Festaripossu

Olen jo 26 vuoden kypsässä iässä, ja vuosien varrella on tullut kokeiltua kaikenlaista fiksua ja vähemmän fiksua. ”Kaikkea voi kokeilla paitsi kansantansseja ja sukurutsausta”, eräs vanhan liiton pokerinpelaajakollegani tapaa sanoa. Oma elämänfilosofiani on ollut hyvin pitkälti samanlainen, ja kaikenlaisissa paikoissa ympäri maailmaa on tullut rymyttyä. Siksi onkin vähän erikoista, että vielä kaksi viikkoa sitten en ollut koskaan ollut suomalaisilla rock-festivaaleilla, ”festareilla”.

Olin toki paljasjalkaisena helsinkiläisenä nauttinut Flow:sta useamman kerran, mutta sitä ei mielestäni lasketa festariksi uniikin kaupunkitunnelmansa takia. Tai ehkä virallisesti lasketaan, mutta ainakaan se ei vastaa minun mielikuvaani festareista. Maailmallakin on tullut checkattua monia massiivisempia tapahtumia kuin mitä Suomessa järjestetään. Pidän myös kesästä, auringosta, matkustelemisesta, uusiin ihmisiin tutustumisesta, live-musiikista ja oluesta. Kaikesta tästä huolimatta ei silti ole jotenkin tullut koskaan tullut lähdettyä festareille.

Melkein nolottaa tunnustaa, että olen pitänyt itseäni festareille ehkä hieman liian snobina. Mielikuvissani suomalaisilla rock-festareilla kaikki ovat kolmen promillen tuolla puolen, pakkautuneena ahtaaseen tilaan, läikyttelevät toistensa päälle kaljaa, vetävät toisiaan turpaan nakkikioskijonossa ja pukeutuvat vyölaukkuihin. Teltassa on tullut nukuttua ulkomailla monesti mitä erikoisimmissa paikoissa, mutta kotoisassa Suomessa ajatus telttaöistäkin jotenkin ärsytti. Eihän siellä nukkumisessa mitään hauskaa ole, ja mieluummin ajattelin nukkuvani jossain trooppisessa ympäristössä kosketuksissa luonnon kanssa kuin padasjokelaisella parkkipaikalla ihmisten oksennellessa teltan suuaukosta sisään. Näin siis mielikuvissani. Ei minulla mitään festareita vastaan ole ollut, mutta en vain ole nähnyt koskaan itseäni festarikävijänä.

Tänä kesänä kaikki muuttui. Lähdimme hyvän ystäväni Bradin (nimi muutettu) kanssa Ilosaarirockiin. Bradkaan ei koskaan ollut ollut festareilla, ja omasi samankaltaiset ennakkoasenteet itseni kanssa. Koska Brad joutui työskentelemään vielä perjantaina, ja koska emme olettaneet jaksavamme kuitenkaan rymytä kolmea päivää, päätimme suunnata kohti Joensuuta vasta lauantaina aamujunalla.

Löysimme itsemme Pasilan asemalta rinkat pakattuina noin klo 12:45, junan lähtiessä tasan 13:00. Festarineitsyinä emme tienneet mitä pakata, omani sisällä oli teltan lisäksi makuupussi, kaksi vaihtovaatekertaa, hammasharja ja -tahna ja deodoranttia. Kädessä oli vaaleanpunainen kylmälaukku varustettuna sellaisella juomavalikoimalla, että keskiverto A-oikeuksin varustettu baari kalpenisi kateudesta. Kokemattomuuteni tuli ensimmäisen kerran esiin kuitenkin tässä. Kaverini ohjeisti ostamaan kylmälaukun, ja minähän hain sellaisen perjantai-iltana Clas Ohlsonista. Sen sijaan kukaan ei kertonut, että laukkuun pitäisi laittaa ns. kylmäkalle. Olettamukseni pelkän muovikuution kylmentävästä vaikutuksesta osoittautui vääräksi, mutta 15 minuuttia ennen junan lähtöä asialle ei ollut enää mitään tehtävissä. Totesimme, että juomat täytyy sitten varmaan juoda jo matkalla. Tässä suhteessa sentään kävisimme varmaan normaalista festarikävijästä.

Laskeudumme laiturille viittä minuuttia ennen junan tuloa. Valkoinen Intercity kurvaa viereemme, ja alamme etsimään oikeaa vaunua. Vaunu 6, jaha, toisessa päässä. Alamme siirtymään kohti vaunuamme, kun juna yhtäkkiä sulkee ovet ja kiihdyttää pois. Kello on 12:57. Minun kelloni on 12:57, Bradin kello on 12:57, kaikkien laitureiden kaikki kellot ovat 12:57, random-matkustajan kello on 12:57, Pasilan aseman suuri näyttökello on 12:57. Pari muuta vetää spaddua laiturilla ja katsoo ympärilleen hölmistyneen näköisenä, että mitähän ihmettä juuri tapahtui. Emme itsekään ole uskoa, että juna oikeasti lähti kolme minuuttia etuajassa jättäen kourallisen ihmisiä laiturille.

Syöksymme VR:n lippupisteeseen. Heti kättelyssä pyydän myyjää vahvistamaan saapumisaikamme. ”Kello on 12:59”, hän kertoo ystävällisesti (tässä vaiheessa olimme siis jo pyöritelleet silmiämme vähän aikaa ja nousseet liukuportaat sekä kävelleet aseman läpi). Selitän tilanteen. Ei meinaa upota tajuntaan, että juna lähti etuajassa. Lipunmyyjä päättää soittaa lähetyskeskukseen ja kysyä sieltä, milloin juna on lähtenyt. ”Ihan ajallaan se Pasilasta lähti”, oli vastaus. Yritän parhaani mukaan säilyttää malttini, ja kysyn miksi ihmessä olisimme olleet jo tässä valittamassa klo 12.59 jos juna olisi lähtenyt ajallaan. 20 minuutin puimisen jälkeen VR hyvittää meille vastahakoisesti rahat takaisin, ja samalla ystävällisesti ilmoittaa, että seuraavalla junayhteydellä olemme perillä noin klo 22 lauantain ohjelman loppuessa klo 24. Mitään ylimääräisiä korvauksia ei tipu saati sitten anteeksipyyntöä. Ilmeisesti VR on reagoinut vihaiseen asiakaspalautteeseen jatkuvasta junien myöhästelystä laittamalla junat lähtemään etuajassa.

Katselen jo kännykkäkamerallani lentoyhteyksiä edes sinne päin, ja löydän iltapäivälennon Savonlinnaan. ”Eikö se nyt ole jossain päin Itä-Suomea, ei kai se nyt voi niin kaukana olla, kai siitä pääsee jo vaikka taksilla?”, kysyn. Kysymys jää leijumaan ilmoille, kun takaa kuuluu tuntemattoman, myöskin samasta junasta rannalle jääneen mieshenkilön ääni. Se osoittautuu kuuluvaksi kolmekymppiselle Antille, joka tarjoutuu festivaalihengessä ajamaan meidät Helsingistä Joensuuhun vanhempiensa autolla. ”Se on tuossa lyhyen taksimatkan päässä, jos haetaan se ja lähdetään saman tien ajamaan niin ollaan varmaan perillä samaan aikaan junan kanssa”. Katsomme Bradin kanssa toisiamme ja päätämme tarttua tarjoukseen.

Ajomatka Joensuuhun kesti noin 4,5 tuntia sisältäen pitstopin Varkauden Alkoon hakemaan lisää juomia, sillä kylmäkallen sisällöstä tuhottiin suurin osa jo ennen perille pääsemistä. Minulla ei ole voimassaolevaa ajokorttia ja Bradilla taas ei ollut silmälasejaan, joten Antti joutui ajamaan koko matkan. 4,5 tuntia yhteen putkeen ja takapenkillä kaksi tuntematonta, joiden jutut huononevat eksponentiaalisesti jokaisen kumotun Henry Westonsin jälkeen. Loppumatkasta piti myös alkaa pyytämään kusitaukoja vähän väliä. Kiitos ja anteeksi vielä kerran, Antti.

Löysimme lopulta itsemme Joensuusta seitsemän aikoihin illalla. Vaihdoimme liput rannekkeiksi, ostimme telttapaikat raviradalta ja siirryimme ennakolta vaikeimman operaation kimppuun. Olen itse pystyttänyt teltan viimeksi joskus 10-vuotiaana, ja kyseinen teltta oli myös maannut kellarissamme noin 15 vuotta. Mitään käyttöohjeita ei tietenkään ollut, ainoastaan kangas ja epämääräinen kasa keppejä ja naruja. Olisin kaivannut Bradilta hieman apua, mutta Henry Westonsit olivat lamauttaneet Bradin sen verran pahasti, että tämä kykeni enää makaamaan maassa selällään ja päästelemään epämääräisiä, valaan paritteluääniin vertautuvia ulvahduksia. Itsekin olin jo kohtalaisessa festarikunnossa, mutta siitä huolimatta (tai ehkä juuri sen takia) sain teltan alle puolessa tunnissa pystyyn. Heivasimme kamat sisään ja siirryimme kohti aluetta.

Unohdin mainita yhden mukaan pakkaamistamme asioista, nimittäin festarinaamarit. En todella tiedä mistä tämä ajatus alunperin edes lähti, mutta jostain syystä varustauduimme Tom Cruisea ja Brad Pittiä esittävillä paperinaamareilla. Ehkä ajattelimme, että niiden taakse olisi sunnuntaina hyvä verhota punoittava ja turvonnut naamataulu. Järkensä jo jossain Varkauden ja Joensuun välillä menettänyt kaverini vesitti kuitenkin puolet suunnitelmasta syömällä oman naamarinsa jotakuinkin samaan aikaan, kun tulimme ensimmäisen kerran sisään festarialueelle. Jäljellä olimme enää minä ja Tom.

Ensimmäinen havaintoni Ilosaaresta oli tilavuus. Missään ei ollut ahdasta, missään ei tarvinnut jonottaa, juomakojuja oli enemmän kuin tarpeeksi. Joku bändi soitti pienellä lavalla aivan vesistön rannalla, ja ihmiset katsoivat keikkaa vedestä. Erittäin chilli meininki. Koska en pystynyt kommunikoimaan tajunnan rajamailla roikkuneen ystäväni kanssa kovin ymmärrettävästi, päätin myös itse pyrkiä samoille aaltopituuksille ja raahasin Bradin suoraan anniskelualueelle. Siellä tapahtui sellainenkin ihme, että Bradille sanottiin heti kättelyssä (noin klo 19:30), että ”sinulle ei enää myydä”. Tämä oli ainoa kerta, kun koko viikonlopun aikana näin joltain keskeytettävän juomatarjoilun. Se ei tosin sinänsä haitannut, koska ostin sitten itse kolme juomaa kerrallaan ja annoin niistä aina yhden myös Bradille.

Lauantai-ilta kului lopulta jonkinlaisessa usvassa. Kadotin jossain vaiheessa Bradin, löysin festarihengen mukaisesti muita kavereitani joiden paikallaolosta en edes tiennyt, päädyin seikkailemaan pitkin Joensuun keskustaa. En muista, näinkö yhtään esiintyjää koko lauantaina. Muistan, että huomasin yhtäkkiä olevani muutaman kaverini kanssa joensuulaisen yökerhon edessä, ja joku kertoi että sisällä esiintyy kohta Asa. Sitten katson oikealle, ja siinä on Brad. En tiedä, mistä hän on siihen tullut tai kauanko olemme olleet erillämme. Bradin humalatila on laskenut hieman, mutta illan tapahtumat ovat hänellekin hieman epäselviä. Kello on ehkä 23. Minulla on edelleen Tomppa-maski päässä.

Telttailualueen virkaa toimittaneella raviradalla on kohtalaisen vilkas meininki koko yön. Silti kukaan ei oksenna, tappele tai vittuile. Ihmiset kävelevät ympäriinsä ja solmivat uusia tuttavuuksia, ihastelevat kirkasta kesäyötä ja juovat kylmälaukuistaan juomia. Nenään kantautuu kannabiksen käry. Jossain teltassa saa mahdollisesti alkunsa festarivauva. Kaikki ovat iloisella tuulella. Olen matkustamisesta ja 10 tunnin ryypiskelemisestä niin puhki, että nukahdan telttaan jo puoli viiden aikaan. Tätä harmittelen myöhemmin, koska bileet tuntuvat jatkuneen koko yön.

Herään uskomattomaan kuumuteen joskus puoli kahdeksan aikaan. Teltassa on arviolta 60 astetta lämmintä. Mitään juotavaa ei tietenkään ole, jos lämpimiä Leijona-pulloja ei lasketa. Niitä ei suoranaisesti tee mieli juoda. Onneksi festivaalikioski on auki, ja jonossa on lisäkseni kymmeniä muita janoisia. Fiksusti ajateltu järjestäjiltä. Myös Brad on löytänyt telttaan jossain vaiheessa yötä. Kysymme paikallisilta tietä ja pulahdamme järveen uimaan pienenpieneltä yksityisrannalta. Olo tuntuu hetkessä puhdistuneelta ja raikkaalta.

En ole koskaan oikein kyennyt juomaan alkoholia kahta päivää putkeen, ja tämä on ennenkin osoittautunut ongelmaksi erinäisissä tapahtumissa. En ole koskaan tajunnut tasoittavien juomista, sillä omasta kurkustani ei kyllä millään mene alkoholi alas krapulassa. Tämä saattaa olla ihan hyvä asia, koska alkoholistia minusta ei näillä taipumuksilla kyllä ainakaan tule. Joka tapauksessa nyt sunnuntaina aamuauringon paahteessa oli pieni ongelma; alkoholia teki nestehukkakrapulassa mieli vähemmän kuin koskaan ikinä, mutta vielä pitäisi selvitä lähes vuorokausi festareilla.

Päätimme yrittää Bradin kanssa ns. väkisinjuomistaktiikkaa, joka onnistui meiltä viimeksi Bulgariassa vuonna 2005. Tuolloin maksamme olivat vielä nuoria. Menimme jotakuinkin ensimmäisinä kaikista sisään festarialueelle heti sen auettua ja syöksähdimme suoraan anniskelualueelle. Siellä Jägermeister-tiskin toisella puolella odotti kaverimme Maiju, jonka suosiollisella avustuksella saimme eteemme mustat shotit aamupalaksi. Juomat menivät alas, pysyivät siellä ja kurkunhuuhtelujuomaksi ostetut lonkerot maistuivat yllättävän hyvältä. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta lämpötilan huidellessa 25 asteen paremmalla puolella.

Seuraavat kuusi tuntia istuimme päälavan edessä olleella anniskelualueella rantatuoleissa, kävimme vuorotellen hakemassa seuraavat lonkerot, paistattelimme päivää ja kuuntelimme esiintyjiä. Yhtäkkiä kello olikin jo 18, ja kävely aavistuksen horjuvaa. Olotila oli lähes euforinen. En ole koskaan eläessäni nauttinut toisen päivän juomisesta noin paljoa (tai no, ollenkaan), kuin tuona aurinkoisena päivänä Joensuussa. Tuoliemme ohi vaelsi laumoittain ihmisiä, muttei kuitenkaan tungokseksi asti. Vastaan tuli lukemattomia tuttuja. Pystyi kävelemään melkein mihin suuntaan tahansa ja bongaamaan jonkun tutun, halaamaan kuin hipit Woodstockissa ja vaihtamaan festarikuulumisia. Kaikilla oli punaiset posket auringon ja alkoholin yhdistelmästä ja hymy naamalla. Luulen, että rakastumiseni festarielämään tapahtui suunnilleen tässä vaiheessa.

Sunnuntai-illasta minulla on hyvin vähän muistikuvia, mutta silminnäkijähavaintojen mukaan olin valinnut istumapaikaksi kaikkein likaisimpia alustoja, kävellyt yhtä paljon neljällä kuin kahdella raajalla ja ollut hieman muissa maailmoissa. Tämän vahvistaa se, että shortsini ovat kahden pesunkin jälkeen vielä mudan peitossa. Vaihdoimme Bradin kanssa siis osia lauantaista. Sitten, yhdeksän aikaan illalla tulin syöneeksi lihapullavadin ja havahduin siihen, että Sigur Rósin keikka on alkamaisillaan. Sen ymmärtäminen sai humalatilani laskemaan juuri sopivaksi, ikään kuin aivoni olisivat ymmärtäneet, että nyt pitää vähän skarpata.

Olen pitänyt Sigur Rósista jo toistakymmentä vuotta. Musiikillinen valveutumiseni tapahtui vuosituhannen vaihteessa, ja Sigur Rós ylistettyine Agaetis Byrjun-levyineen oli yksi ensimmäisiä ”uusia” bändejä, jotka löysin noina angstisina teinivuosina. Silti en ollut koskaan nähnyt yhtyettä livenä.

Syksyllä 2005 ostin jo yhtyeen keikalle Kulttuuritalolle liput. Sitä show:ta odotin kuin kuuta nousevaa. Tuo oli samainen syksy, kun olin töissä Ala-Tikkurilan McDonald'sissa, ja käytin palkkarahani kuukausittaisiin minilomiin pitkin Eurooppaa. Aivan ensimmäinen näistä reissuista oli työkaverini kanssa suhteellisen ex temporé toteutettu matka Islantiin. Ostimme liput hetken mielijohteesta, ja olin tietenkin unohtanut koko keikan. Niinpä samana päivänä kun Sigur Rós tuli Islannista Helsinkiin, minä matkustin Helsingistä Islantiin. Fiksusti vedetty. Tämä tapahtui muuten myös vuorokautta sen jälkeen, kun Nightwish oli hajonnut ja Tarja Turunen potkittu yhtyeestä. Tästähän tuli hirveä mediahaloo, ja käsittääkseni kukaan ei onnistunut löytämään seuraavina päivinä yhtyettä mistään haastateltavaksi. Siellä ne olivat Icelandairin lennolla takapenkillä, samassa hotellissa kanssamme ja tulivat vielä samalla lennolla takaisinkin muutamaa päivää myöhemmin. Kävi mielessä ottaa parit paparazzikuvat ja rahastaa Seiskalta, mutta onneksi omasin näköjään jo tuolloin sen verran kunnioitusta että jätin ottamatta.

Tätä seuraavallekin keikalle ostin liput, mutta silloin olin taas jossain reissussa. En edes muista enää kaikkia saagan vaiheita, mutta joka tapauksessa Ilosaarirock 2013:n sunnuntai-iltana kello 21:30 tilanne oli se, että seisoin parinkymmenen metrin päästä lavasta isossa sinisessä teltassa optimaalisessa humalatilassa Tom Cruise-naamari päässäni odottamassa Jónsin ja kumppaneiden astelemista lavalle. Seuraavaa kaksituntista minun on hyvin vaikea kuvailla, koska ensinnäkin se tuntui maksimissaan 15 minuutilta, ja toiseksi olin niin syvän euforian vallassa, että maallisen järjelliset tunteet jäivät rekisteröimättä kokonaan.

Keikan jälkeen kello lähenteli jo keskiyötä, ja ohjelmassa oli enää PMMP:n festarit päättävä show päälavalla. Sen olisin mielelläni halunnut nähdä, ja päätimme Bradin kanssa käydä nopeasti hakemassa pitkähihaiset teltasta lämmittämään viilenevää iltaa. Bradin käyttäessä bajamajaa (jotka muuten nekin olivat jotenkin käsittämättömästi puhtaita koko viikonlopun) kävin lataamassa puhelintani latauspisteellä (tästä ilmaispalvelusta järjestäjille massiivinen plussa), ja ajauduin puhumaan satunnaiselle mikkeliläisseurueelle. Pari tuntia myöhemmin olimme vieläkin samassa pöydässä, viimeinen Leijona-pullo haettuna teltasta ja laitettuna kiertoon, PMMP missattuna. Tavallaan voisi haitata, mutta yhden festivaalin kokemuksella sanoisin tällaisten satunnaisten tapaamisten olevan festivaalielämässä kaikkein parasta.

Havahdun noin 15 minuuttia ennen paluujunan lähtöä siihen, että istumme edelleen Bradin kanssa muovimuki edessä, eikä meillä ole mitään hajua Joensuun juna-aseman sijainnista. ”Mä jään tänne”, Brad julistaa välinpitämättömänä siitä, että tämän pitäisi olla Helsingissä työpaikallaan 6 tunnin päästä. Itseni taas ei tarvitsisi akuutisti olla missään, mutta saan jostain idean yrittää kuitenkin junaan ehtimistä. Riuhtaisen puhelimen irti latausjohdosta, juoksen teltalle, pakkaan mukaan olennaisen ja jätän jälkeeni itse teltan sekä vaaleanpunaisen ei-niin-kylmän laukun. Heitän hyvästit Bradille ja seurueelle ja juoksen kohti... jotain. Kyselen satunnaisilta ihmisiltä aseman sijaintia, ihmiset osoittelevat eri suuntiin, jatkan juoksentelua. En edes tiedä, miksi olen paniikissa junaan ehtimisestä, koska mihinkään ei ole kiire ja olisi minulle hyvin tyypillistä jäädä tällaiseen paikkaan suunniteltua pidempään. Lasken tämän tilapäiseksi järjenmenetykseksi. Joka tapauksessa bongaan ihmismeren seasta poliisiauton, ja fiksuna päätän käydä pyytämässä poliiseilta kyytiä juna-asemalle. En muista ihan tarkkaan mongerrettuja sanojani, ja Helsingissä tästä ei olisi kyllä päässyt muualle kuin juoppoputkaan, mutta niin vain onnistun pummimaan maijassa kyydin juna-asemalle – Tom Cruise-naamari edelleen päässä. Kiitokset konstaapeleille vielä kerran.

Paluumatkalla kuuntelen vastaladatusta puhelimestani Sigur Rósia ja katselen heräilevän maaseudun kaunista luontoa. Päässä pyörii niin vimmatusti, mutta se ei haittaa. Takana on matka Joensuuhun ventovieraan takapenkillä, noin 40 juotua alkoholiannosta, lukuisia poseerauksia ”Tomppana” ihmisten festarikuvissa, litroittain hikeä, mutaa, onnenkyyneleitä, pari syötyä lihapulla-annosta ja loistavat muistot. Hymy on korvissa. Ensimmäinen festarikokemukseni ei ole ainoastaan ylittänyt odotuksia. En olisi voinut villeissä unelmissanikaan kuvitella, että voisin nauttia festareista näin paljon. En ole aivan varma, oliko se Ilosaarirockin ja loistavien järjestelyjen vai jonkun muun syytä. Mutta sen tiedän, että ensi kesänä aion selvittää asian kiertämällä kaikki olennaiset festarit.

Kun juna kurvaa Pasilaan ja kävelen vastaantulevien salkkumiesten ohi Pasilan läpi asunnolleni Mäkelänkadulle, tuntuu kuin olisin tullut toiseen maailmaan. Koko edelliset kaksi vuorokautta tuntuvat lähinnä siltä, kuin minut olisi kaapattu avaruusolentojen toimesta kokonaan vieraalle, onnelliselle planeetalle. Aamuauringon säteet eivät ole leppeitä kuten Joensuussa, ne tuntuvat lävistävän palaneen ihon. Liikenteen äänet sattuvat korviin ja aurinkolasit ovat syvällä päässä. Haluan pimeään huoneeseen peiton alle.

Päädyin lähtemään pahimmasta selvittyäni Sardiniaan internetin ja muun maailman tavoittamattomiin, mistä hieman myöhästynyt päivitys. Tuollakin reissulla tuli ohimennen käytyä neljässä maassa ja tehtyä kaikenlaista, mutta se on toinen tarina se.

Kirjoitettaessa soi Sigur Rós - Kveikur