaarallista niin jalankulkijan kuin autoilijankin näkökulmasta. Suurin osa kirgiiseistä on ostanut ajokorttinsa autokoulua käymättä, mikä selittää kaoottista liikennekulttuuria. Liikennesääntöjä ei noudateta, ja ylinopeudet ovat yleisiä. Autot ovat usein huonokuntoisia, eikä niissä useinkaan ole turvavöitä tai niitä ei ole tapana käyttää. Tiestö on kauttaaltaan huonokuntoista, joten pimeällä ajamista kannattaa välttää. Yleensä vain taajamien pääkadut ovat valaistuja. Katuviemäreistä puuttuu kansia niin jalkakäytävillä kuin teillä. Talvisin tiet ovat usein auraamattomia ja keväisin ne ovat usein poikki lumi- ja maanvyörymien vuoksi. Myös jalankulkijoita ja eläimiä saattaa liikkua maanteillä.

Liikenneonnettomuuksia tapahtuu paljon, etenkin kesäaikaan Bishkek–Issyk-Kul-välisellä tieosuudella. Promilleraja on virallisesti nolla. Bishkekin ja Almatyn (Kazakstan) välisellä tiellä on tapahtunut useita valepoliisien tekemiä ryöstöjä (poliisin aina esitettävä pyydettäessä henkilötietonsa). Julkisen liikenteen bussit ovat usein heikkokuntoisia.

Terveydenhoidon ja hygienian taso on alhainen. Syyskuun 2005 lopulla viranomaiset tiedottivat pernaruttotapauksista Etelä-Kirgisiassa, Uzbekistanin vastaisella rajalla. Joitain kyliä on tämän jälkeen asetettu karanteeniin. Syyskuussa 2008 hätätila julistettiin samalla alueella lähes sadan uuden pernaruttotapauksen vuoksi.

Kirgisia on maanjäristysherkkää aluetta. Maanjäristyksiä on ollut mm. Narynin ja Batkenin alueilla. Viimeisin maanjäristys oli maan eteläosassa tammikuussa 2008. Tilannetta on syytä seurata.

Kolme päivää ennen matkaa en ole varustautunut muuten kuin ostamalla apteekista etukäteen maitohappobakteereja ja ripulilääkkeitä. Kaverini osti sentään Lonely Planetin. Koska kokonaislentomatka on rapiat kahdeksan tuntia ja stereotyyppinen mielikuvani Aeroflotista ei ole aivan luotettavimmasta päästä, aiomme käyttää matkustamiseen hyväksi todettua teleportia eli viettää menomatkan vanhan ystävämme, 10-prosenttisen vintage-Henry Westonsin parissa.

Jos jollain on muuten jotain vinkkejä Bishkekin yöelämään, niin saa heitellä. Tähän mennessä käytännössä kaikki googletukset ovat tuoneet lähinnä tuloksia "Älä mene ulos, sillä sinut ryöstetään, hakataan ja huumataan. Todennäköisimmin poliisien toimesta."

Koska en ole pitänyt Cityssä matkapäiväkirjaa aikoihin, ajattelin pitkästä aikaa raportoida koko reissun muutamassa osassa. Otan mukaan vanhan romuläppärini, uutta konetta en uskalla varkaus/hajoamisriskin vuoksi raahata mukaan. Jos löydän jostain internet-yhteyksiä, pyrin raportoimaan reissun päältä. Jos en, niin tulevat sitten myöhässä kotiinpaluun jälkeen. Jos minusta ei kuulu kahteen viikkoon, lähettäkää etsintäpartio.

Minun oli jo kaksi viikkoa sitten tarkoitus kirjoittaa tästä twitter-feedissä sattumalta silmääni osuneesta uutisesta: http://www.cbc.ca/thisisthat/blog/2013/09/03/to-ensure-every-child-wins-ontario-athletic-association-removes-ball-from-soccer. Kielitaidottomille kerrottakoon, että kanadalaiset äidin mussukoiden holhoajat ovat saaneet nerokkaan idean poistaa pelivälineen alle 11-vuotiaiden futisjuniorien sarjoista. Vaikka asia ei sinänsä koske minua (en omaa lapsia, en asu Kanadassa), niin vieläkin vituttaa. Luulin, että Suomessa aikanaan lanseerattu Nuori Suomi-sääntely (kaikki pelaavat juniorijoukkueiden otteluissa yhtä paljon taitotasosta riippumatta) oli typerintä, mitä tulisin koskaan kuulemaan urheilun tiimoilta. Tämä peittosi vielä senkin.

Syy pelaamiseen ilman palloa ei ole tietenkään säästäminen vaan se, että ”jokainen lapsi voisi voittaa” (suora sitaatti artikkelista). Jokainen voi juoksennella ympäri kenttää, kuvitella harhauttelevansa ihan ronaldona ja tehdä maaleja. Käytännössä tämä antaa kuitenkin mielestäni elämästä valheellisen kuvan, ja on omiaan johtamaan siihen, että kyseisistä lapsista tulee pomminvarmasti lähes yhteiskuntakelvottomia vässyköitä. ”Kun vain käyttää mielikuvitustaan, elämältä voi saada mitä tahansa” on aika huono opetus lapsille. Toki unelmoimaan pitää kannustaa, mutta johonkin pitäisi ujuttaa työnteon merkitys näiden unelmien saavuttamiseksi.

Aikomani pidempi kirjoitus aiheesta jäi kirjoittamatta, koska ensin pyörähtivät käyntiin nettipokerin SM-kisat ja olennaisemmin nyt viikko sitten WCOOP eli MM-kisat. Ne kestävät reilut 3 viikkoa, ja jokaisen turnauksen pelaaminen vaatii noin 15 tunnin pelaamista joka ikisenä päivänä. Kinkerit alkoivat viikko sitten sunnuntaina, ja itse en ole sen jälkeen juuri auringonvaloa nähnyt. Tilastointiohjelma kellotti välille sunnuntai-sunnuntai 103 pelituntia. Ihan kauheasti en nukkumaan ehtinyt.

Normaali viikkorutiinini toimii nykyään suunnilleen siten, että herään yhden-kahden aikoihin, kävelen hakemaan Iso-Roobertin kadun Kipon iloisilta tytöiltä vitamiinismoothien tai teen sellaisen blenderillä itse, käyn salilla ja aloitan pelaamisen 17-19 välimaastossa. Pelaan menestyksestä riippuen 03-06 asti, lopettaen keskimäärin kuitenkin puoli neljän aikaan. Sitten vähän laiskuustasosta riippuen joko opiskelua tai tv-sarjojen katselua ja nukahtaminen kuolaten pitkin läppäriä. Repeat 5 päivää viikossa, muina päivinä enemmän opiskelua ja toivottavasti jonkinlaista sosiaalista elämää. Tämä on elämäntyyli josta pidän, saan pelata niin paljon kuin haluankin, mutta tuntimäärät pysyvät kuitenkin inhimillisinä ja sosiaaliselle elämällekin jää aikaa.

WCOOP-elämänrytmissä taas ei ole mitään normaalia. Olen näiden edellisen 8 päivän aikana operoinut noin 500 metrin säteellä. Muutin vähän aikaa sitten Kalevankadulle, enkä ole vielä yhtenäkään päivänä ehtinyt Kamppia pidemmälle. Olen nukkunut keskimäärin ehkä 4,5 tuntia yössä, ja ainoa pelin ulkopuolinen päivärutiinini on koostunut take away-ruoan hakemisesta läheisistä ravintoloista. Urheilemiseen tai mihinkään muuhunkaan ei ole yksinkertaisesti jäänyt aikaa. Jouduin käymään kerran tosin Forumissa asti, koska huomasin että minulta loppuivat vaatteet. Olen krooninen t-paitojen ostelija, ja omistan niitä varmasti yli 200 erilaista. Silti onnistuin saamaan ne kaikki likaiseksi ilman aikaa pesemiselle, joten kävin ostamassa 7 erilaista 5 euron yksiväristä t-paitaa. Tämän päivän väri on siniharmaa, huomenna mennään keltaisella.

Postaan huvikseni muutaman kuvan:

Ai miksi tämä kaikki? Maineen ja kunnian lisäksi kyse on siitä, että WCOOP yksinkertaisesti vetää puoleensa kaikki kynnelle kykenevät pokeria edes auttavasti osaavat ympäri maailman. En tiedä tarkkaan montako eri pelaajaa näihin turnauksiin osallistuu, mutta epäilen lukeman olevan pitkälle kuusinumeroinen. Näistä voittavia pelaajia lienee muutama tuhat. Helppoa rahaa on yksinkertaisesti saatavilla liikaa, jotta yhtään vapaapäivää voisi pitää.

Nopeasti laskemalla näiden 3 viikon aikana saanee halutessaan sijoitettua helposti yli sata tonnia pokeriturnausten sisäänostoihin. Minä en aio pelata kaikkein kovimpia, viisinumeroisten sisäänostojen turnauksia, mutta saan silti helposti noin 60-70 000 dollaria sisään. Oletan, että nämä tulevat keskimäärin takaisin 150% palautuksella. Pelaamalla yksistään nämä kolme viikkoa tienaa siis (teoriassa) ainakin $35 000. Normaalina viikkona saan sisään alle puolet tuosta, ja myöskin huonommalla palautuksella.

Joku voisi väittää tätä ahneudeksi, mutta ei koko WCOOP-huumassa ainakaan minun kohdallani ole kyse pelkästään rahasta. Jos olisi, en varmasti silti pelaisi kuin kuutena päivänä viikossa. Jos sitäkään, laiska kun olen. Sen sijaan kuten kaikki muutkin, myös minä haaveilen WCOOP-voitosta. Live-areenoilla voitetulla intiaanipokerin maailmanmestaruudella tulen bragailemaan lopun elämääni, mutta yksi titteli pitäisi saada netistäkin.

Mikäli tämä ei ylläolevasta välittynyt, niin tämä on myös vuoden stressaavinta aikaa. Se, että sijoitetut 70 tonnia tulevat pitkässä juoksussa takaisin korkojen kera, ei kauheasti lohduta reaalitilanteessa pelien mennessä huonosti. Ei ole mitenkään mahdotonta, että häviäisin koko summan kolmeen viikkoon. Ja silloin ei kyllä kauheasti naurattaisi. Kun tähän lisätään krooninen univaje, liikunnan ja sosiaalisen elämän puute, 600 milligrammaa kofeiinia päivässä, vuori hotkien naamaan vedettyä take away-ruokaa ja älytön stressi, niin vähemmästäkin tuntee itsensä ihmisraunioksi. Aivoni tuntuvat ylikuumentuneen ja palaneen karrelle kaikesta pokeriajattelusta kuin vanhan tietokoneen kovalevy, ja helpoimmatkin arkiaskareet tuottavat vaikeuksia. Yritin tänään muun muassa maksaa ostoksia plussa-kortilla ja ihmettelin, miksi laite ei anna näpytellä tunnuslukua. Minulla on viimeiset kolme päivää ollut outo, puolikuumeinen olo, vaikken selvästikään ole edes vilustunut. Keho ei vaan yksinkertaisesti pidä saamastaan kohtelusta, ja en ihmettele.

Tätä hulluutta on jäljellä vielä kaksi viikkoa. Ensimmäinen meni tulosten valossa kaksijakoisesti. Negatiivista on se, että hävisin seitsemän päivää kahdeksasta. Positiivista taas se, että sinä yhtenä päivänä voitin niin isosti että jäin viikosta kuitenkin rapiat $20 000 ylös. Se lievittää vähän tulevien viikkojen stressiä, mutta vain vähän. Poistetaan se yksi voittopäivä, niin käsillä olisi taloudellinen katastrofi.

Kun WCOOP vihdoin kahden viikon päästä sunnuntaina päättyy, haluaisin hermolomalle lämpimään paikkaan, johonkin nettiyhteyksien kantamattomiin palmun alle. Ihan kaikki tästä ei toteudu, sillä sen sijaan Aeroflotin siivet vievätkin Kirgisiaan. Sieltä olisi tarkoitus luovia aasin tai masurkan kyydissä rajan yli Kazakstaniin. Aiheesta lisää ensi kerralla, tarkoitukseni on herättää matkapäiväkirjaformaatti henkiin tänne Cityyn reissun ajaksi jos toimitus sen sallii. Katsotaan kuitenkin ensin, kestääkö pumppuni vielä seuraavat kaksi viikkoa WCOOP-hulluutta.

Ei ehkä ole kauhean terveellistä viettää näitä kolme viikkoa siten kuin itse ne vietän, mutta yhdestä asiasta minua ei ainakaan voi syyttää. Nimittäin saamattomuudesta. Olen harrastanut urheilua koko lapsuuteni, ja meillä treeneissä oli myös pallot. Olin 20 hengen joukkueesta ehkä 17. paras pelaaja, ja unelmat jalkapalloammattilaisuudesta kariutuivat ennen kuin kanadalaisjunnut saavat edes oikeaa pelivälinettä peleihinsä. Sen sijaan opin realismia ja työnteon merkitystä. Ja juuri siksi olen tilanteessa, jossa minun on ylipäätään mahdollista pelata kymmenistä tuhansista pokeria joka ilta huipputasolla. Ei minusta maailman parasta tullut tässäkään lajissa, mutta riittävän hyvä kuitenkin. Tässä lajissa hyväksi tuleminen vaati noin 10 000 harjoitustuntia viiden vuoden aikana.

Yhtään niistä ei vietetty mielikuvaharjoittelun parissa.

Viime aikoina pakkoruotsi ja sen tarpeellisuus on ollut kovasti tapetilla. Henkilökohtaisesti en jaksa ottaa asiaan sen enempää kantaa, kuin että kyllä kouluissa mielestäni turhempiakin asioita opetetaan. En ole toistaiseksi elämässäni tarvinnut esimerkiksi kykyä tunnistaa piharatamoa tai uskoakseni yhtään yläasteelta eteenpäin matematiikassa opetettua asiaa (todennäköisyyslaskenta poislukien). Pidin ala-asteella matematiikasta ja sain erinomaisia arvosanoja, jotka laskivat yläasteesta eteenpäin kuin lehmän häntä. 13-vuotiaskin tajusi, että eihän kaiken maailman derivaatioilla tule tekemään oikeassa elämässä yhtään mitään.

Haluaisinkin ehdottaa opetusvirastolle muutosta matematiikan opetussuunnitelmaan. Entäpä, jos opettaisitte lapsille hieman pokeria? Ei, vielä ei tarvitse yltyä päiviräsäsmäiseen ristiinnaulitsemiseen ja syyttää kirjoittajaa ehdotuksesta muuttaa äidin kultamurut paatuneiksi uhkapelureiksi. Antakaapa kun selitän.

EV (Expected Value) eli odotusarvo on pokerinpelaajan tärkein työkalu. Odotusarvon käsittäminen on melko simppeliä todennäköisyyslaskentaa, jonka jopa itse kutosen matikallani ymmärrän. Jos esimerkiksi pokerissa sijoitat vastustajan kanssa sata euroa pottiin 75 prosentin suosikkina, on sinulla kolme kertaa neljästä jaon jälkeen 200 euroa (oma sata euroasi ja vastustajalta voitetut). Kerran neljästä taas vastustajalla käy hyvä tuuri ja häviät sata euroasi. Amatööripelaajat kokevat tehneensä huonon ratkaisun silloin, kun sattuvat häviämään rahansa, vaikka todellisuudessa he pelasivat hyvin. Pitkässä juoksussa heidän sadan euron sijoituksensa odotusarvo oli 50 euron tuotto, lyhyessä juoksussa eli yksittäisessä jaossa tapahtuneella ei ole väliä. Sattuman osuutta kutsutaan varianssiksi. Nämä kolme termiä – odotusarvo, varianssi ja pitkä juoksu - ovat läsnä koko ajan kaikkialla elämässä, mutta ihmisillä on suuria vaikeuksia ymmärtää niitä. Ehkä lyhyen pokerioppitunnin jälkeen ei olisi.

Pertti matkustaa vuodessa bussilla 500 yksittäistä matkaa. Pertti on täsmällinen, ja menee joka kerta pysäkille 10 minuuttia etuajassa varmuuden vuoksi. Vuoden aikana – 500 matkan otoksella, jolloin varianssi eli yksittäisten vuorojen myöhästelyt ja etuajassa tulemiset ehtivät tasoittua – Pertin bussi on tullut pysäkille keskimäärin lähes tasan ajallaan. Joinain päivinä bussikuskilla on ollut kaasujalka pohjassa, ja se onkin saapunut pysäkille pari minuuttia etuajassa. Näinä kertoina Pertti on onnitellut itseään fiksusta etuajassa tulemisestaan. Kuitenkin Pertti on pitkässä juoksussa eli vuoden aikana viettänyt pysäkillä 5000 minuuttia eli lähes neljä vuorokautta elämästään (!) odottaen bussia täysin turhaan. Jos Pertti sen sijaan menisi pysäkille aina silloin, kun bussin pitäisi tulla, hän viettäisi odotellen ehkä 45 minuuttia kuussa, niiden arviolta kolmen kerran verran jolloin bussi tulee etuajassa. Pertin odotusarvo vuosittain tuhlatulle odotteluajalle olisi nolla neljän vuorokauden sijaan.

Mielestäni suurimmalta osalta ihmisistä puuttuu myös täysin kyky hahmottaa sattuman vaikutusta. Pokerikurssin käyminen auttaisi hahmottamaan onnen merkitystä kaikkialla elämässä. Ajattele vaikka senkin todennäköisyyttä, että olet ylipäätään olemassa. Isäsi sattui päättämään juuri sinä iltana mennä juuri siihen tiettyyn baariin juuri oikeaan aikaan, ja äitisi oli juuri tuona samana iltana töissä tiskin takana, koska hänen kollegansa sattui tulemaan kipeäksi. Isäsi sattui menemään juuri äitisi tiskille tilaamaan olutta, ja sattui juuri tuona iltana juomaan niin paljon, että uskalsi pyytää äitisi numeroa. Ja äitisi, joka ei normaalisti flirttaile asiakkaiden kanssa sattui juuri tuolloin olemaan erityisen hyvällä tuulella, ja suostui treffeille. Ja tähän päälle vielä kaikki tapailemiseen ja seurustelemiseen liittyvä varianssi, se, että kummallakaan ei ollut lapsenteon estäviä sairauksia, ja että juuri sinun siittiösi sattui voittamaan kilpauinnin. Isäsi kävi aktiivisesti ulkona ja oli keskivertoa sosiaalisempi yksilö, mikä lisäsi sen odotusarvoa, että hän pääsee joskus siittämään lapsia. Silti sen todennäköisyys, että synnyit juuri tuossa muodossa oli häviävän pieni.

Urheilun puolellakin esimerkkejä on rajattomasti. Ajatellaan esimerkiksi Suomen jääkiekon maailmanmestaruutta vuonna 2011. Suomen odotusarvo tuossa turnauksessa ei totisesti ollut voittaa maailmanmestaruus sadan prosentin varmuudella, vaan lähempänä kymmentä prosenttia. Jos pelattaisiin tuhannet jääkiekon arvokisat putkeen keskivertojoukkueilla, Suomi voittaisi ehkä noin 15 vuoden välein. Silti Suomi voitti juuri tuona vuonna, vieläpä melko keskinkertaisella joukkueella. Suurena yksittäisenä tekijänä voisi mainita Granlundin ilmaveivimaalin välierissä, jota ilman Suomi olisi voinut pudota koko finaalista ja olennaisemmin ollut saamatta hurmosta päälle Ruotsia vastaan mestaruuden ratkaisseessa ottelussa. Se suoritus on suomalaisen urheiluhistorian ikimuistoisimpia, mutta samaan aikaan koko veivi oli täysin tuurista kiinni. Kun Granlund yrittää ilmaveiviä vastustajan maalin takaa sata kertaa, veto ei mene maaliin sataa kertaa sadasta. Nyt maalivahti sattui olemaan huonosti sijoittunut, puolustaja myöhässä, maila oikeassa kulmassa ja niin edelleen. Ja sattumaa on toki sekin, että Granlund pelasi hyvän kauden HIFK:ssa ja tuli valituksi kisoihin, ei loukkaantunut taklauksen seurauksena kisojen alla SM-liigassa, ja niin edelleen. Entä, jos Granlund ei olisi siirtynyt Kärpistä HIFK:hon juniorina kiistellyllä sääntöjenvastaisella sopimuksella?

Jokaisen urheilutapahtuman jokainen yksittäinen hetki on yhtä suurta sattumaa. Pelatkaapa vaikka Football Managerin tyylistä valmennuspeliä, ja tallentakaa juuri ennen jonkun matsin alkamista. Sitten annatte tietokoneen simuloida ottelun, resetoitte tallentamatta ja pelaatte saman matsin uudestaan. Lopputulos vaihtuu lähes aina. Mitä pienemmät marginaalit, sitä enemmän varianssia.

Onko elämä sitten pelkästä tuurista kiinni? Ei tietenkään ole. Tässä tulee kehiin odotusarvo. Jos ajatellaan yllämainittua tapaus Granlundia, tuo Suomen jääkiekkohistorian ikuisiksi ajoiksi muuttava suoritus itsessään oli vähän kuin onnenpyörää pyöräyttäisi. Nyt sattui osumaan. Kuitenkin Mikael Granlund oli edellisen 15 vuoden aikana viettänyt kymmeniätuhansia tunteja harjoitellen jääkiekon pelaamista. Jokaisella harjoituskerralla, jokaisella punttisalikäynnillä ja jokaisella taktiikkapalaverilla hän nosti pikkuhiljaa omaa odotusarvoaan kyetä joskus nähdyn kaltaiseen ihmetekoon.

Malcolm Gladwell käsittelee näitä asioita kiitellyssä kirjassaan Outliers, jossa tämä tutkii eri alojen menestyjiä. Gladwell on omistanut lähes koko tuotantonsa sen selvittämiselle, miksi toiset menestyvät ja toiset eivät. Ja joka kerta Gladwell päätyy samaan asiaan – menestymiseen tarvitaan paitsi rutosti työntekoa, myös paljon onnea. Gladwell teki esimerkiksi laajan tutkimuksen Kanadan jääkiekon junioriliigoista ammattilaiseksi nousseista pelaajista, ja totesi että massiivisen suuri osa näistä on syntynyt vuoden ensimmäisinä kuukausina. Syy on tietenkin se, että juniorijoukkueet kasataan aina syntymävuosittain, ja lasten kehittyessä ja kasvaessa nopeasti muutama kuukausikin on iso ero. Hieman muita suurempi ja taitavampi lapsi huomataan kykyjenetsijöiden toimesta todennäköisemmin, jolloin tämä pääsee taas vähän parempaan joukkueeseen ja vähän parempaan valmennukseen, saa enemmän vastuuta ja pelikokemusta kuin nuorempi yksilö ja niin edelleen.

Jos katsotaan Suomen vuoden 2011 maailmanmestaruusjoukkueessa pelanneita hyökkääjiä, niin vain yksi näistä – Antti Pihlström – on syntynyt vuoden toisella puolikkaalla. Suurin Mikko Koivun, Tuomo Ruudun ja kumppanien uria määrittävä tekijä saattoikin itse asiassa olla vanhempien kuherteluajankohta! Toki ei pidä väheksyä sitä työmäärää, minkä nämä pelaajat ovat tehneet menestyksensä eteen. Harjoittelemalla väsymättä parin vuosikymmenen ajan he ovat nostaneet mahdollisuuksiaan nousta huipulle. Silti on kiistatonta, että heillä oli odotusarvomielessä muita paremmat mahdollisuudet nousta huipulle jo vain siksi, että he sattuivat syntymään alkuvuodesta. (Tähän vetoan, kun mietin miksi itsestäni ei joulukuussa syntyneenä tullut huippu-urheilijaa.)

Gladwell kertoo myös Microsoft-miljardööri Bill Gatesin tarinan. Gates oli kiistattoman lahjakas ohjelmoija jo nuorena. Gatesilla oli keskimääräistä korkeampi älykkyys ja loputtomasti innostusta ja halua leikkiä tietokoneiden kanssa. Hänen odotusarvonsa tehdä elanto tietokoneilla oli siis jo valmiiksi hyvä. Gates ei kuitenkaan ollut mikään huippulahjakkuus, vaan hänen kaltaisiaan tietokonetaitureita oli Yhdysvalloissa satoja. Gatesista tuli yksi maailman rikkaimmista miehistä täysin hänestä itsestään riippumattomista syistä. Hän sattui syntymään juuri vuonna 1955, minkä johdosta hän oli juuri oikean ikäinen vuonna 1975 tietokonevallankumouksen alkaessa. Hänellä oli jo tuhansia tunteja ohjelmointikokemusta, mutta samalla hän oli tarpeeksi nuori tehdäkseen riskialttiin kokeilun tuntemattoman tulevaisuuden bisneksen kanssa. Ja ennen kaikkea hänellä kävi massiivinen tuuri, koska hän sattui olemaan Seattlen Lakeside-yksityiskoulussa, jossa oli mullistavan ohjelmoimisen mahdollistava huipputehokas tietokone toisena kouluna Yhdysvalloissa. Bill Gates ei olisi kaikkien tuntema Bill Gates, jos hän ei olisi viettänyt teini-ikäänsä ruudun edessä tyttöjen jahtaamisen sijaan. Mutta hän ei myöskään olisi saavuttanut nykyistä asemaansa ja omaisuuttaan, jos olisi syntynyt jonain toisena vuonna (arvatkaa muuten, minä vuonna muuan Steve Jobs syntyi?), toiseen kaupunkiin tai käynyt mitä tahansa muuta Seattlen kymmenistä kouluista.

Maallikko näkee Gatesin tapauksessa luonnollisen tapahtuman, kyynikko rutkasti tuuria ja odotusarvoa ymmärtävä syyt ja seuraukset. Bill Gatesin elämän odotusarvo ei ollut perustaa Microsoftia ja tahkota miljardeja, se oli luultavasti tienata kohtalainen elanto tietokoneiden parissa. Pitkässä juoksussa Gatesin vuosipalkka olisi luultavasti noin 100 000 dollaria. Koska hänelle sattui poikkeuksellisen onnekas elämä, palkassa on muutama nolla lisää. Se ei silti ole pois Gatesilta, sillä tilastopoikkeamat kuuluvat elämään. Jonkun pitää olla se erityinen menestyjä, mutta menestykseen tarvitaan aina kovan työn lisäksi myös tuuria.

Palataanpa pokeriin. Pokeriammattilaisen elämään kuuluvat olennaisena osana voitto- ja tappioputket. Kun katson itse kirjanpitoani viimeiseltä kuudelta täydeltä kuukaudelta, joina olen pokeria pelannut, se näyttää jokseenkin seuraavalta:

1. -$22.000
2. +$101.000
3. -$45.000
4. +-$0
5. -$5.000
6. +$12.500

Pelini taso on silti ollut koko ajan jokseenkin sama. En ansainnut voittaa yhtään sen enempää tuona maagisena kuusinumeroisena voittokuukautena, kuin ansaitsin hävitä 45 tonnia heti seuraavana. Sen sijaan odotusarvoni on ollut arvioni mukaan noin +$10.000 kuussa. Tänä kuuden kuukauden ajanjaksona olen luultavasti ollut hieman epäonnekas, sillä olen voittanut keskimäärin kuukausittain vain noin $7000. Joka tapauksessa tiedän, että pitkässä juoksussa odotusarvo toteutuu. Jos teen vähän enemmän töitä ja pelaan vähän paremmin, se nousee. Jos pelaan krapulassa ja keskityn huonosti, se laskee. Se on ainoa asia, millä on merkitystä. Yksittäiset heittelyt ovat pois minun kontrollistani. Jos häviän tässä kuussa $50.000, se on ikävää muttei siitä kannata ranteita auki vedellä. Se kuuluu pokeriin ja elämään.

Sattuman, odotusarvon ja pitkän juoksun sisäistäminen tekee tavallisesta elämästä huomattavan paljon miellyttävämpää. Seuraavan kerran, kun lokki paskoo päällesi, yritä ajatella asiaa odotusarvon kannalta. Kun kävelet ulkona päivittäin 50 vuoden ajan, odotusarvoisesti saat paskaa naamallesi aivan varmasti ainakin kerran. Se päivä nyt vain sattui olemaan tänään. Bussi on myöhässä, voi voi. Sille ei voi mitään, mutta seuraavan 1000 bussimatkan aikana ne ovat keskimäärin kuitenkin ajoissa. Pahinta, mitä pokeriammattilainen voi tehdä, on ”tiltata” eli suivaantua hävityistä rahoista ja alkaa pelata huonommin (laskien siten odotusarvoaan). Myös kadut ovat täynnä näitä samoja tilttaajia, jotka suuttuvat asioista joihin eivät voi vaikuttaa.

Kun ihminen kokee huonoa tuuria, kuten saa vaikkapa ohiajavan auton loat päälleen, on itse huonotuurinen tapahtuma tämän päätösvallan ulkopuolella. Sen sijaan ihmisellä on kaikki päätäntävalta siihen, miten tapahtumaan reagoi. Voi ottaa rennosti ja todeta, että tätä sattuu, tai sitten voi ”tiltata” ja olla suu mutrussa loppupäivän. Jälkimmäisellä kuitenkin tulee vain pilanneeksi koko päivän, mikä ei ole rationaalisesti ajateltuna kovin järkevää. Jos siihen ei voi vaikuttaa, siitä ei kannata suuttua on monen pokerinpelaajan motto. Pelatkaapa vuosi pokeria ammatiksenne, niin jo löytyy arjen ongelmiin hindulehmän hermot.

Vahvasti epäilen, että pokeria tullaan koskaan lisäämään peruskoulujen opetussuunnitelmaan, vaikka esimerkiksi Harvardin huippuyliopistossa näin on jo tehtykin. Haastattelin joskus Pokerisivut-lehteen Helsingin yliopiston professoria, joka piti pokeria lähes hyödyllisimpänä mahdollisena asiana opettaa. Hän oli useamman kerran yrittänyt saada lajista pidettäväksi kurssia, mutta päättävät tahot näyttivät punaista valoa joka kerta. Vaikka yleissivistävien aineiden kuuluukin pysyä mielestäni etusijalla, en keksi montaa olennaisempaa asiaa opettaa kuin kyvyn hyväksyä elämän varianssin ja ymmärtää sitä, että suurimpaan osaan asioista ei voi vaikuttaa. Nykyisellään meille toitotetaan joka tuutista, että jos vain yrität tarpeeksi kovaa, voit saavuttaa mitä tahansa. Tällainen epärealistinen paskanjauhanta on omiaan nostamaan depressiopotilaiden määrää, kun ihmiset huomaavat aikuisena ettei kouluissa ja nappulafutisjengeissä opetettu pidäkään aina paikkaansa.

Voimme vain tehdä parhaamme siinä, mihin ikinä ryhdymmekään. Joskus se riittää, joskus se ei riitä, mutta pitkässä juoksussa oikeus voittaa. Siihen väliin mahtuu paljon niskaan satanutta lokinpaskaa, mutta sitä kutsutaan elämäksi.

Olipa kerran festarit Suvilahdessa
Tuli oltua promillessa, ehkä kahdessa
Tänään ei voi kuin ololle päätään puistella
Joten lienee sopiva aika Flow:ta muistella

Tuli hankittua neljän päivän lippu
Jo keskiviikkona aukesi esirippu
Tuolloin vielä juomana vain limuja
Kuunnellessa The Knifen pimuja

Perjantaina sitten täydellä teholla
Rubikista eteenpäin ei sanavaltaa keholla
Kendrick Lamar tuli ja räjäytti pankin
Happy Joesta olotila mitä vankin

Illan huipensi Alicia Keys
Mulle vähän liian soulia, lisää lonkeroa please
Encoren aikana housuissa armoton kusihätä
Olisi pitänyt arvata, tää on aina tätä

Kebabit naamaan ja nukkumaan
Ei ykköspäivänä kannata vielä jäädä kukkumaan
Lauantaina silti takkuinen startti
Ei riittänyt kohmelosta selviämiseen vartti

Street Gastrosta aamupalaksi huikeat setit
Happy Joe, miksi maksani petit
Vastaan tuli Sahamiehen Ilari
Suomen pokeriskenen tukipilari

Jens Lekman nosti poskille hymyn
Pohjusti tulevien tuntien rymyn
My Bloody Valentine festarien kovin keikka
Nick Caven missaaminen sivuseikka

Hyppelehtimistä paikasta toiseen
Vielä näin vanhakin vertyy moiseen
Kruunuksi Beach House ja maailman kauneimmat soundit
Vuosien odotus päättyi, they owned it

Päivän päättyessä kello lähes kaksi
Mutta jostain silti idea ottaa Kaivolle taksi
Siellä kisakunto jo hieman petti
Ehkä viikonlopun ainoa regretti

Sunnuntaina suunnitelmissa viettää selvää päivää
Minuutti Public Enemyä ja toteamus: ei mahdollisuuden häivää
Mustat lasit päähän ja Heineken-standille
Propsit Flavor Flav:lle ja muulle bändille

Godspeed You! Black Emperor ja vähäeleinen esitys
Eteerinen Bat For Lashes, ei ollut mikään vesitys
Kraftwerkin 3D-show hyppäsi silmille
Mutta mitä tapahtui muistikuvien filmille?

Viimeinen esiintyjä Grimes
Vielä ehti siiderikojulle, happy times
Kiitos järjestäjät, oli loistava viikonloppu
Ensi vuoden Flow:hon on jo kova hoppu.

Olen jo 26 vuoden kypsässä iässä, ja vuosien varrella on tullut kokeiltua kaikenlaista fiksua ja vähemmän fiksua. ”Kaikkea voi kokeilla paitsi kansantansseja ja sukurutsausta”, eräs vanhan liiton pokerinpelaajakollegani tapaa sanoa. Oma elämänfilosofiani on ollut hyvin pitkälti samanlainen, ja kaikenlaisissa paikoissa ympäri maailmaa on tullut rymyttyä. Siksi onkin vähän erikoista, että vielä kaksi viikkoa sitten en ollut koskaan ollut suomalaisilla rock-festivaaleilla, ”festareilla”.

Olin toki paljasjalkaisena helsinkiläisenä nauttinut Flow:sta useamman kerran, mutta sitä ei mielestäni lasketa festariksi uniikin kaupunkitunnelmansa takia. Tai ehkä virallisesti lasketaan, mutta ainakaan se ei vastaa minun mielikuvaani festareista. Maailmallakin on tullut checkattua monia massiivisempia tapahtumia kuin mitä Suomessa järjestetään. Pidän myös kesästä, auringosta, matkustelemisesta, uusiin ihmisiin tutustumisesta, live-musiikista ja oluesta. Kaikesta tästä huolimatta ei silti ole jotenkin tullut koskaan tullut lähdettyä festareille.

Melkein nolottaa tunnustaa, että olen pitänyt itseäni festareille ehkä hieman liian snobina. Mielikuvissani suomalaisilla rock-festareilla kaikki ovat kolmen promillen tuolla puolen, pakkautuneena ahtaaseen tilaan, läikyttelevät toistensa päälle kaljaa, vetävät toisiaan turpaan nakkikioskijonossa ja pukeutuvat vyölaukkuihin. Teltassa on tullut nukuttua ulkomailla monesti mitä erikoisimmissa paikoissa, mutta kotoisassa Suomessa ajatus telttaöistäkin jotenkin ärsytti. Eihän siellä nukkumisessa mitään hauskaa ole, ja mieluummin ajattelin nukkuvani jossain trooppisessa ympäristössä kosketuksissa luonnon kanssa kuin padasjokelaisella parkkipaikalla ihmisten oksennellessa teltan suuaukosta sisään. Näin siis mielikuvissani. Ei minulla mitään festareita vastaan ole ollut, mutta en vain ole nähnyt koskaan itseäni festarikävijänä.

Tänä kesänä kaikki muuttui. Lähdimme hyvän ystäväni Bradin (nimi muutettu) kanssa Ilosaarirockiin. Bradkaan ei koskaan ollut ollut festareilla, ja omasi samankaltaiset ennakkoasenteet itseni kanssa. Koska Brad joutui työskentelemään vielä perjantaina, ja koska emme olettaneet jaksavamme kuitenkaan rymytä kolmea päivää, päätimme suunnata kohti Joensuuta vasta lauantaina aamujunalla.

Löysimme itsemme Pasilan asemalta rinkat pakattuina noin klo 12:45, junan lähtiessä tasan 13:00. Festarineitsyinä emme tienneet mitä pakata, omani sisällä oli teltan lisäksi makuupussi, kaksi vaihtovaatekertaa, hammasharja ja -tahna ja deodoranttia. Kädessä oli vaaleanpunainen kylmälaukku varustettuna sellaisella juomavalikoimalla, että keskiverto A-oikeuksin varustettu baari kalpenisi kateudesta. Kokemattomuuteni tuli ensimmäisen kerran esiin kuitenkin tässä. Kaverini ohjeisti ostamaan kylmälaukun, ja minähän hain sellaisen perjantai-iltana Clas Ohlsonista. Sen sijaan kukaan ei kertonut, että laukkuun pitäisi laittaa ns. kylmäkalle. Olettamukseni pelkän muovikuution kylmentävästä vaikutuksesta osoittautui vääräksi, mutta 15 minuuttia ennen junan lähtöä asialle ei ollut enää mitään tehtävissä. Totesimme, että juomat täytyy sitten varmaan juoda jo matkalla. Tässä suhteessa sentään kävisimme varmaan normaalista festarikävijästä.

Laskeudumme laiturille viittä minuuttia ennen junan tuloa. Valkoinen Intercity kurvaa viereemme, ja alamme etsimään oikeaa vaunua. Vaunu 6, jaha, toisessa päässä. Alamme siirtymään kohti vaunuamme, kun juna yhtäkkiä sulkee ovet ja kiihdyttää pois. Kello on 12:57. Minun kelloni on 12:57, Bradin kello on 12:57, kaikkien laitureiden kaikki kellot ovat 12:57, random-matkustajan kello on 12:57, Pasilan aseman suuri näyttökello on 12:57. Pari muuta vetää spaddua laiturilla ja katsoo ympärilleen hölmistyneen näköisenä, että mitähän ihmettä juuri tapahtui. Emme itsekään ole uskoa, että juna oikeasti lähti kolme minuuttia etuajassa jättäen kourallisen ihmisiä laiturille.

Syöksymme VR:n lippupisteeseen. Heti kättelyssä pyydän myyjää vahvistamaan saapumisaikamme. ”Kello on 12:59”, hän kertoo ystävällisesti (tässä vaiheessa olimme siis jo pyöritelleet silmiämme vähän aikaa ja nousseet liukuportaat sekä kävelleet aseman läpi). Selitän tilanteen. Ei meinaa upota tajuntaan, että juna lähti etuajassa. Lipunmyyjä päättää soittaa lähetyskeskukseen ja kysyä sieltä, milloin juna on lähtenyt. ”Ihan ajallaan se Pasilasta lähti”, oli vastaus. Yritän parhaani mukaan säilyttää malttini, ja kysyn miksi ihmessä olisimme olleet jo tässä valittamassa klo 12.59 jos juna olisi lähtenyt ajallaan. 20 minuutin puimisen jälkeen VR hyvittää meille vastahakoisesti rahat takaisin, ja samalla ystävällisesti ilmoittaa, että seuraavalla junayhteydellä olemme perillä noin klo 22 lauantain ohjelman loppuessa klo 24. Mitään ylimääräisiä korvauksia ei tipu saati sitten anteeksipyyntöä. Ilmeisesti VR on reagoinut vihaiseen asiakaspalautteeseen jatkuvasta junien myöhästelystä laittamalla junat lähtemään etuajassa.

Katselen jo kännykkäkamerallani lentoyhteyksiä edes sinne päin, ja löydän iltapäivälennon Savonlinnaan. ”Eikö se nyt ole jossain päin Itä-Suomea, ei kai se nyt voi niin kaukana olla, kai siitä pääsee jo vaikka taksilla?”, kysyn. Kysymys jää leijumaan ilmoille, kun takaa kuuluu tuntemattoman, myöskin samasta junasta rannalle jääneen mieshenkilön ääni. Se osoittautuu kuuluvaksi kolmekymppiselle Antille, joka tarjoutuu festivaalihengessä ajamaan meidät Helsingistä Joensuuhun vanhempiensa autolla. ”Se on tuossa lyhyen taksimatkan päässä, jos haetaan se ja lähdetään saman tien ajamaan niin ollaan varmaan perillä samaan aikaan junan kanssa”. Katsomme Bradin kanssa toisiamme ja päätämme tarttua tarjoukseen.

Ajomatka Joensuuhun kesti noin 4,5 tuntia sisältäen pitstopin Varkauden Alkoon hakemaan lisää juomia, sillä kylmäkallen sisällöstä tuhottiin suurin osa jo ennen perille pääsemistä. Minulla ei ole voimassaolevaa ajokorttia ja Bradilla taas ei ollut silmälasejaan, joten Antti joutui ajamaan koko matkan. 4,5 tuntia yhteen putkeen ja takapenkillä kaksi tuntematonta, joiden jutut huononevat eksponentiaalisesti jokaisen kumotun Henry Westonsin jälkeen. Loppumatkasta piti myös alkaa pyytämään kusitaukoja vähän väliä. Kiitos ja anteeksi vielä kerran, Antti.

Löysimme lopulta itsemme Joensuusta seitsemän aikoihin illalla. Vaihdoimme liput rannekkeiksi, ostimme telttapaikat raviradalta ja siirryimme ennakolta vaikeimman operaation kimppuun. Olen itse pystyttänyt teltan viimeksi joskus 10-vuotiaana, ja kyseinen teltta oli myös maannut kellarissamme noin 15 vuotta. Mitään käyttöohjeita ei tietenkään ollut, ainoastaan kangas ja epämääräinen kasa keppejä ja naruja. Olisin kaivannut Bradilta hieman apua, mutta Henry Westonsit olivat lamauttaneet Bradin sen verran pahasti, että tämä kykeni enää makaamaan maassa selällään ja päästelemään epämääräisiä, valaan paritteluääniin vertautuvia ulvahduksia. Itsekin olin jo kohtalaisessa festarikunnossa, mutta siitä huolimatta (tai ehkä juuri sen takia) sain teltan alle puolessa tunnissa pystyyn. Heivasimme kamat sisään ja siirryimme kohti aluetta.

Unohdin mainita yhden mukaan pakkaamistamme asioista, nimittäin festarinaamarit. En todella tiedä mistä tämä ajatus alunperin edes lähti, mutta jostain syystä varustauduimme Tom Cruisea ja Brad Pittiä esittävillä paperinaamareilla. Ehkä ajattelimme, että niiden taakse olisi sunnuntaina hyvä verhota punoittava ja turvonnut naamataulu. Järkensä jo jossain Varkauden ja Joensuun välillä menettänyt kaverini vesitti kuitenkin puolet suunnitelmasta syömällä oman naamarinsa jotakuinkin samaan aikaan, kun tulimme ensimmäisen kerran sisään festarialueelle. Jäljellä olimme enää minä ja Tom.

Ensimmäinen havaintoni Ilosaaresta oli tilavuus. Missään ei ollut ahdasta, missään ei tarvinnut jonottaa, juomakojuja oli enemmän kuin tarpeeksi. Joku bändi soitti pienellä lavalla aivan vesistön rannalla, ja ihmiset katsoivat keikkaa vedestä. Erittäin chilli meininki. Koska en pystynyt kommunikoimaan tajunnan rajamailla roikkuneen ystäväni kanssa kovin ymmärrettävästi, päätin myös itse pyrkiä samoille aaltopituuksille ja raahasin Bradin suoraan anniskelualueelle. Siellä tapahtui sellainenkin ihme, että Bradille sanottiin heti kättelyssä (noin klo 19:30), että ”sinulle ei enää myydä”. Tämä oli ainoa kerta, kun koko viikonlopun aikana näin joltain keskeytettävän juomatarjoilun. Se ei tosin sinänsä haitannut, koska ostin sitten itse kolme juomaa kerrallaan ja annoin niistä aina yhden myös Bradille.

Lauantai-ilta kului lopulta jonkinlaisessa usvassa. Kadotin jossain vaiheessa Bradin, löysin festarihengen mukaisesti muita kavereitani joiden paikallaolosta en edes tiennyt, päädyin seikkailemaan pitkin Joensuun keskustaa. En muista, näinkö yhtään esiintyjää koko lauantaina. Muistan, että huomasin yhtäkkiä olevani muutaman kaverini kanssa joensuulaisen yökerhon edessä, ja joku kertoi että sisällä esiintyy kohta Asa. Sitten katson oikealle, ja siinä on Brad. En tiedä, mistä hän on siihen tullut tai kauanko olemme olleet erillämme. Bradin humalatila on laskenut hieman, mutta illan tapahtumat ovat hänellekin hieman epäselviä. Kello on ehkä 23. Minulla on edelleen Tomppa-maski päässä.

Telttailualueen virkaa toimittaneella raviradalla on kohtalaisen vilkas meininki koko yön. Silti kukaan ei oksenna, tappele tai vittuile. Ihmiset kävelevät ympäriinsä ja solmivat uusia tuttavuuksia, ihastelevat kirkasta kesäyötä ja juovat kylmälaukuistaan juomia. Nenään kantautuu kannabiksen käry. Jossain teltassa saa mahdollisesti alkunsa festarivauva. Kaikki ovat iloisella tuulella. Olen matkustamisesta ja 10 tunnin ryypiskelemisestä niin puhki, että nukahdan telttaan jo puoli viiden aikaan. Tätä harmittelen myöhemmin, koska bileet tuntuvat jatkuneen koko yön.

Herään uskomattomaan kuumuteen joskus puoli kahdeksan aikaan. Teltassa on arviolta 60 astetta lämmintä. Mitään juotavaa ei tietenkään ole, jos lämpimiä Leijona-pulloja ei lasketa. Niitä ei suoranaisesti tee mieli juoda. Onneksi festivaalikioski on auki, ja jonossa on lisäkseni kymmeniä muita janoisia. Fiksusti ajateltu järjestäjiltä. Myös Brad on löytänyt telttaan jossain vaiheessa yötä. Kysymme paikallisilta tietä ja pulahdamme järveen uimaan pienenpieneltä yksityisrannalta. Olo tuntuu hetkessä puhdistuneelta ja raikkaalta.

En ole koskaan oikein kyennyt juomaan alkoholia kahta päivää putkeen, ja tämä on ennenkin osoittautunut ongelmaksi erinäisissä tapahtumissa. En ole koskaan tajunnut tasoittavien juomista, sillä omasta kurkustani ei kyllä millään mene alkoholi alas krapulassa. Tämä saattaa olla ihan hyvä asia, koska alkoholistia minusta ei näillä taipumuksilla kyllä ainakaan tule. Joka tapauksessa nyt sunnuntaina aamuauringon paahteessa oli pieni ongelma; alkoholia teki nestehukkakrapulassa mieli vähemmän kuin koskaan ikinä, mutta vielä pitäisi selvitä lähes vuorokausi festareilla.

Päätimme yrittää Bradin kanssa ns. väkisinjuomistaktiikkaa, joka onnistui meiltä viimeksi Bulgariassa vuonna 2005. Tuolloin maksamme olivat vielä nuoria. Menimme jotakuinkin ensimmäisinä kaikista sisään festarialueelle heti sen auettua ja syöksähdimme suoraan anniskelualueelle. Siellä Jägermeister-tiskin toisella puolella odotti kaverimme Maiju, jonka suosiollisella avustuksella saimme eteemme mustat shotit aamupalaksi. Juomat menivät alas, pysyivät siellä ja kurkunhuuhtelujuomaksi ostetut lonkerot maistuivat yllättävän hyvältä. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta lämpötilan huidellessa 25 asteen paremmalla puolella.

Seuraavat kuusi tuntia istuimme päälavan edessä olleella anniskelualueella rantatuoleissa, kävimme vuorotellen hakemassa seuraavat lonkerot, paistattelimme päivää ja kuuntelimme esiintyjiä. Yhtäkkiä kello olikin jo 18, ja kävely aavistuksen horjuvaa. Olotila oli lähes euforinen. En ole koskaan eläessäni nauttinut toisen päivän juomisesta noin paljoa (tai no, ollenkaan), kuin tuona aurinkoisena päivänä Joensuussa. Tuoliemme ohi vaelsi laumoittain ihmisiä, muttei kuitenkaan tungokseksi asti. Vastaan tuli lukemattomia tuttuja. Pystyi kävelemään melkein mihin suuntaan tahansa ja bongaamaan jonkun tutun, halaamaan kuin hipit Woodstockissa ja vaihtamaan festarikuulumisia. Kaikilla oli punaiset posket auringon ja alkoholin yhdistelmästä ja hymy naamalla. Luulen, että rakastumiseni festarielämään tapahtui suunnilleen tässä vaiheessa.

Sunnuntai-illasta minulla on hyvin vähän muistikuvia, mutta silminnäkijähavaintojen mukaan olin valinnut istumapaikaksi kaikkein likaisimpia alustoja, kävellyt yhtä paljon neljällä kuin kahdella raajalla ja ollut hieman muissa maailmoissa. Tämän vahvistaa se, että shortsini ovat kahden pesunkin jälkeen vielä mudan peitossa. Vaihdoimme Bradin kanssa siis osia lauantaista. Sitten, yhdeksän aikaan illalla tulin syöneeksi lihapullavadin ja havahduin siihen, että Sigur Rósin keikka on alkamaisillaan. Sen ymmärtäminen sai humalatilani laskemaan juuri sopivaksi, ikään kuin aivoni olisivat ymmärtäneet, että nyt pitää vähän skarpata.

Olen pitänyt Sigur Rósista jo toistakymmentä vuotta. Musiikillinen valveutumiseni tapahtui vuosituhannen vaihteessa, ja Sigur Rós ylistettyine Agaetis Byrjun-levyineen oli yksi ensimmäisiä ”uusia” bändejä, jotka löysin noina angstisina teinivuosina. Silti en ollut koskaan nähnyt yhtyettä livenä.

Syksyllä 2005 ostin jo yhtyeen keikalle Kulttuuritalolle liput. Sitä show:ta odotin kuin kuuta nousevaa. Tuo oli samainen syksy, kun olin töissä Ala-Tikkurilan McDonald'sissa, ja käytin palkkarahani kuukausittaisiin minilomiin pitkin Eurooppaa. Aivan ensimmäinen näistä reissuista oli työkaverini kanssa suhteellisen ex temporé toteutettu matka Islantiin. Ostimme liput hetken mielijohteesta, ja olin tietenkin unohtanut koko keikan. Niinpä samana päivänä kun Sigur Rós tuli Islannista Helsinkiin, minä matkustin Helsingistä Islantiin. Fiksusti vedetty. Tämä tapahtui muuten myös vuorokautta sen jälkeen, kun Nightwish oli hajonnut ja Tarja Turunen potkittu yhtyeestä. Tästähän tuli hirveä mediahaloo, ja käsittääkseni kukaan ei onnistunut löytämään seuraavina päivinä yhtyettä mistään haastateltavaksi. Siellä ne olivat Icelandairin lennolla takapenkillä, samassa hotellissa kanssamme ja tulivat vielä samalla lennolla takaisinkin muutamaa päivää myöhemmin. Kävi mielessä ottaa parit paparazzikuvat ja rahastaa Seiskalta, mutta onneksi omasin näköjään jo tuolloin sen verran kunnioitusta että jätin ottamatta.

Tätä seuraavallekin keikalle ostin liput, mutta silloin olin taas jossain reissussa. En edes muista enää kaikkia saagan vaiheita, mutta joka tapauksessa Ilosaarirock 2013:n sunnuntai-iltana kello 21:30 tilanne oli se, että seisoin parinkymmenen metrin päästä lavasta isossa sinisessä teltassa optimaalisessa humalatilassa Tom Cruise-naamari päässäni odottamassa Jónsin ja kumppaneiden astelemista lavalle. Seuraavaa kaksituntista minun on hyvin vaikea kuvailla, koska ensinnäkin se tuntui maksimissaan 15 minuutilta, ja toiseksi olin niin syvän euforian vallassa, että maallisen järjelliset tunteet jäivät rekisteröimättä kokonaan.

Keikan jälkeen kello lähenteli jo keskiyötä, ja ohjelmassa oli enää PMMP:n festarit päättävä show päälavalla. Sen olisin mielelläni halunnut nähdä, ja päätimme Bradin kanssa käydä nopeasti hakemassa pitkähihaiset teltasta lämmittämään viilenevää iltaa. Bradin käyttäessä bajamajaa (jotka muuten nekin olivat jotenkin käsittämättömästi puhtaita koko viikonlopun) kävin lataamassa puhelintani latauspisteellä (tästä ilmaispalvelusta järjestäjille massiivinen plussa), ja ajauduin puhumaan satunnaiselle mikkeliläisseurueelle. Pari tuntia myöhemmin olimme vieläkin samassa pöydässä, viimeinen Leijona-pullo haettuna teltasta ja laitettuna kiertoon, PMMP missattuna. Tavallaan voisi haitata, mutta yhden festivaalin kokemuksella sanoisin tällaisten satunnaisten tapaamisten olevan festivaalielämässä kaikkein parasta.

Havahdun noin 15 minuuttia ennen paluujunan lähtöä siihen, että istumme edelleen Bradin kanssa muovimuki edessä, eikä meillä ole mitään hajua Joensuun juna-aseman sijainnista. ”Mä jään tänne”, Brad julistaa välinpitämättömänä siitä, että tämän pitäisi olla Helsingissä työpaikallaan 6 tunnin päästä. Itseni taas ei tarvitsisi akuutisti olla missään, mutta saan jostain idean yrittää kuitenkin junaan ehtimistä. Riuhtaisen puhelimen irti latausjohdosta, juoksen teltalle, pakkaan mukaan olennaisen ja jätän jälkeeni itse teltan sekä vaaleanpunaisen ei-niin-kylmän laukun. Heitän hyvästit Bradille ja seurueelle ja juoksen kohti... jotain. Kyselen satunnaisilta ihmisiltä aseman sijaintia, ihmiset osoittelevat eri suuntiin, jatkan juoksentelua. En edes tiedä, miksi olen paniikissa junaan ehtimisestä, koska mihinkään ei ole kiire ja olisi minulle hyvin tyypillistä jäädä tällaiseen paikkaan suunniteltua pidempään. Lasken tämän tilapäiseksi järjenmenetykseksi. Joka tapauksessa bongaan ihmismeren seasta poliisiauton, ja fiksuna päätän käydä pyytämässä poliiseilta kyytiä juna-asemalle. En muista ihan tarkkaan mongerrettuja sanojani, ja Helsingissä tästä ei olisi kyllä päässyt muualle kuin juoppoputkaan, mutta niin vain onnistun pummimaan maijassa kyydin juna-asemalle – Tom Cruise-naamari edelleen päässä. Kiitokset konstaapeleille vielä kerran.

Paluumatkalla kuuntelen vastaladatusta puhelimestani Sigur Rósia ja katselen heräilevän maaseudun kaunista luontoa. Päässä pyörii niin vimmatusti, mutta se ei haittaa. Takana on matka Joensuuhun ventovieraan takapenkillä, noin 40 juotua alkoholiannosta, lukuisia poseerauksia ”Tomppana” ihmisten festarikuvissa, litroittain hikeä, mutaa, onnenkyyneleitä, pari syötyä lihapulla-annosta ja loistavat muistot. Hymy on korvissa. Ensimmäinen festarikokemukseni ei ole ainoastaan ylittänyt odotuksia. En olisi voinut villeissä unelmissanikaan kuvitella, että voisin nauttia festareista näin paljon. En ole aivan varma, oliko se Ilosaarirockin ja loistavien järjestelyjen vai jonkun muun syytä. Mutta sen tiedän, että ensi kesänä aion selvittää asian kiertämällä kaikki olennaiset festarit.

Kun juna kurvaa Pasilaan ja kävelen vastaantulevien salkkumiesten ohi Pasilan läpi asunnolleni Mäkelänkadulle, tuntuu kuin olisin tullut toiseen maailmaan. Koko edelliset kaksi vuorokautta tuntuvat lähinnä siltä, kuin minut olisi kaapattu avaruusolentojen toimesta kokonaan vieraalle, onnelliselle planeetalle. Aamuauringon säteet eivät ole leppeitä kuten Joensuussa, ne tuntuvat lävistävän palaneen ihon. Liikenteen äänet sattuvat korviin ja aurinkolasit ovat syvällä päässä. Haluan pimeään huoneeseen peiton alle.

Päädyin lähtemään pahimmasta selvittyäni Sardiniaan internetin ja muun maailman tavoittamattomiin, mistä hieman myöhästynyt päivitys. Tuollakin reissulla tuli ohimennen käytyä neljässä maassa ja tehtyä kaikenlaista, mutta se on toinen tarina se.

Olin joskus teinivuosieni loppupuolella hillitön Radiohead-fani. Tulin ostaneeksi OK Computer-levyn Tuhkolmasta noin 14-vuotiaana, pari vuotta sen julkaisun jälkeen. Se mullisti käsitykseni musiikista, ja seuraavina vuosina käytin siivun kesätyöpalkoistani kaikenlaisen Radiohead-memorabilian tilaamiseen Japanista ja ties mistä. Elettiin aikaa ennen internetiä. Sitten kasvoin aikuiseksi, enkä ole enää jaksanut kiinnostua kenestäkään muusikosta ulkomusiikillisesti. Nautin musiikkini sopivina kerta-annoksina Spotifysta kuten kuka tahansa muu 2010-luvun kiireisen ja hedonistisen elämäntavan orja, mutta levyjä en enää osta sen kummemmin kuin musiikkilehtiäkään. Tulin kuitenkin vähän aikaa sitten sattumalta miettineeksi vastausta hypoteettiseen kysymykseen. Jos minun pitäisi tunnustautua tätä nykyä jonkun muusikon faniksi, kuka se olisi? Ensimmäinen mieleen tullut vastaus tuntui melkein perverssiltä. Voisiko se olla... Kanye West?

En juuri kuuntele rap-musiikkia, ja Kanye Westinkin tuotanto oli minulle pitkään osittain vierasta. Vuoden 2008 joulun alla Kanye oli julkaissut kolme erinomaista albumia, mutta tullut tunnetuksi myös erilaisista skandaaleista. Vuonna 2005 Kanye kohautti suorassa lähetyksessä kesken hurrikaani Katrinan urheille järjestetyn tukikonsertin julistamalla improvisoidussa puheessa, kuinka presidentti Bush ei välitä tummaihoisista. Vuotta myöhemmin Kanye hävisi parhaan musiikkivideon palkinnon MTV Music Awards-gaalassa, ryntäsi lavalle kesken palkinnon voittaneen Justice & Simianin puheen, varasti mikin ja huusi, kuinka palkinto olisi kuulunut hänelle. Kanyesta tuli yhdessä illassa koko maailman sylkykuppi. Julkisuuskuvaa ei kauheasti kiillottanut seuraavana vuonna tapahtunut selkkaus, kun Britney Spears valittiin Kanyen sijasta avaamaan VMA Awards-palkintogaala, ja Kanye haukkui järjestäjät rasisteiksi. Kanyen lyriikat olivat koostuneet lähinnä rahalla ja naisilla leveilemisestä, ja valtava ego-ongelma heijastui myös kaikista lukemistani haastatteluista. Pidin itsekin Kanyeta lähinnä lahjakkaana mulkkuna, jonka tuotantoon minulla oli suuria vaikeuksia samaistua.

Kelkkani kääntyi edellämainittuna jouluna parjatun 808s & Heartbreak-albumin myötä, jota pidetään yleisesti kriitikoiden palvoman Kanyen uran ainoana harha-askeleena. Se ei sisällä lainkaan rappaamista, vaan Kanye laulaa kaiken äärimmilleen viritetyn vocoderin läpi. Levyllä ollaan vastakkaisella puolella tunneskaalaa vain vuotta aiemmin julkaistun Graduation-albumin ja Entourage-sarjastakin muistettavan Good Life-kappaleen tunnelmista. 808s on katkeran miehen tilitys menetetystä rakkaudesta (Kanye erosi samana vuonna pitkäaikaisesta kihlatustaan), surusta, menetyksestä ja syyllisyydestä (Kanyen suurin tukija ja suuresti rakastama Donda-äiti menehtyi Kanyen kustantaman plastiikkakirurgisen leikkauksen komplikaatioihin vain kuukausia aiemmin), petoksesta ja tuskasta. Kanyen tuotanto oli aina ollut hyvin henkilökohtaista, mutta tähän asti olimme saaneet kuulla lähinnä vain julkisuuden ja rahavirtojen hyvistä puolista (”I shop so much I can speak Italian”). 808s:lla Kanye riisuu itsensä aseista, ikään kuin edellisten vuosien ja albumien helppo elämä ja juhlat olisivat takana, edessä vain katkera krapula sydänsuruissa riutuen. Kanye ei ole koskaan laulanut kenestäkään muusta kuin itsestään, ja sama kiusallisen henkilökohtainen tyyli jatkuu myös 808s:lla. Tällä kertaa kuulijalle vain tarjoillaan shampanjanhuuruisen good lifen sijaan rautaisannos depressiota ilman pienintäkään toivonpilkahdusta. Levyn ainoalla hittibiisilläkin toistetaan kyllästymiseen asti masentavan retorista kysymystä: ”How could you be so heartless?”. Kanyen ainoa maski on tarkoituksellisen yliampuva auto-tune, jonka taakse laulu katoaa välillä täysin muodostaen vain tuskaista vaikerrusta. Rohkeimmat pitivät levyä jopa kieli poskessa tehtynä pastissina nykyajan radiohiteistä, joissa auto-tune peittää alleen lahjattomat Idols-tähdet ja muut yhden hitin ihmeet.

808s & Heartbreak jakoi kriitikoiden mielipiteet ja sai faneilta negatiivisen vastaanoton. Kollegat kuitenkin kiittelivät Kanyen rohkeutta, ja odotin myös itse mielenkiinnolla Kanyen seuraavaa liikettä. Seuraavina vuosina mies tuntui kuitenkin suistuvan aina vain pimeämmille syrjäkujille. Vuoden 2009 alussa Kanye kohautti jälleen. Kun enkelikasvoinen country-tähti Taylor Swift oli pitämässä palkintopuhetta MTV:n gaalassa voitettuaan parhaan musiikkivideon palkinnon, tulistunut Kanye rynni taas kerran lavalle, otti mikin hämmentyneen Swiftin kädestä ja huusi, kuinka palkinto olisi kuulunut Kanyen mentorinakin toimineen Jay-Z:n vaimolle, Beyoncélle. Ja taas koko maailma kohisi. Jopa presidentti Obama tuomitsi Kanyen tempauksen ja haukkui tämän mulkuksi. Lienee jo saavutus itsessään tulla suututtaneeksi kaksi istuvaa Yhdysvaltain presidenttiä.

Seuraavaksi kuvioihin tuli paljon julkisuutta saanut suhde biseksuaalin ex-strippari Amber Rosen kanssa. Uutta musiikkia ei 808s:n jälkeen tihkunut, vaan sen sijaan Kanye tuli löytäneeksi yhteisöpalvelu Twitterin. Se ei varsinaisesti ollut lottovoitto miehelle, joka tunnettiin jo suuresta ja häpeilemättömästä suustaan ja tavastaan jakaa pienimmätkin yksityiskohdat makuuhuoneesta ja sen ulkopuolelta. Yhdistettynä Kanyen impulsiiviseen luonteeseen Kanyen Twitter-tili oli kuin tikittävä aikapommi, joka poksahteli säännöllisin väliajoin. Seuraavat vuodet Kanye keskittyi lähinnä esiintuomaan narsistista luonnettaan, suuruudenhulluuttaan ja Jeesus-kompleksiaan eri medioissa. Kanye muun muassa poseerasi Rolling Stonen kannessa Jeesukseksi pukeutuneena ja julisti MTV:n haastattelussa, kuinka hänen ensisijainen tavoitteensa on tulla muistetuksi maailman kaikkien aikojen parhaana artistina. ”Se tulee tosin olemaan vaikeaa, koska en osaa laulaa enkä tanssia”, Kanye jatkoi tarjoten samalla harvinaisen pilkahduksen itseironiaa.

Unohdin jossain vaiheessa jo koko Kanyen. Vaikka kaksi vuotta ei sinänsä ole levyjen välillä aika eikä mikään, kävi miehen uran seuraaminen liian rasittavaksi tämän sekoilujen takia. Loppuvuodesta 2010 alkoi kuitenkin tapahtua. Ensin musiikkimaailmassa alkoi velloa huhuja Kanyen uusimmasta projektista. Mies oli pakannut laukkunsa ja lähtenyt Havaijille, lukkiutunut studioon ja lennätti yksityiskoneella luokseen viikoittain huippunimiä Rick Rossista Kid Cudiin ja Bon Iver-yhtyeen Justin Vernonista Rihannaan ja Nicki Minaj:hin. Keitos kuulosti vähintään hämmentävältä, ja vanha sananlasku liian monesta kokista sopan kimpussa kävi mielessäni. Kun oli aika puskea ulos ensimmäisiä singlejä, Kanye löysi itselleen harvinaisen nöyrän lähestymistavan ja tarjoili uutta musiikkiaan ilmaiseksi internetin välityksellä. Ja millaista musiikkia. POWER ja Monster hyökkäsivät silmille kuin yleinen syyttäjä. Moni vanhempi varmasti höristi korviaan, kun jälkikasvun huoneessa soi hengästyttävällä tahdilla toimitettuja riimejä kuten ”have you ever had sex with a pharaoh / I put the pussy in a sarcophagus”. Olin itse kappaleiden vuodettua Luxemburgissa pelireissulla ja muistan kuunnelleeni molemmat lähes puhki. Pian kotiinpaluuni jälkeen sain jo käsiini levyn, jonka kansikuvassa tummaihoinen juopotteleva mies harrastaa seksiä valkoisen enkelin kanssa. Se levy oli ja on monien papereissa 2000-luvun paras.

My Beautiful Dark Twisted Fantasyn tekijän suuruudenhulluuden kuulee jo sen kolme adjektiivia sisältävästä nimestä, ikään kuin vähempi ei riittäisi. Sisältö on jopa Kanyen mittakaavassa täysin seinähullu keitos. Mukana on stadionmitat täyttävää rockia, Elton Johnin pianosoolo, sampleja King Crimsonilta, koomikko Chris Rockin pariminuuttinen manifesti ja yhdeksänminuuttinen balladi Runaway, jolla Kanye nostaa maljan kaikille maailman kusipäille. Kylkiäisenä Kanye julkaisi myös vaatimattomasti 35-minuuttisen abstraktin musiikkivideon, jossa punaisiin Ku Klux Klan-tyylisiin päähineisiin sonnustautuneet miehet ja torvisoittokunta vetävät paraatia, jonka keskipisteenä on jättikokoinen animoitu Michael Jacksonin pää. Vähän ennen albumin julkaisua kuollut Jackson lieneekin ollut Kanyen suurin obsessioiden kohde tämän itsensä ohella, ja myös ainoa artisti maailman historiassa, jonka suuruudenhulluuteen Kanye West on edes verrannollinen. Jackon kuoltua maailmassa on tuskin jäljellä ketään muuta, joka uskaltaisi edes yrittää MBDTF:n kaltaista projektia.

My Beautiful Dark Twisted Fantasy on juuri sitä, mitä nimi lupaa. Kaunis (ajoittain), synkkä (useimmiten) ja vinksahtanut (aina). Kanyen suhde Amber Roseen tuli päätökseensä juuri ennen levyn nauhoittamista, ja sydänsurut, mustasukkaisuus ja kostonhimo ovat myös Twisted Fantasylla läsnä. Tällä kertaa ne tarjoillaan kuitenkin raivokkaan vinoutuneesti, kun epäonnistunutta suhdetta aikuisviihdetähteen käydään läpi kiusallisen tarkasti: ”You weren't perfect but you made life worth it / stick around, some real feelings might surface / been a long time since I spoke to you in a bathroom / gripping you up, fucking and choking you”. Vaikka Kanyen loputon ylijakaminen on välillä vaivaannuttavaa, se myös tekee miehestä haavoittuvan ja aidon. Rehellisimmillään Kanye on nerokkaaseen pianoriffiin nojaavalla, miehen itsensä kusipäisyydestä, uskottomuudesta ja vaikeasta luonteesta kertovalla Runawaylla, jonka kaikki Kanyesta mitään tietämättömätkin lienevät tähän päivään mennessä kuulleet.

Vuoden 2010 lopussa oli vaikea löytää musiikkilehteä, jonka vuoden parhaiden levyjen listan kärjessä My Beautiful Dark Twisted Fantasy ei olisi ollut. Mediakin tuntui ensimmäistä kertaa koskaan antaneen Kanyelle anteeksi tämän vanhoja kömmähdyksiä. Levy oli myös oman elämäni soundtrack kuukausia eteenpäin, enkä muista teinivuosieni ja OK Computerin jälkeen kuunnelleeni mitään tuotosta yhtä obsessiivisesti kuin Twisted Fantasya.

Vuonna 2011 Kanye esiintyi myös pääesiintyjänä Flow-festivaaleilla. Ostin luonnollisesti lipun, mutta erityisen innoissani en silti ollut. Kiinnostukseni Kanye Westia kohtaan ei ollut koskaan ollut materialisoivaa. Minulla ei ollut mitään tarvetta nähdä Kanyeta livenä, pyytää tämän nimikirjoitusta tai ostaa Kanye-kahvimukia. Live-konsertti tavallaan pilasi minulle aikanaan Radioheadinkin. Minussa on luultavasti jonkin verran lapsenuskoa, joka ei halua lempimusiikoidensa materialisoituvan edessään, vaan pitää heidät mieluummin jonkinlaisina myyttisinä hahmoina. Ben Affleckiakaan en ole pystynyt ottamaan näyttelijänä vakavasti sen jälkeen, kun törmäsin mieheen WSOP-turnauksessa Las Vegasissa. Joidenkin ei vain kertakaikkiaan sallisi olevan oikeita ihmisiä laisinkaan, ja Kanye West on sen listani kärjessä.

Flow:n keikalle Kanye lennähti suoraan kiertueensa edellisestä pysähdyspaikasta. Jo ennen keikan alkua ilmoitettiin, että keikkaa on pidennetty Kanyen esiintymishalujen takia. Seuraavana päivänä esiintymistä kehuttiin lehdistössä, ja teknisesti ja viihdearvoltaan Kanyen näytös Flow:ssa olikin mielestäni etenkin rap-keikaksi huippuluokkaa. Kanye oli myös tuonut mukanaan Runaway-videosta tutut mustat balettia tanssivat joutsenet, eikä 20-minuuttinen versio kappaleesta varmasti jättänyt ketään kylmäksi. Keikan jälkeen olin hieman ihmeissäni. Ensimmäistä kertaa ikinä live-konserttia seuratessa minulle ei ollut tullut oloa, että esiintyjän näkeminen livenä materialisoi tämän ja vei siten jotain pois tämän mystisyydestä. Tuntuu, kuin Suvilahdessa esiintynyt Kanye ei olisi ollut ihminen ensinkään vaan pikemminkin jonkinlainen piirroshahmo, jonka pinnan alla kyteviä ajatuksia on mahdotonta ymmärtää. En tänä päivänäkään osaa sanoa, esiintyikö Kanye jotenkin sieluttomasti vai onko hänen tuotantonsa vain niin yliampuvaa, ettei sitä pysty täysin yhden ihmisen livenä toimittamana vastaanottamaan. Joka tapauksessa pian konsertin jälkeen Kanye oli jo matkalla seuraavaan kiertuestoppiinsa, ja minä nukkumassa kotona onnellisena. Mikään ei ollut muuttunut.

Seuraavien parin vuoden aikana Kanye julkaisi hauskanpitolevyn yhteistyönä Jay-Z:n kanssa, ja piti suhteellisen matalaa profiilia skandaalirintamalla huolimatta seurustelustaan tosi-tv-tähti Kim Kardashianin kanssa. Ajan kuluessa kävin koko ajan skeptisemmäksi ja skeptisemmäksi Kanyen seuraavan albumin suhteen. Ensinnäkin Twisted Fantasysta olisi käytännössä mahdotonta parantaa, mutta ennen kaikkea Kanye on aina ollut sitä parempi, mitä enemmän hän ollut sekaisin oikeassa elämässä. Mitä enemmän skandaaleja, tweettejä ja sydänsuruja, sitä henkilökohtaisempaa ja siten parempaa Kanyen tuotanto on ollut. Pelkäsin (ainakin Kanyen mittakaavassa) rauhallisen elämän ja suhteen tyhjäpäiseen sosialiittiin tappavan Kanyen luovuuden. Puoli vuotta sitten räjähti vielä varsinainen uutispommi, kun Kanye ja Kim julkistivat odottavansa ensimmäistä lastaan.

Tästä päästäänkin tähän päivään. Sain eilen käsiini Yeezuksen, Kanyen uunituoreen kuudennen levyn. Ai miltä se kuulostaa? No, enimmäkseen ihan paskalta. Ei Kanyelta laisinkaan. Mieleen tulee lähinnä Nine Inch Nails, jonka päälle joku rappaa onton säilykepurkin läpi. Ehkä lähin vertailukohta Kanyen uralta olisi 808s & Heartbreak, josta Yeezus on sysimusta, ärsytetyn dobermannin lailla kimppuun hyökkäävä versio. Yeezus on vihoviimeinen levy rauhaisan mökkijuhannuksen soundtrackiksi, sillä sitä kuunnellessa ensimmäiset mieleen tulevat adjektiivit ovat ”ahdistava”, ”synkkä” ja ”kaoottinen”. Olen viimeisen kahden päivän aikana kuunnellut Yeezuksen läpi toistakymmentä kertaa löytämättä siitä minkäänlaista tarttumapintaa. Jotkut Kanyen riimit jopa vituttavat mukanokkeluudessaan (”eating Asian pussy / all I need is sweet and sour sauce”). Mukana on kappale nimeltä I Am a God, jolla Kanye kertoo muun muassa kohtaamisestaan Jeesuksen kanssa: ”I just talked to Jesus / he asked ”what's up Yeezus?” / I said ”shit I'm chilling / trying to stack these millions”. Kappaleiden taustaääninä on naisten lohdutonta itkua ja suoranaisia tuskanhuutoja. Kanyen vinksahtanut suhtautuminen naisiin käy muutenkin harvinaisen selväksi Yeezuksella.

Pahinta Yeezuksessa on se, että levyltä on täysin mahdotonta löytää mitään sanomaa, ellei se sitten ole vääristynyt sekoitus inhoa ja obsessiivista rakkautta naissukupuolta kohtaan. Kaiken aggressiivisuuden taustalla sykkii ontto sydän. Tai jos kyseessä on jonkinlainen tulevan isän avunhuuto, on Kimye 2.0:sta tulossa todella sekava lapsi. Koko levy tuntuu lähinnä massiiviselta provokaatiolta, ikään kuin Kanye olisi päässyt jeesuskompleksissaan sille tasolle, että hän kokee voivansa julkaista aivan mitä tahansa menettämättä kuulijoita. Tähän viittaisi myös pätkä I Am a Godilta: ”(As) soon as they like you, make them unlike you / 'cause kissing people ass is so unlike you”. Kanye on tavallaan oikeassa. En ainakaan henkilökohtaisesti ole Yeezuksen myötä ainakaan vähemmän kiinnostunut Kanyen urakehityksestä. Kanyesta on tullut jo aikoja sitten enemmän ilmiö kuin muusikko.

Yeezus on 37 minuuttia silkkaa pahuutta ja synkkyyttä, jossa Kanye on päästänyt pimeän puolensa valloilleen ilman minkäänlaista toivonpilkahdusta. Keskisormi on vain millimetrien päässä kuulijan naamasta. Sitten, Yeezuksen viimeisen vajaan neljän minuutin ajan, kuulijalle heitetäänkin vintage-Kanyelta kuulostava Bound 2. Sen voisi kuvitella suoraan Graduationille, Good Lifen perään. Kanye tuntuu hymyilevän kuin Naantalin aurinko, ja 50-lukulaiselta tyttöbändiltä kuulostava taustasample toistaa loputtomasti pätkää ”I'm falling in love”. Sitten kappale loppuu kuin seinään, tarkkaan ottaen sanoihin ”a-ha, honey”, ja kuulija ihmettelee mitä helvettiä hän tuli edelliset 37 minuuttia kuunnelleeksi. Se on kuin isku vasten kasvoja: "Olisin minä teille levyllisen tällaistakin voinut tehdä, mutta enpäs viitsinyt". Internet-keskusteluissakin Yeezus on jakanut mielipiteitä odotetun vahvasti. Kenenkään mielestä se ei ole ”ihan kiva”, vaan mielipiteet vaihtelevat lähinnä nerouden osoituksen ja paskakasan välillä.

Yeezuksesta ei tule minun tämän kesän soundtrackiani. En ole myöskään kiinnostunut katsomaan Keeping Up With The Kardashiansia Kanyen sivuosan vuoksi, tai ostamaan lippua tämän tulevan maailmankiertueen mahdolliselle Helsingin-keikalle. Yeezuksen myötä en uskalla enää tunnustautua edes Kanye Westin faniksi, mutta minkään muun nimen näkeminen uutissivuston otsikoissa ei tule tulevaisuudessakaan saamaan minua klikkaamaan hiirtä yhtä nopeasti. Ja sitä rap-musiikin itsejulistautunut Jeesus ja Michael Jackson epäilemättä juuri haluaa.

Kanye West: Yeezus kaupoissa, Spotifyssa ja iTunesissa nyt.

Viime aikoina minulta on kysytty monella rintamalla, miksei blogini ole päivittynyt lähes kuukauteen. Tavanomaisemmat kyselyt tulivat Facebookin ja edellisen kirjoituksen kommenttiboksin kautta, mutta samaa ihmetteli muun muassa itselleni tuntematon aavistuksen humaltunut herrasmies tamperelaisen yökerho Fat Ladyn jonossa pari viikkoa takaperin. Terveisiä vaan. Nyt lienee korkea aika tulla pois kolosta.

Olen vuoden kestäneellä blogitusurallani Cityssä sykkinyt päivityksiä kohtuullisen paljon yli sovitun määrän. Minulla on aina pysynyt kynä kädessä vähän liiankin hyvin, ja seitsemän kuukauden pokerireissulla Amerikoissa ei varsinaisesti aiheita puuttunut. Kuten jotkut ehkä taannoisista merkinnöistäni (http://www.city.fi/ilmiot/blogit/2/kotiinpaluu/123429) lukivat, sairastuin melko pahasti maalis-huhtikuussa ja jouduin pahimmillani käymään jopa sairaalan emergency roomissa. Palasin sairastelun takia myös pitkältä reissulta Suomeen, lääkäreillä ravaaminen jatkui ja mitään ei käytännössä löytynyt loputtomista tutkimuksista huolimatta. Ainoa ehdokas ongelmiini oli pahanlaatuinen jännitysniska, mihin aloin käydä fysioterapiassa. Sieltä tuli jonkin verran tuloksia, muttei niin paljon ja nopeasti kuin olisin halunnut.

Jossain vaiheessa vapun jälkeen elämä alkoi kuitenkin pikkuhiljaa voittamaan. Oli tajuttoman hienoa huomata, että pystyy tekemään normaaleja asioita kuten käymään salilla, ravintoloissa ja baareissa kavereiden kanssa. Tuntuu vieläkin käsittämättömältä, että siitä on vain kaksi kuukautta kun pyörryin keskelle katua Floridassa ollen lähes varma siitä, että omaan aivokasvaimen tai muun vakavan sairauden.

Oloni parani kuitenkin vain tiettyyn pisteeseen asti. Voisi sanoa, että sain normaalin elämän takaisin, mutta intensiiviseen pokerinpelaamiseen tarvittavia kykyjä en. Näyttöjen tuijottaminen aiheutti edelleen välitöntä huimausta. Kävin joskus toukokuun alussa myös leffassa, mikä osoittautui virhetikiksi. Kankaan tuijottaminen melkein kolmetuntisen elokuvan ajan sai pään pyörimään sellaista vauhtia, että pelkäsin putoavani tuolilta.

Samaan aikaan minulla oli päällä myös aivan tajuton stressi. Vaikka pääsinkin normaalielämään kiinni, huoli huomisesta oli lähes yhtä paha kuin oireideni ollessa pahimmillaan. En ollut edelleenkään yhtään sen lähempänä comebackia pokeripeleihin. Päässä pyörivät huolet aamusta iltaan, mikä on itseni kaltaiselle perushuolettomalle ajelehtijalle vähintään poikkeuksellista. Päätin lopulta ottaa aikalisän pokerista, kirjoittamisesta, internetistä, blogittamisesta ja kaikesta muusta vähänkään stressaavasta. Jatkoin fysioterapiaa ja satsasin itseni kuntouttamiseen, mutta päätin yrittää pokeria vasta sitten, kun olisin siihen sataprosenttisen valmis.

Edellinen kuukausi onkin sitten ollut joka rintamalla tavattoman hienoa aikaa. Ensimmäistä kertaa viiteen vuoteen olen elänyt suhteellisen normaalia elämää. Pokerit ovat olleet jäissä, olen mennyt nukkumaan keskiyön jälkeen ja herännyt aamukymmeneltä, olen urheillut kovaa ja nauttinut aikaisesta kesästä. Toukokuun lopun helteiden aikaan olin ulkona pariin viikkoon enemmän kuin olin koko viime kesänä, jonka vietin kotona jauhaen hampaat irvessä nettipokeria. Kaikenlaisia tapahtumiakin on ollut – kävimme esimerkiksi Tampereella norsupalloturnauksessa pokerinpelaajaporukalla ja tulin juuri viikon lomalta Portugalista. Siellä oli tosin noin viisi astetta kylmempää kuin Suomessa, ja päädyin aikaistamaan paluulentoa päästäkseni rantalomalle tänne Helsinkiin. Koko edellisen kuukauden olen monestakin syystä ollut tavattoman onnellinen.

Tämän lepäilyjakson aikana kypsyi pikkuhiljaa takaraivossa myös aihio pokerin lopettamisesta ja siirtymisestä muihin töihin. Kun ei ollut enää intensiivisesti mukana jokapäiväisessä pelaamisessa, palo peliä kohtaan alkoi ensimmäistä kertaa koskaan hieman hiipua. Ja omaksikin yllätyksekseni huomasin ajattelevani, että ehkä pokeriuran loppuminen ei olisikaan niin iso katastrofi, kuin olin antanut itseni ymmärtää. Olen kuitenkin panostanut vuosikausia pokeriin kaikkeni, ja on ollut valaisevaa huomata kuinka elämässä on muita, tärkeämpiä asioita. Pokeri ei ole yhtäkkiä ollutkaan enää ykkösprioriteetti, ja se on tuntunut uskomattoman hyvältä. Kun hyväksyin pokeriunelman katoavaisuuden, katosi myös stressi.

Viikko sitten kokeilin viimein ensimmäisen kerran nettipokeria. Pelasin noin 14 tunnin session ilman mitään oireita. Tällä viikolla olen pelannut muutaman lyhyemmän session, ja huimaus on edelleen ollut tiessään. Tuntuu lähes absurdilta, että juuri kun tulin lähes hyväksyneeksi mahdollisesti horisontissa näkyvän pokeriuran lopettamisen, olenkin yhtäkkiä täysin pelikykyinen. Pelit ovat vieläpä sujuneet pitkästä tauosta huolimatta odottamattoman hyvin, eikä touchi ole kadonnut niin pahasti kuin luulin. Myös se vanha tuttu palo ja kilpailuhenki on tullut rymisten takaisin, ja yhtäkkiä huomaan suorastaan odottavani seuraavaa pelisessiota. Addikti ei tässäkään tapauksessa tarvinnut kuin sen yhden piikin, niin johan alkoi hiirisormi syyhyämään.

Ja niin olemme päässeet nykyhetkeen. Peilistä tuijottaa tuhannen taalan kysymys: Mitä tästä eteenpäin? Käynnistyykö ensi vuonna pokeriurani seitsemäs vuosi ammattilaisena, vai pitäisikö tehdä jotain muuta? Tulenko koskaan enää pelaamaan korkeimpien panosten pokeriturnauksia sillä tasolla, jolla ennen sairastumista pelasin? Haluanko edes sitä ja sivutuotteena tulevia unettomia öitä, stressiä, tyhjiä kofeiinitablettipurkkeja, take away-bokseja ja niin edelleen? Pitäisikö minun alkaa pikkuhiljaa kulkeutumaan johonkin muuhun ammattiin?

Vastaus kaikkiin ylläoleviin on ytimekäs ”en tiedä”. Ainoa asia, josta olen varma on se, etten enää koskaan aio polttaa itseäni loppuun pokerilla. Se tulee luultavasti johtamaan siihen, etten tule koskaan voittamaan pokerista miljoonapottia tai nousemaan Suomen tai maailman parhaaksi pokerinpelaajaksi. Se vaatisi täydellistä pokerille omistautumista, eikä minusta ainakaan tämän hetken fiiliksillä ole siihen enää. Se ei kuitenkaan tarkoita, ettenkö voisi tulevaisuudessakin tehdä pokerilla hyvän tilin liukuvilla työajoilla ja nauttia elämästä. Tämän hetken suunnitelmani on pääasiassa se, että suunnitelmaa ei ole. Ulkona on kesä, lonkero on kylmää ja Daft Punkin Random Access Memories sekä Vampire Weekendin Modern Vampires Of The City soivat korvanapeissa. Miksi pitäisi juuri nyt suunnitella elämä valmiiksi ja tehdä lopullisia päätöksiä? Olen edelleen oma pomoni, eikä niitä minulta kukaan vaadi. En edes vielä tiedä, mitä tulen tekemään juhannuksena. Ainoa hypoteettiseen kalenteriini merkattu meno on Flow-festivaalit elokuussa, jolloin tulen olemaan lumoutuneena eturivissä kuuntelemassa Beach Housen unenomaisia soundeja hymy korvissa. Pyrin siis elämään tästä lähtien stressivapaasti ja pelaamaan sen verran kuin huvittaa, mikä etenkin näin kesällä tullee olemaan noin kolme päivää viikossa. On huojentavaa tietää, ettei jossain vaiheessa tulevaisuudessa siintävä ammatinvaihto olisi sittenkään katastrofi.

Tätä blogia olisin toki voinut jossain vaiheessa päivittää, mutta en vain kertakaikkiaan omannut mitään kirjoitettavaa. Koin tarpeelliseksi irtautua vähäksi aikaa koko pokerimaailmasta, enkä halunnut pohtia myöskään blogiin potentiaalisia aiheita. Jonkinasteisesta writer's blockistakin taisin kärsiä. Nyt ainakin osittain pokeriin palattuani myös kirjoitussuoni on viime päivinä alkanut sykkimään. Voin luvata seuraavan päivityksen, ennen kuin kukaan sitä ehtii nakkikioskijonossa kysyä.

PS. Aloitin muuten uuden harrastuksen: Viinit. Olen jo pitkään miettinyt, että näin varttuneella iällä pitäisi olla edes yksi aikuismainen harrastus. Arvoin jonkin aikaa viinien, oluiden, sikarien ja viskien välillä. Valinta tapahtui lopulta melkein itsestään (vaikka sikariseurojen humidorit kiehtoivatkin myös). Vaikka en ole kuukaudessa vielä kauheasti viineistä oppinut, olen ainakin havainnut viinien maailman yllättävän kiehtovaksi ja tulin jopa käyneeksi viime viikolla portugalilaisella viinitilalla. Tuliaisiakin tarttui mukaan niin monta pulloa, että lentoyhtiön painorajat paukkuivat. Vielä kun oppisi maistelemaan sivistyneesti laseittain eikä pulloittain.

Aurinkoista ja stressivapaata kesää kaikille!

Kesälomat lähestyvät, ja on jo korkea aika suunnitella kesän ulkomaanmatkoja. Itselläni on viimeisen viiden vuoden ajalta muistona pieni laatikollinen lentolippujen kantaosia, ja uskallan kokemuksen syvällä rintaäänellä antaa lukijoilleni muutaman vinkin rahan säästämiseksi ja matkustuskokemuksen parantamiseksi. Ostakaa säästetyillä rahoilla vaikka mojitoja rantabaarista siellä paratiisisaarella.

1) Lentomailit ja kanta-asiakaskortit:

Lentomailien kerääminen toimii samalla tavalla kuin plussa-kortin höyläys ruokakaupassa. Syötät lentoja ostaessasi kanta-asiakaskortin numeron, ja saat tietyn osuuden takaisin hyvitettynä tilillesi lentomaileina. Kun maileja on tarpeeksi, voit käyttää ne ilmaisten lentojen hankkimiseen. Ainoa ero on se, että et saa takaisin prosentuaalista osuutta käytetystä rahasta, vaan nimenomaan lennetyistä maileista. Lisäksi voit kerätä ns. statusta, jota voi hyödyntää vaikkapa ilmaiseen upgreidaukseen business-luokkaan. Kun olet lentänyt tietyn määrän maileja, saat noston aina seuraavalle jäsentasolle eli esimerkiksi kulta- tai platinakortin, jotka tuovat mukanaan aina parempia ja parempia ilmaisia etuja. Suomalaisille lentomailien kerääminen ei ole kovin tuttua puuhaa, ja Finnair Plus-kortin lisäksi muita kortteja harvemmalta löytyy. Tässä vinkki, jonka avulla saat luultavasti vielä joskus ilmaisen etelänloman: Leikkaa Finnairin kortti kahtia.

Finnairin kanta-asiakasohjelma lienee maailman huonoin. Maileja saa takaisin niin pienen prosentin lennetyistä, ettei niillä pääse lentämään Tallinnaa kauemmas. Mitä useimmat eivät tiedä on se, että myös Finnair on osa lentoyhtiöiden OneWorld-allianssia. Siihen kuuluvat muun muassa American Airlines, British Airways, Iberia ja niin edelleen. Allianssin sisällä minkä tahansa yhtiön lennoista saa bonuksia. Näin ollen kortti kannattaa tilata esimerkiksi British Airwaysiltä tai American Airlinesilta (suosin itse jälkimmäisen AAdvantage-ohjelmaa). Näissä ohjelmissa on huomattavasti paremmat edut kuin Finnairin omassa, ja voit kerryttää maileja aivan samalla tavalla Finnairin lennoilla. AAdvantage-pisteesi siis kertyvät, vaikka et koskaan lentäisi koko lentoyhtiöllä. AAdvantagen kultakorttiin vaaditaan 30 yksittäistä lentoa, kun Finnair taas pyytää 54:ää. AAdvantagen mailit kertyvät myös moninkertaisella vauhdilla Finnairiin nähden. Lisäksi AAdvantage kerryttää maileja myös Finnairin kotimaan sisäisistä lennoista, joita Finnairin oma ohjelma ei täysin käsittämättömästi laske ollenkaan. Kuinkahan moni bisnesmatkustaja lentää useamman kerran viikossa työnsä puolesta ympäri Suomea tajuamatta, että korttia vaihtamalla saisi itselleen korkeimman mahdollisen jäsentason USA:n suurimmalle lentoyhtiölle ja siten presidenttitason palvelun omasta autonkuljettajasta lähtien ilmaiseksi?

Miksi näitä kortteja sitten kannattaisi höylätä? Aloitetaan vaikka sillä, että mitään haittaa siitä ei ainakaan ole. Kaikkien yhtiöiden kortit ovat ilmaisia, ja kertyneet mailit säilyvät tililläsi vaikka jäsentaso ei koskaan nousisikaan. Itselläni on ollut Aadvantage-kortti vasta 1,5 vuotta, ja erittäin säästeliäästi käytettynäkin minulla on maileja säästössä ilmaiseen meno-paluuseen käytännössä mihin tahansa maapallolla. Sitä ennen käytin pitkään Lufthansan Miles & More-korttia, joka taas on osa OneWorldin kanssa kilpailevaa Star Alliancea (tämä on mielestäni toiseksi paras vaihtoehto suomalaiselle). Sieltä sain kultastatuksen lentämällä vaaditut 30 pysähdystä, ja pääsen kultakorttiani veivaamalla vieläkin ties mihin loungeihin. Vaikka joku voisi kuvailla ilmaisen shampanjan siemailemista ennen lentoa turhamaiseksikin, on suljettujen ovien taakse mukava viedä vaikkapa lentopelosta kärsivä matkakumppani rentoutumaan ennen lähtöä.

Pähkinänkuoressa lentomaileja saa siis jäsentasosta riippumatta, vaikka olisi aivan uusi asiakas. Ne kertyvät tilille pelkästään korttia vilauttamalla, ja niitä voi käyttää ilmaisiin lentoihin sitten kun huvittaa. Lisäksi lennetyistä maileista kertyy statuspisteitä, ja niitä tarpeeksi kerryttämällä saa itselleen aina kiiltävämmän kortin. Useimmiten luokat menevät perusjäsenyys-hopea-kulta-platina. Näiden korttien edut riippuvat yhtiöstä, mutta tyypillisimpiä etuja ovat nopeampi mailien kertyminen, kaikenlaisten check-in- ja turvatarkastusjonojen ohittaminen, paikan upgreidaus business-luokkaan, pääsy lentoasemien loungeihin ja niin edelleen. Matalampien statuskorttien lounget ovat ainakin Suomessa enemmän tyyliä iltapäivälehti, rauhaisa odotustila ja ilmainen sämpylä, mutta korkeammalle mentäessä ja etenkin ulkomailla palvelun taso nousee melkoisiin sfääreihin. Kollegani Ilkka Heikkilä haastatteli aikanaan Pokerisivut-lehden numeroon 1/10 nimetöntä lentomailiasiantuntijaa, enkä malta olla siteeraamatta tämän kokemuksia korkeimpien statustasojen palvelusta:

Loungetiloissa on tarjolla pieniä hotellihuoneita päiväunia varten. Pukusi prässätään sillä aikaa, kun käyt suihkussa. Hovimestari ottaa passisi ja lentolippusi loungeen saapuessasi ja tulee lähtöajan lähestyessä ilmoittamaan ’Olkaa hyvä, auto odottaa teitä.’ Sitten ajellaan ympäri lentokenttää ja sinut boardataan sisään lentokoneen kyljestä. ’Tässä on istumapaikkanne, hyvää matkaa’, kontakti kertoi tuolloin.

Ymmärrän kyllä, että useimmilla ei riitä aikaa kanta-asiakasohjelmiin perehtymiseen, eikä siinä ole mitään väärää. Mutta sanon sen vielä kerran: Hommatkaa nyt ihmeessä joku kortti ja vinguttakaa sitä aina matkaa varatessa, koska mitään haittaa siitä ei ainakaan ole. Hakemuksen täyttämiseen netissä menee noin 5 minuuttia, ja kortti tulee viikossa postissa. Olen itse saanut pari kertaa paikan upgreidauksen pyytämättä puolityhjässä koneessa jopa matalimmalla jäsentasolla, ja tilille on ropissut muhimaan mukavasti maileja. Jos taas kiinnostuit asiasta enemmänkin, suosittelen etenkin flyertalk.com-foorumia. Nopeana käytännön vinkkinä voisi mainita, että pisteiden kerryttämiseen hakukoneiden antamat mielisairaat lentokombinaatiot ovatkin itse asiassa parhaita. Itse kullekin on varmaan joskus ehdotettu varaussivuston toimesta yksinkertaiselle Helsinki-Bangkok-lennolle jotain älytöntä Helsinki-Moskova-Tokio-Bangkok-kombinaatiota. Koska kertyvät lentomailit ja statuspisteet lasketaan nimenomaan koneessa istuttujen mailien ja pysähdysten määrän mukaan, tällaisesta lennosta saa suoraa lentoa huomattavasti enemmän pisteitä. Noin Thaimaan-lomansa reitittämällä saattaa saada pisteitä lähes uuden, ilmaisen Thaimaan-loman verran.

Mainittakoon lopuksi vielä, että korttia kannattaa näyttää myös hotelliin kirjautuessa. Useimmat hotelliketjut antavat lentomaileja nukutuista öistä, jotka menevät myös suoraan tilillesi. Tätäkään harvempi tajuaa, koska ihan äkkiseltään ei tule ajatelleeksi että British Airwaysin kortilla olisi jotain tekemistä Best Western-hotellien kanssa ja niin edelleen.

2) Lentoyhtiön valinta:

Useimmille meistä lentokone on vain välttämätön paha paikasta toiseen siirryttäessä, ja niin sen mielestäni pitääkin olla. Taloudellisesti järkevintä on tietenkin keskittää lennot samalle yhtiölle kanta-asiakasohjelman mukaan (ks. yllä). Jos tilaisuus tulee, niin jokaisen kannattaisi joskus kokeilla lentää ei-eurooppalaisilla lentoyhtiöillä. Esimerkiksi British Airwaysin koneet ovat pääosin vanhoja ja epämukavia, kuten on useimpien kansallisten lentoyhtiöiden kohdalla yleensäkin (lasken tähän kategoriaan myös Finnairin). Jos haluaa testata kaikenlaisilla lisämukavuuksilla, erikoispehmeillä penkeillä, ylimääräisellä jalkatilalla ja huippuluokan palvelulla varustettuja lentoyhtiöitä, suosittelen rikkaiden arabisheikkien lentoyhtiöitä kuten Etihad, Qatar Airways ja niin edelleen. Olen lentänyt näillä muutaman kerran Euroopan ja Aasian väliä, ja kokemukset ovat olleet joka kerta ensiluokkaisia. Oma suosikkini on ehkä kuitenkin Singapore Airlines, joka on tunnettu paitsi edellisille vertoja vetävästä luksuksestaan, myös tavastaan rekrytoida nuoria ja kauniita lentoemäntiä. Jos lentoemäntien kuolaamista haluaa muuten käyttää valintakriteerinä, kannattaa valita mahdollisimman tuoreita lentoyhtiöitä etenkin pitkille matkoille. Mitä kauemmin lentoemäntä on ollut töissä samalla yhtiöllä, sitä ”tärkeämpiä” lentoja nämä saavat. Nuoret lentoemännät aloittavat käytännössä aina kotimaanlennoilta ja pitkät mannertenväliset lennot menevät lähes poikkeuksetta firman kokeneimmille – paitsi uusissa lentoyhtiöissä, joissa kukaan ei ole ollut vielä pitkään töissä.

3) Milloin ostaa lennot:

Lentoja ostettaessa nyrkkisääntö on, että ne kannattaa ostaa mahdollisimman aikaisin. Kävisi sinänsä järkeen, että lentoyhtiöt myisivät viimeisiä paikkoja alennushintaan, jos näyttää siltä ettei lento tule täyteen. Näin ei kuitenkaan koskaan käy, vaan lennot kallistuvat päivä päivältä ja hinnat ovat aina huipussaan jopa tunteja ennen lähtöä. Toki lentoyhtiöt pitävät joskus alennusmyyntejä ja laittavat tiettyjä lentoja myyntiin normaalia halvemmalla. Tätä ei kuitenkaan käytännössä koskaan tapahdu äkkilähtö-tyylisesti, vaan noin 1-2 kuukautta ennen lentoja. Käytännössä alennuslentoja tulee sen verran harvoin, että hyvän hinnan saadessaan lento kannattaa mielestäni aina varata heti. Tilanne on tosin eri, jos matkakohteella ei ole niin väliä vaan mielessä on ennemmin ”mihin tahansa lämpimään mahdollisimman halvalla”-tyylinen ratkaisu. Tällöin matkatoimistojen (ei siis lentoyhtiöiden) tarjoamat äkkilähtö-palvelut ovat usein kirkkaasti edullisin ratkaisu.

4) Osta lennot aina yksityisselaus-tilassa:

Kun ostat lentoja internetissä, käytä aina yksityinen selaus-tilaa (Firefoxin päävalikosta ”uusi yksityinen ikkuna”). Tätä ei moni tiedä, mutta varaussivustot tallentavat hakusi ja nostavat usein hintoja seuraavalla etsinnälläsi. Jos esimerkiksi etsit normaalitilassa lentoa Helsinki-Berliini, saatat saada hinnaksi 200 euroa. Kun sitten päätät vielä miettiä etkä tee ostopäätöstä, hinta onkin seuraavalla kerralla 210 euroa. Yksityistilan päälle laittamalla hinta putoaa kuitenkin takaisin 200 euroon. Logiikka on siinä, että lentoyhtiöt järkeilevät epäilevän asiakkaan tekevän ostopäätöksen nopeasti huomattuaan hinnan nousseen, ennen kuin se nousisi uudestaan. Samoin jos olet aikaisemminkin ostanut lippuja samaan paikkaan, sivustot saattavat näyttää suoraan kalliimpaa hintaa. Yksityistilassa selaamalla saat aina varmuudella alhaisimmat hinnat, koska sivustot eivät näe aikaisempaa hakuhistoriaasi.

5) Miten lentää halvalla kauas:

Suomen taivasmarkkinat ovat todella heikosti kilpaillut, ja siksi Suomesta on välillä hankala löytää edullisia lentoja Euroopan ulkopuolelle. Euroopan sisällä osaava etsijä pääsee lähes mihin tahansa halvalla, jos käyttää joko halpalentoyhtiöitä tai ns. yhden pompun taktiikkaa eli välttelee Finnairin suoria lentoja ja käyttää muiden yhtiöiden välilaskullisia palveluita. Kauemmas lennettäessä tilanne on kuitenkin usein vaikeampi, sillä jostain syystä useimmat hakukoneet eivät osaa yhdistää kunnolla halpalentoyhtiöiden palveluita tavallisten lentoyhtiöiden kanssa. Jos käytetään esimerkkinä vaikkapa Karibialla sijaitsevaa St. Maartenia, laittamalla erään suuren online-matkatoimiston hakuun meno-paluun Helsingistä testipäiviksi halvimmat löytämäni lennot näyttäisivät maksavan 1088 euroa, kahdella välilaskulla Lontoon ja Miamin kautta. Tällaisten paikkojen kohdalla on kuitenkin tärkeää selvittää, mistä päin Eurooppaa niihin lennetään suoraan. St. Maartenilla pyörii paljon ranskalaisturisteja, ja yllätys yllätys – Air France tarjoaa Pariisista samoille päiville suoria lentoja 580 eurolla. Helsingistä taas pääsee Norwegianilla ja Easyjetillä Pariisiin noin 60 eurolla/suunta. Ainoana miinuspuolena joudut checkaamaan laukut uudestaan sisään Pariisissa, ja koska lentosi eivät ole kytkettynä toisiinsa, et saa Air Francelta korvausta jos Norwegianin lento ei pääse ajoissa perille ja missaat seuraavan lennon. Nyrkkisääntönä kannattaa joka tapauksessa selvittää aina nimenomaan suoria lentoja Euroopan suurilta lentokentiltä esimerkiksi Kaakkois-Aasian, Karibian ja vastaavien paratiisien kohteisiin, ja sitten matchata kentät Suomesta lentävien halpalentoyhtiöiden kanssa. Easyjet lensi vuosikausia Helsinki-Vantaalta Lontooseen muutamalla kympillä, ja Lontoo oli loistava kenttä lentää edelleen suoraan halvalla vaikka miten pitkälle. Parhaana suorituksena varasin joskus meno-paluun Helsingistä Buenos Airesiin alle 400 eurolla käyttäen Easyjetiä ja sen jälkeen Aerolineas Argentinaesin suoraa lentoa Lontoosta. Tuo Easyjetin yhteys Lontooseen on nykyään ikävä kyllä lopetettu, mutta isoista kentistä halvalla pääsee vieläkin Pariisin lisäksi esimerkiksi Berliiniin (Air Berlin). Karibiasta kiinnostuneille suosittelen myös Amsterdamin kokeilemista, sillä KLM lentää sieltä usein pilkkahintaan Hollannin vanhoille siirtomaasaarille.

6) Miten vältellä sakkomaksuja:

Monet lentoyhtiöt laskuttavat ekstraa liikakiloista laukussa tai liian isoista käsimatkatavaroista. Etenkin Ryanair on tehnyt tästä lähes taiteenlajin. Kaikenlaisten sakkomaksujen välttelemiseen on kuitenkin olemassa keino: Tule lentokentälle viime tingassa. Jos saavut juuri ennen check-inin sulkeutumista tiskille, ja virkailijakin tietää ettet ehdi lennolle jos alatte selvittämään liikakilojesi maksuja ja uudelleenpakkaamaan laukkuja, pääset lähes poikkeuksetta kuin koira veräjästä. Vielä paremmin tämä toimii käsimatkatavaroiden kanssa. Vaikkapa Ryanairille saa viedä tiukasti vain yhden, pienikokoisen käsimatkatavaran. Mutta entä, jos juokset viimeisen kuulutuksen aikaan portille? Virkailijat haluavat vain saada portin kiinni ja koneen matkaan, sillä lentoyhtiöpomot inhoavat myöhästymisiä, joka tässäkin tapauksessa kaatuisi lentokenttävirkailijan niskaan. Jos sen sijaan viet vähän ekstratavaraa koneeseen, virkailija ei voi jäädä siitä mitenkään kiinni. Olen itse joskus joutunut viemään Ryanairin lennolle noin kaksi kertaa sallitun kokoisen rinkan ja kädessä vielä ison monitorin. Pamahdin lähtöportille vasta viimeisellä mahdollisella hetkellä, ja yleensä tiukkapipoinen virkailija ei edes katsonut käsimatkatavaroitani vaan kehotti kiirehtimään tunnelin läpi koneeseen.

7) Missä vaihtaa valuuttaa:

Älä koskaan vaihda rahaa lentokentillä, juna-asemilla tai muissa paljon matkailijoita vetävissä paikoissa. Näistä saa lähes aina käytännössä ryöstöä vastaavat kurssit. Sama koskee useimpia hotelleja. Jos joku paikka mainostaa suureen ääneen sitä, etteivät peri palvelumaksua, kurssit ovat lähes järjestään huonot. Palvelumaksu on yleensä muutaman euron kiinteä maksu, joten siitä ei kannata kauheasti välittää. Varmista sen sijaan aina, että vaihtopaikka näyttää kurssit molempiin suuntiin. Mitä isompi ero valuutan osto- ja myyntihinnoilla on, sitä isompi on valuutanvaihtajan voittomarginaali. Esimerkiksi Heathrow'n lentokentällä sijaitsevassa Travelexin pisteessä oli viime reissullani dollareita ostaessa ja myydessä käsittämätön 25 prosentin ero. Suomessa kaikki tuntuvat käyttävän Forexia, vaikka sielläkin kurssit ovat melko huonot – tuntemattomampi Tavex tarjoaa pääsääntöisesti paremmat. Itse vaihdan kuitenkin yleensä rahaa vasta kohteessa, jossa electronilla automaatista nostamalla saa (maasta riippuen) useimmiten paremmat kurssit kuin mistään Suomessa. Ja näin se nimenomaan yleensä menee – jos jonkun maan valuutta on jo tuotu Suomeen, siinä on totta kai maahantuontilisää. Jos taas vaihdat kohdemaassa, siellä kyseistä valuuttaa riittää jo itsestään mutta vaihtofirmat haluavat puolestaan mielellään itselleen ulkomaisia valuuttoja, joten kurssit ovat paremmat. Suosittelen siis vaihtotoimenpiteen tekemistä vasta kohteessa joko automaatista nostamalla tai sopivan vaihtofirman löytämällä. Kovimmat valuuttakeinottelijat käyttävät kasinoita, sillä lähes joka paikassa kasinot vaihtavat paikallista valuuttaa rajattomasti ilman palvelumaksua ja vaihtavat kuittia vastaan ylijääneet rahat takaisin samaan hintaan! Tällä yritetään tietenkin houkutella pelaajia taloon, mutta mikään ei estä kävelemästä ulos ja vaihtamasta ylijäämärahoja takaisin ilmaiseksi.

Kommentiboksiin voisi mielellään kerätä myös lukijoiden vinkkejä. Aurinkoista kesää itse kullekin!

*Lentomailiosuuden lähteenä käytetty osittain Pokerisivut-lehden numeron 1/10 juttua "Hyvät matkustajat, tämä on frequent flyer!". Kuvat (c) minä.