Miikka Anttonen

Minulla on jo vuosikausia ollut tapana erinäisissä pokeriblogeissani laittaa vuoden lopussa aina kulunut vuosi pakettiin ja ruotia pelisuorituksiani, tuloksiani ja muuta elämää. Jos kykeneväisyyteni itsekritiikkiin ei olisi kasvanut radikaalisti viime aikoina, tänä vuonna vastaava postaus jäisi kyllä tekemättä. Vuotta 2011 voisi pitää läpimurtovuotenani, ja muutenkin koko vuosi oli jälkeenpäin ajatellen melkein naurettavan onnellista aikaa. Vuoden paketointi oli siis suoranainen ilo. Näin kirjoitin (englanniksi) vuosi takaperin: http://www.cardrunners.com/blog/chuck_bass/2011-what-a-year

Tästä vuodesta kirjoittaminen taas on huomattavan paljon vaikeampaa. Koko vuosi on ollut oikeastaan alusta loppuun yhtä turbulenssia, ja tulokset ovat olleet huonompia kuin koskaan aikaisemmin urallani. Vuodesta 2012 tuli jotain sellaista, mitä en uskonut koskaan kokevani; tappiovuosi pokerissa.

Ensimmäiset pari kuukautta elämä oli muuten mallillaan, mutta kriittisestikin tarkasteltuna lähinnä huonon onnen avustamana hävisin netissä noin $50000. Vitutti kuin pientä oravaa, joten lähdin melkein kolmeksi viikoksi hermolomalle Miamiin ja Curacaoon.

Loman jälkeen muutin pitkäaikaisen tyttöystävän kanssa yhteen, mikä oli varmasti vuoden typerimpiä ratkaisuja. Olen aina ollut sitä mieltä, että minua ei ole luotu asumaan yhdessä kumppanin kanssa, ja olin salaisesti vähän skeptinen muuton suhteen. Toisaalta ajattelin, että joskus se oletettavasti on kuitenkin edessä, joten sama kokeilla sitten jo nyt. Tyttöystävä oli kuitenkin kaikilla mittareilla loistava, enkä voinut kuvitella kovin helposti sopivampaakaan asuinkumppania löytäväni.

Keväällä reissasin aika paljon kiertämässä live-turnauksia (häviten tietysti), ja Suomessa oli muuttohässäkkää, Ikeassa juoksemista sun muuta häiritsemässä pelejä. Voitin jonkun verran kun pelasin netissä, mutten saanut sisään kovin miehekkäitä työtunteja. Toukokuun lopussa tein vaikean päätöksen skipata World Series of Poker ja rannekeunelmat puhtaasti siksi, että voisin pelata netissä pehmeitä kesäpelejä. Olen vieläkin sitä mieltä, että tämä oli taloudellisesti erittäin järkevä päätös. Ikävä kyllä odotusarvo ei ihan realisoitunut, sillä koko alkukesän hävisin netissä kuopaten yhteensä 60 tonnia lisää niin järjettömän epäonnisen jakson siivittämänä, etten tiennyt sellaisen olevan edes mahdollista. Heinäkuussa tuurit alkoivat sitten vihdoin kääntymään, ja sain kahdessa viikossa rouhittua koko kuopan umpeen. Tässä vaiheessa olisi ehkä voinut hengähtää ja pitää pientä lomaa. Sen sijaan päätin jatkaa pelaamista, sillä fiilis omasta pelistä oli todella hyvä.

Kesä-heinäkuu ja pieni swingi.

Heinäkuun lopusta alkoi kuitenkin sitten yksi tähänastisen elämäni synkimmistä jaksoista. Ensinnäkin aloin taas häviämään juuri, kun sain alkukesän tappiot kurottua umpeen. Toiseksi alkoi tulemaan päivä päivältä enemmän selväksi, ettei yhdessäasumisemme oikein koskaan lähtenyt kunnolla rullamaan. En osannut kuitenkaan myöskään korjata tilannetta, joten päädyin katsomaan oman parisuhteeni rappeutumista ikään kuin sivustaseuraajan roolista. Näissä synkeissä mielentiloissa ei todellakaan pitäisi pelata korkeiden panosten pokeria, mutta en osannut olla pelaamattakaan. Tämän angstisen parikuukautisen aikana hävisin netissä uudet 70 tonnia ja parisuhteen päälle. Pokeriammattilaisille on hyvin ominaista kylmähermoisuus ja kyky sulkea kaikki muu ulkopuolelle, ja siihen minäkin olen aina ennen pystynyt. Tuon jakson ajalta minun on kuitenkin pakko myöntää, etten yksinkertaisesti ollut tarpeeksi vahva sen kummemmin pitämään taukoa kuin pelaamaan parasta peliänikään. Sen sijaan tilttasin jatkuvasti, paiskoin hiirtä seinään ja reagoin pienenpieniinkin epäonnisiin hetkiin kuin pikkulapsi. Ja kalliiksihan se tuli. Tästä en voi syyttää kuin itseäni.

Syyskuussa alkoi pikkuhiljaa tapahtumaan positiivisia asioita. Kävin reissaamassa Maltalla ja Lontoossa (tosin hävisin toki live-turnauksiin), ja oli kaikenlaisia juhlia ja pääsin nauttimaan sinkkuna olemisen positiivisista puolista. Netissäkin aloin pikkuhiljaa taas voittamaan. Lokakuun alussa muutin sitten Meksikoon, ja siitä asti elämäni onkin varsin tarkkaan dokumentoitu tässä blogissa. Nyt kun eroangstit on selätetty, olen itse asiassa pelannut lähelle parasta pokeriani koskaan ja myös voittanut netissä oikeastaan koko ajan lokakuusta lähtien. Jouluna voitin pyhien aikana urani toisen Triple Crownin. Ikävä kyllä live-pokeriin häviäminen on viivästyttänyt taloudellisen tilanteen korjautumista, mutta tunne omasta pelistä on tällä hetkellä niin hyvä, etten näe seuraavan vuoden kohdalla kovin suuria uhkakuvia päin helvettiä menneestä vuodesta huolimatta. Ja varmistaakseni lentävän lähdön aion nyt pelata seuraavat pari kuukautta lähes joka päivä ja elää muutenkin suht terveellisesti ranta- ja salielämästä nauttien. Uskon, että tuloksia tulee. Ja parempi olisi tullakin. Koko uran statistiikka nettiturnauksista näyttää edelleen sentään $263000 vihreää, mutta olen kuitenkin aivan liian vanha ottamaan tarpeettomia tappiovuosia ja polttamaan rahaa. Ensi vuonna aion olla fiksumpi ja tienata kunnolla.

Pelit Meksikossa so far, puuttuu +kymppitonnin joulupelit.

Olen myös yleensä aina listannut vuoden lopussa tv-sarjoja ja musiikkia, joista nautin eniten kuluneen vuoden aikana.

[varoitus: seuraavat kolme kappaletta sisältävät marginaalisia spoilereita Breaking Badin kausista 3-5 ja Homelandin kausista 1-2]

Tv-sarjoista voisi mainita ainakin sen, että suurimman osan vuodesta joka sunnuntai oli aina melkoinen F5:n rämpytys käynnissä aamuyöllä sunnuntaiturnausten jälkeen. Ensin kolme kuukautta Game of Thronesia, sitten samalla ohjelmapaikalla Breaking Badin viitoskausi ja sen perään juuri tauolle mennyt Homelandin kakkoskausi.

En ole mikään fantasiadiggari joten Game of Thronesista minulla ei ole sen syvällisempää sanottavaa, mutta toki HBO osaa asiansa ja kulloisenkin jakson parissa vietetty tunti on ollut poikkeuksetta hyvää viihdettä. Breaking Badista minulla oli paha kutina, että taso tulee melkein väkisin laskemaan, sillä kolmos- ja neloskausien ilotulitusta on yksinkertaisesti liian vaikea matchata. Mielestäni olin oikeassa, sillä minusta tämä viimeisen kauden alkupuolisko oli huonointa Breaking Badia koskaan. Toki sarja on edelleen loistava, mutta käsikirjoittamisen taso on yksinkertaisesti lopahtanut ja kiinnostavia henkilöitä putoillut pois liikaa. Parasta sarjassa on tietenkin se, että kenelläkään ei ole mitään helvetinkään käryä, miten tuo soppa tulee päättymään. Yleensä sitä aina suunnilleen tietää miten tv-sarjat loppuvat, koska jenkit tykkäävät onnellisista lopuista. Suosikkisarjoista oikeastaan vain Twin Peaks ja The Wire tarjosivat samanlaiset sweatit loppuun asti kuin Breaking Bad nyt. Henkilökohtaisesti veikkaan, että Walt on koko ajan ollut tarinan pahis ja lopusta ei tule kovin kaunista katsottavaa.

Tämän vuoden tv-sarjoista kaikkein eniten vuotta 2012 on minulle kuvastanut Homeland. Se kuulostaa paperilla karmealta, sillä eihän noita jenkkien patrioottisarjoja nyt voi kukaan jaksaa seurata, ja itsekin hyppäsin mukaan todella jälkijunassa. Käytännössä annoin Homelandille mahdollisuuden vasta sitten, kun noin 50 ihmistä oli sitä minulle suositellut. Ja käsittämätöntä kyllä, sarja on loistava. Se ei ehkä tule ikinä olemaan The Wire tai edes Breaking Bad, mutta yhdenkään tv-sarjan ääressä en viettänyt tänä vuonna yhtä sykähdyttäviä hetkiä. Väitän myös, että Homelandin pääosakaksikko on jo tähän mennessä tehnyt kaikkien alan palkintojen arvoiset suoritukset. Aina vähän omituisena näyttelijänä pitämäni Claire Danes on niin häkellyttävän hyvä, etten vieläkään ole täysin varma onko hän tosielämässäkin todella sekaisin vai vain uskomattoman hyvä näyttelijä. Juuri päättyneellä sarjan kakkoskaudella vauhti oli paikoin hengästyttävä, ja odotin kirjoittajien vetävän homman överiksi hetkellä millä hyvänsä. Vaikka kauden loppua kohden tuli pari heikompaa jaksoa, niin jotenkin käsittämättömästi kirjoittajat saivat kuitenkin pidettyä langat käsissään alusta loppuun. Viime viikon finaalijaksoa katsoessa unohdin melkein hengittää. Ensi vuoden elokuu ei voi tulla liian nopeasti.

Musiikkipuolella vuosi oli mielestäni aavistuksen köyhä. Tänä vuonna julkaistuista levyistä soittimessa soivat eniten:

Kendrick Lamar: Good kid, mAAd city - Vuoden paras levy tuli aivan vuoden lopussa. Ei voi kyllästyä.

M83: Hurry Up, We're Dreaming - Soundtrack niin lämpimiin kesäöihin, salille kuin pokerisession taustalle. Vuoden eniten kuuntelemani levy.

Drake: Take Care - En haluaisi pitää Drakesta. Kaveri, jonka koko tuotanto on käytännössä valittamista siitä, kuinka rahaa, menestystä ja naisia on aivan liikaa kuulostaa paperilla hirveältä. En voi kuitenkaan itselleni mitään, vaan diggaan todella paljon molemmista Draken tuotoksista. Take Care on vieläpä näistä parempi.

Frank Ocean: Channel Orange - Antaisin Frank Oceanille kaikki mahdolliset vuoden tulokas-, vuoden ääni-, vuoden persoona- jne. palkinnot. Ikävä kyllä kauan odotetusta ensilevystä en voi sanoa paria erinomaista kappaletta (etupäässä Pyramids ja Thinking About You) lukuunottamatta pitäväni. Se vain menee aivan liikaa r&b:n suuntaan omasta musiikkimaustani. Tykkäsin omakustannebiiseistä (Novacane, Songs For Women) paljon enemmän kuin lähes mistään Channel Orangen kappaleista. Ikävä kyllä.

Lana Del Rey: Born To Die - Ikävän epätasainen levy, joka pitää kuitenkin sisällään ehkä vuoden parhaan kappaleen (Video Games) ja monta hienoa hetkeä. Frank Oceanin ohella vuoden kiinnostavin persoona.

Vuonna 2012 aloin myös blogittamaan täällä Cityssä. On ollut mukava huomata, että ainakin jotkut ovat jaksaneet lukea väsyneen pokeristin jorinoita. Kiitos siis molemmille lukijoilleni.

Parempaa vuotta 2013 tasapuolisesti kaikille!

21. päivä joulukuuta 2012. Tavallinen torstai, ihmiset ryntäilevät viime hetken jouluostoksilla ja availevat joulukalenterin luukkuja. Ei täällä Playa del Carmenissa. Kuten useimmat lienevät viimeistään viime aikoina lukeneet, erään vanhoista maya-intiaanien teksteistä tehdyn tulkinnan mukaan kyseisenä päivänä koittaa maailmanloppu. Ilmeisesti muuallakin maailmassa on ollut ilmassa pientä jännitystä, samalle päivälle kun osui vielä talvipäivänseisauskin, mutta täällä Playa del Carmenissa kivenheiton päässä pyhistä maya-raunioista on ollut ilmassa vähän enemmänkin hysteriaa. Edellispäivänä minut pysäytti keskellä päivää hihhuli, joka varoitteli että enää vuorokausi aikaa suojautua. En vaivautunut kysymään, miten tarkkaan ottaen maailmanlopulta suojaudutaan. Krääsäkauppiailla on toki siihenkin vastaus, sillä täällä on ollut myynnissä muun muassa erehdyttävästi sadetakkia muistuttavia viittoja, joihin ei edes meteoriitti kuulemma pääse pureutumaan. Melkoinen keksintö.

Oma mielenkiintoni tämän päivämäärän suhteen rajoittui lähinnä Day Zero-festivaaliin (http://www.dayzerofestival.com/about-dayzero). Bileet alkoivat jo 20. päivän iltana kuudelta, kun maailmanlopun pitäisi joidenkin laskelmien mukaan koittaa kello 18:11 seuraavana iltana. Sekä minulla että belgialaisella ystävälläni Felixillä on vieläpä syntymäpäivät 19. ja 21. päivä, joita samalla juhlistaisimme. Tapahtumapaikkana keskellä viidakkoa kahden järven välissä seisova vanha maya-temppeli, ohjelmanumeroina vaihtoehtomusiikkia, Massive Attackin ja UNKLE:n dj:iden keikat, maya-rituaaleja ja kaikenlaisia new age-hippien puhdistautumisriittejä.

Paikka tosiaan oli viidakossa. Bussimatka kesti puolisen tuntia, koska mutkitteleva tie oli täynnä kuoppia sysipimeässä pöpelikössä. Paikalla odottava näky oli kuitenkin kaiken köröttelyn arvoinen. Tuhansia soihtuja ja kynttilöitä ympäriinsä, kauniisti valaistu pyramidia muistuttava temppeli ja iso nuotio keskellä aluetta, jonka ympärillä tanssi ihmisiä ilman paitaa ennen kuin ilta oli kunnolla edes alkanut. Päälavan strobovaloja lukuunottamatta kaikki valonlähteet olivat kynttilöitä, nuotioita tai soihtuja, eikä missään ollut juuri merkkiä sivistyksestä. Minulla ei alunperin ollut suuria odotuksia tapahtumanjärjestäjää kohtaan, mutta festarilla tuntui alusta alkaen siltä, kuin olisi siirtynyt ajassa muutaman vuosituhannen taaksepäin.

Vähän ennen puoltayötä ja pääesiintyjää keskellä aluetta oli mayojen jälkeläisten puhdistautumisseremonia. Oli varsin unohtumaton kokemus seurata, kuinka esiintyjät tanssivat rummun tahtiin pöllönaamareissa ja höyhenpuvuissa. Odotin jo, että koskahan jostain tuodaan vuohi tai vastaava uhrattavaksi, mutta sitä ei sentään onneksi tapahtunut.

Vuorokausi vaihtui, ei maailmanloppua ainakaan vielä. Massive Attackin Teardrop pyörähti käyntiin. Tanssin keskellä viidakkoa aurinkolasit päässä näkemättä mitään tai ymmärtämättä ajan kulkemista. Muistan istuneeni jossain vaiheessa nuotion vieressä puhumassa saksalais-venäläiselle tytölle joka oli lentänyt Meksikoon ihan tätä tapahtumaa varten. Muistan ihmisiä viidakossa, ihmisiä trippailemassa nuotion vieressä, ihmisiä temppelin päällä, pariskuntia loikoilemassa riippumatoissa ja kirkkaana loistavan tähtitaivaan. Yhtäkkiä kello olikin 5.30 aamulla ja aurinko alkoi nousemaan. Performanssitaiteilijat tulivat taas koloistaan, ja ihmiset vastaanottivat auringon vastaan haltioituneina halaillen toisiaan. Ohikiitävän hetken en voinut kyynisyydelleni mitään vaan hymähdin itsekseni, mitä ihmettä suomalainen pokerinpelaajanrenttu tekee Meksikon trance-woodstockissa. Sitten vastaanotin taas halauksia joka suunnasta.

Ohjelmassa luki kliimaksin eli 21.12. klo 18:11 kohdalla vain "mayan ritual performance". Vähän ennen h-hetkeä lavalle astelikin joukko eläinpukuisia esiintyjiä, jotka seisoivat rivissä kuin sotilaat odotellen kriittistä hetkeä. Laskuri mateli viimeiset sekunnit nollaan. Yllätys yllätys, ei suurta pamausta. Esiintyjille se tosiaan ilmeisesti tuli yllätyksenä, sillä he katselivat toisiaan hölmistyneinä eläinasuissaan selvästi ihmetellen, että eikö se maailma loppunutkaan. Kaverit eivät olleet edes vaivautuneet suunnittelemaan tätä ohjelmanumeroa, koska olettivat etteivät pääse koskaan sitä esittämään. En valita, jos tällä jinxattiin maailmanloppu.

Kun tuhatpäinen, tässä vaiheessa jo epäilemättä kuolemanväsynyt festarikansa oli yhteisymmärryksessä todennut että hengissä ollaan, bileet muuttuivat täysimittaisiksi raveiksi. En tiedä miten kauan ne kestävät, mutta veikkaan että viidakosta löytyy trippailevia tanssijoita punaiset aurinkolasit päässä vielä joulunakin.

Pahoittelut surkeista kuvista ja huonosta kirjoitusasusta, en viitsinyt ottaa mukaan muuta kameraa kuin kännykän, ja olotila on kuin vuorokauden viidakossa reivanneella. Ensi postauksessa laitan osaltani tämän vuoden pakettiin niin pokerin kuin muunkin elämän osalta, kuten minulla on ollut erinäisissä blogeissa jo vuosia tapana. Ikävä kyllä tämän vuoden postauksesta ei pääse tekemään ihan niin iloista kuin aiempina vuosina, vaikka loppu on melkoista nousukiitoa ollutkin.

Parempaa uutta baktunia kaikille!

Edit: Kaveri linkitti pätkän Radio Rockin podcastista, pari postausta takaperin mainittu rapuvarkautemme St. Maartenilla on näemmä ylittänyt uutiskynnyksen myös suomalaisessa radiossa. Kohdasta 5:50 eteenpäin: http://www.radiorock.fi/podcast?vt=audio&vid=296072

Kuten tätä blogia seuraavat ovat ehkä huomanneet, olen viimeiseen reiluun kuukauteen painanut ensin USA:n länsirannikolta itärannikolle, tehnyt visiitin Meksikoon, lentänyt sieltä pohjoiseen Kanadaan ja edelleen pomppimaan pitkin Karibian saaria. Vaikka matkustelu on toki aina mukavaa, niin vähän alkoi jo hapottaa niin päätä kuin lompakkoakin. Välillä tekee mieli pysähtyä samaan paikkaan pidemmäksi aikaa ja hengähtää. Siispä saavuin tänne Playa del Carmeniin tämän viikon maanantaina aikeenani etsiä kämppä kolmeksi kuukaudeksi.

Ongelmat alkoivat jo matkalla, kun Miamin lentokenttä oli aivan tukossa ja pääsin matkalaukkuhihnalta ulos 3,5 tunnin odottamisen jälkeen, jatkolennon missanneena tietenkin. Pääsin perille tänne PDC:hen vasta kahdeksalta illalla, eli aivan liian myöhään kiinteistönvälitystoimistoja ajatellen. Totesin Miamin kentällä myös puhelimeni hajonneeksi suolavesikylvyn seurauksena. Tekstiviestit toimivat, mutta soittajan äänestä ei saa mitään selvää. Ei siis kannata hetkeen soitella. Pahin biitti oli kuitenkin pankkikortti, jolla ei saanut rahaa ulos. "Korttisi on suljettu turvallisuussyistä", kertoi suolavesipuhelimeen saapunut tekstiviesti.

Minulla on käynyt noin 30 kertaa sama juttu Danske Bankin kanssa. Korttini on siis suoraan kytköksissä pankkitiliini, ja pokeriammattilaisen elämään kuuluu rahan jokapäiväinen siirtely netissä. Pokerisaitit pitävät majaa yleensä varsin eksoottisissa paikoissa, ja pankkivirkailijan silmin näyttää varmasti hieman epäilyttävältä, kun virallisesti nollatuloilla elävä kaveri siirtelee 20 000 dollaria Cayman-saarille ja saa samankokoisia siirtoja Maltalta ja niin edelleen. Niinpä tilini menee aika säännöllisesti lukkoon, ja joudun aina soittamaan ja kertomaan että kyllä, se olin minä joka maksoi Electronilla viiden tonnin turnausmaksun Kanadassa ja siirsi samana päivänä useita tuhansia kolmeen eri maahan netissä.

Kun havaitsin matkalla Meksikoon korttini taas kerran kuoletetuksi, en voinut edes soittaa aktivoidakseni sen uudestaan asiakaspalvelun jo suljettua. Suorastaan kihisin kiukusta. En yleensä kanna hirveästi käteistä, ja ilman edellispostauksen PLO-turnauksen voittoa olisin saattanut olla todella kusessa esimerkiksi hotellin check-inin kanssa. Nyt sain onneksi maksettua käteisellä hotellin ja pääsin nukkumaan pitkät yöunet.

Kun pääsin vihdoin soittamaan seuraavana aamuna, minulle selvisi että ensimmäistä kertaa koskaan kyse ei ollut Danske Bankin liian tehokkaasta valvonnasta, vaan korttiani oli tosiaan väärinkäytetty. Yhteensä reilut 1500 euroa rouhittu luottokorttiostoina Meksikossa pari päivää ennen kuin itse saavuin edes maahan. Kuulemma varsin yleistä täällä. Tätä ei ole muistaakseni ennen tapahtunut, ja minulle on vieläkin hämärän peitossa miten näin on ylipäätään voinut päästä käymään. Olen maksanut kortilla Meksikossa tasan nolla kertaa ja käyttänyt vain HSBC:n pankkiautomaatteja. Melkein ainoa vaihtoehto on, että joku nettihakkeri on jostain saanut korttini tiedot käsiinsä, mutta se taas on jo melkoinen sattuma, että hakkeri on nostanut rahaa samassa maassa jossa itse olen viettänyt aikaa. No, ilmeisesti rahat saa kuukauden odottelulla takaisin luottokunnalta.

Kämppäasiatkaan eivät olleet tosiaan menneet viime aikoina ihan putkeen. Minulla ja parilla kämppikselläni oli jo mainio kolmen makuuhuoneen ja uima-altaan kompleksi ns. varmistettuna. Ennen kuin pääsin itse edes paikalle, niin "landlord" olikin tehnyt hit and runit rahojen kanssa, eikä ilmeisesti edes omistanut koko paikkaa. Toinen kämppiksistäni flippasi tästä niin pahasti, että päätti lähteä pois koko Playasta ja siirtyä joulunviettoon jenkkeihin ja sieltä eteenpäin Australiaan. Siispä päädyin lentämään takaisin Meksikoon ilman mitään tietoa kämpästä tai mistään muustakaan.

Kämpän etsimistä ei tehnyt erityisen helpoksi se, että täällä Playa del Carmenissa on turistisesonki alkamaisillaan ja kaikki kämpät on bookattu jo aikoja sitten. Kävin tiistaina kahdeksalla eri kiinteistönvälittäjällä, ja halvin löytämäni kämppä maksoi reilut 2000 euroa kuussa. Meksikossa! Eikä tuossa edes ollut turistilisää, vaan ainoa tapa saada täältä kohtuuhintainen kämppä on muuttaa joskus muulloin kuin joulu-tammikuussa, jolloin puoli Amerikkaa haluaa tulla tänne ja nostaa hintakilpailun pilviin. Savu alkoi jo nousemaan korvista. Sitten, parin erittäin onnekkaan sattuman siivittämänä, sain yhteyden pienen profiilin kiinteistönvälittäjään, jolla oli vastavalmistuneita kalustettuja yksiöitä melkein siedettävään hintaan $1300/kk eli noin tuhannella eurolla. Ei kovin halpaa lystiä, mutta olin niin täynnä etsimistä että koppasin tarjouksen epäonnistuneiden tinkimisneuvotteluiden jälkeen yllämainittuun hintaan. Aika hauskaa maksaa samankokoisesta yksiöstä enemmän Meksikossa kuin Punavuoressa. Plussapuolena epäilen vahvasti, että täällä on lähikuukausina vähän hauskempaa kuin Punavuoressa noin keskimäärin.

Tuohonkin hintaan tulee vielä nettisopimus päälle, joka maksaa myös saman verran kuin Suomessa. Pokeriammattilaiselle oikeastaan mikään muu asumiseen liittyvä ei ole tärkeämpää kuin toimiva netti. Meksikosta sellaista on lievästi sanottuna hieman vaikea löytää. Playa del Carmenissa operoi tasan yksi siedettävän nettiyhteyden tarjoava firma, Cablemas. Vuokraisäntäni yritti ensin tarjota toista firmaa, jonka kanssa hänellä on jo sopimus. Sanoin tietäväni kokemuksesta, että se netti ei riitä mihinkään. Lopulta sain tehtyä henkilökohtaisen sopimuksen Cablemasin kanssa - viiden tunnin paikasta toiseen juoksemiseen jälkeen, tietenkin - kevyeen 250 dollarin hintaan kolmelta kuukaudelta. Kun maksoin kaiken tämän, selvisi että vielä pitäisi sopia asentajan kanssa siitä, milloin hän tulee laittamaan netin kuntoon. Vuokraisäntäni ystävällisesti vihjaisi, että asennus saattaisi onnistua nopeammin, jos olen halukas maksamaan asentajalle pienen tipin. Viidentoista minuutin puhelimessa jänkäämisen jälkeen pääsimme sopimukseen, että asentaja tulee sunnuntaihin mennessä ja vastaanottaa tästä 80 dollarin tipin tiskin alta. En edes jaksa enää välittää, sillä en ole pelannut nettipokeria aikoihin ja pelihalut ovat todella kovat.

Tänne uuteen asuntooni muutin torstaina. Olen viiden minuutin kävelymatkan päässä keskustasta ja rannalta, hiljaisessa kaupunginosassa. Sisään alueelle pääsee vain vartioidusta metalliovesta omalla avaimella, joten kamat ovat luultavasti suht turvassa. Turisteja ei näy lähikortteleissa, ja saan osakseni melko pitkiä katseita kävellessäni paikallisten lapsiperheiden asuttamia katuja kohti keskustaa. Iltaisin taas välillä vähän kuumottaa, koska osalla teistä ei ole katuvaloja ja kaikkialla on niin pimeää, että joudun harkitsemaan otsalampun hankkimista. Täällä on myös ilmeisesti jonkinlainen lepakkoepidemia, ja pusikoista kuuluvien epämääräisten rapsahdusten kuunteleminen pistää askellukseen mukavasti vauhtia.

Sali on melkein vieressä, samoin kuin terveyssmoothie-piste ja muutama loistava ravintola. Kuten lähes kaikissa muissakin kaupungeissa, keskustan ravintolat ovat ylihintaisia ja tarjoilevat pääsääntöisesti kehnolaatuista turistimössöä. Hieman ulkopuolelta taas löytyvät kaikki kruununjalokivet, kuten esimerkiksi melkein naapurissa sijaitseva modernia meksikolaista ruokaa tarjoileva Aguachiles. Tähän ravintolaan pyhiinvaelletaan vähän kauempaakin, eikä syyttä. Menu on tietenkin vain espanjaksi eikä henkilökunta puhu englantia, mutta toisaalta kaikki ruoka on niin hyvää, ettei tilaus voi epäonnistua.

Salaatinlehteen käärityt lounastacot, sisällä parasta koskaan syömääni rapu-cevicheä, hummeria ja aivan tuoretta tonnikala-sashimia. Hinta vajaat kolme euroa.

Kunhan netti alkaa toimimaan kunnolla, pärähtää käyntiin sellainen nettipokerin rämpytys että oksat pois. Tarkoitukseni on pelata melkein joka päivä aina vuokrasopimuksen loppumiseen asti ja toivottavasti rouhia kunnolla rahaa siinä sivussa. Kun luovutan kämpän pois maaliskuun puolivälissä, suuntaan luultavasti noin kuukaudeksi johonkin etelään päin live-pokeriin montuttamisen, loman ja reppureissun yhdistelmälle. Sitä ennen en usko poistuvani Meksikosta Belizeä kauemmas, jossa on tarkoitus vierailla tammikuussa.

Kameran asetukset olivat lievästi sanottuna pielessä, mutta en jaksa tähän hätään kuvata uudestaankaan, joten alla pari erittäin epäselvää otosta kämpästä:

Huonekalut kuuluivat siis sentään hintaan, mutta miinuspuolena pöytä puuttui. Kävin äsken paikallisessa köyhän miehen Ikeassa ostamassa 700 pesolla tietokonepöydän. Ikävä kyllä kokoamisohjeet ovat vielä vaikeaselkoisemmat kuin Ikean vastaavat, ja luovutin tältä illalta äsken (keskiyöllä) parin tunnin ähkimisen jälkeen luomukseni muistuttaessa enemmän naulakkoa kuin pöytää.

Pakollinen örkkikuva kylpyhuoneestani:

Olin uskossa, että eläinrakkaudellani ei ole rajoja. Tämän ystävän nähtyäni totesin olleeni hyvin väärässä. Oma uima-allas ja hauska pieni puutarha kompensoivat kyllä mukavasti ötökkäongelmia.

Ensi viikolla ilmeisesti maailmakin loppuu, ainakin jos Hollywoodin filmiteollisuutta ja muita hihhuleita on uskominen. Ainakin pääsen todistamaan tätä aitiopaikalta, sillä vieressä aavikolla vanhan Maya-temppelin vieressä järjestetään Zero Day-festivaali: http://www.dayzerofestival.com/location tuonne olisi tarkoitus mennä telttailemaan koko festivaalin ajaksi. Jos maailma on olemassa vielä bileiden loputtua, tulen raportoimaan tunnelmia tänne.

Tiistai 4.12.

Edellisiltana aamuseitsemään venähtäneet juhlat ovat johtaneet hieman alavireiseen habitukseen, mutta saan ihmeen kaupalla revittyä itseni ylös jo yhdeltätoista. Päätämme lähteä huonekaverini kanssa tutustumaan saaren pääkaupunkiin, Philipsburgiin. Parinkymmenen minuutin taksimatka kulkee pitkin korkeaa rinnettä, josta kelpaa ihastella turkoosia vettä. Emme pysty vastustamaan kiusausta, vaan painelemme suoraan PADI:n sukelluskauppaan kysymään parhaita snorklausspotteja täällä päin saarta. Seuraavat tunnit menevätkin vedessä Little Bayssä ihmetellen helikopterihylkyä, merisiilejä ja muuta vedenalaista elämää. Philipsburg jää tällä erää näkemättä. Illalla pelaan 440 taalan sivuturnauksen ja häviän lisää rahaa.

Keskiviikko 5.12.

Katsomme Tripadvisorista saaren parhaaksi äänestetyn rannan ja suuntaamme Mullet Bayhin viettämään leppoisaa rantapäivää, räpylät kainalossa tietenkin. Ranta on täynnä pöhöttyneitä jenkkituristeja ja muutenkin kirkkaasti huonoin, mitä olen Karibialla nähnyt. Teen mental noten olla uskomatta edellämainittua sivustoa tulevaisuudessa. Löhöämme silti tuoleissa muutaman tunnin. Illalla pelaan 550 taalan sivuturnauksen ja häviän lisää rahaa. Päätän skipata rantabileet ja mennä aikaisin nukkumaan. Uneni häiriintyvät, kun huonekaverini puskee kolmessa promillessa sisään aamukuudelta ja esittelee innoissaan omasta lompakostaan löytämiään Hollannin Antillien Guldeneita. Iloa ei himmennä edes se, että eurot ja dollarit ovat kadonneet johonkin.

Torstai 6.12.

Suomen itsenäisyyspäivä. Sää ei ihan vastaa joulukuista Helsinkiä, eikä rantabaarista saa karjalanpaistiakaan. Onneksi on kuitenkin järjestäjäfirman (jota en ikävä kyllä saa tässä lakiteknisistä syistä nimetä, pahoittelut sinne) vip manager, joka on bookannut saarelle matkanneille reilulle kymmenelle suomalaispelaajalle oman katamaraanin päiväksi miehistöineen.

Heti kättelyssä pitkän linjan Unibet Open-veteraani ja radiopersoona Jussi Heikelä pistää laivan kajareista soimaan edellisiltana tätä tapahtumaa varten kasatun playlistin erilaisista Suomi-klassikoista. Seuraavien tuntien aikana Karibianmerellä pauhaavat muun muassa JVG, Maamme-laulu, Tapio Rautavaara, Eppu Normaali, Den Glider In ja muut rallit. Katamaraanissa on tietenkin open bar, jonka baarimikko avaa sanoilla "we have a wide variety of Caribbean specialties; white rum, dark rum, aged rum and more rum". Kun palaamme satamaan, ihmiset ottavat meistä rannalla valokuvia. Ilmeisesti täällä päin ei ole totuttu punakoihin suomalaisiin, jotka tanssivat laivan kannella ja laulavat helvetin kovaa ja epävireisesti uraanin halkeamisesta.

Perjantai 7.12.

Käyn aamupäivästä tsekkaamassa Philipsburgin yksin. Kaupunki koostuu turistinäkökulmasta kahdesta kadusta, Front Streetistä ja Back Streetistä. Front Street on täynnä reggaeta soittavia ravintoloita ja baareja, edessä on uimaranta ja huvijahteja. Back street taas pursuaa kalliita koru- ja laukkukauppoja. Ostan pakollisen Guavaberry-rommipullon baarikaappiini.

Tänään on myös turnauksen finaalipäivä. Siellä ei pelaa yhtään suomalaista. Kukaan ei ole tästä erityisen harmistunut, sillä illalla on pelifirman järjestämät päätösbileet saaren isoimmassa yökerhossa. Päätän kuitenkin pelata ensin vielä yhden sivuturnauksen. Aion pitää melko pitkän tauon live-pokerista erittäin surkean viimeaikaisen menestykseni saattelemana, ja ohjelman viimeinen turnaus, perjantai-illan Pot Limit Omaha rebuy sopii tämänkertaisen urani lopettamiseen oikein hyvin. Ensinnäkin se on pelimuoto, jota en osaa pelata. Toiseksi voin ottaa turnausta pelatessa hieman pohjia illan bileitä varten. Moni muukin on samoilla linjoilla, sillä finaalipöydässä meitä on lopulta kolme kännistä itävaltalaista ja kaksi suomalaista. Kun meitä on jäljellä enää kolme, kello lähentelee jo keskiyötä, ja kaikilla on kiire bileisiin. Päätämme jakaa rahat tasan, eli 3280 dollaria per naama. Sen jälkeen arvomme tuloslistoihin merkittävän nimellisen voittajan. Arpa osuu tällä kertaa minuun. Hyvin tyypillistä, että ensin häviän 130 000 dollaria live-pokeriin kun pelaan hyvällä valmistautumisella, peliä missä minulla pitäisi kaiken järjen mukaan olla kunnon edge ja selvin päin. Sitten kun päätän lopettaa live-kuoppaamisen pelaamalla laitamyötäisessä peliä, jota en edes osaa, voitan koko turnauksen. Ehkä tämä opettaa minulle jotain oikeanlaisesta valmistautumisesta sitten, kun päätän joskus palata vihreän veran äärelle.

Lauantai 8.12.

Suurin osa pokerinpelaajista lentää tänään aamulennolla pois. Minullakin on aamulento takaisin Meksikoon, sillä kämpän Playa Del Carmenissa pitäisi olla muuttovalmiina. Ikävä kyllä olen saanut pari päivää sitten Meksikon-kämppiksiltäni viestin, että asuntomme on mennyt alta kriittisellä hetkellä. Uutta kämppää etsitään parhaillaan, mutta tällä haavaa kaupungissa ei ole tarjolla muuta majoitusta kuin hotelleja. Päätän skipata lennon ja jäädä saarelle vielä pariksi päiväksi. Orastava krapula ja nestehukka helpottaa päätöksentekoa entisestään. Sen sijaan, että tuskailisin Miamissa turvatarkastuksessa, makoilenkin Baio Rougella, jossa on lisäksemme noin kolme ihmistä. Pöllyissä oleva pienen rantabaarin rastapäinen työntekijä väsää kahdella ja puolella taalalla meille parhaat smoothiet, joita olen koskaan maistanut.

Sunnuntai 9.12.

Ei niin pahaa, ettei jotain hyvääkin. Koska en sattuneesta syystä ole Playa Del Carmenissa, voin lähteä venematkalle St. Bartsille, viidenkymmenen kilometrin päässä sijaitsevalle paratiisisaarelle. Tämä on ensimmäinen kerta, kun muistan koskaan havainneeni Karibialla navakkaa tuulta. Avokantinen vene heittelee tuulessa puolelta toiselle kovassa aallokossa niin pahasti, että odotan sen hörppäävän vettä hetkellä millä hyvänsä. Pelko osoittautuu kuitenkin aiheettomaksi ja pääsemme tunnissa perille, litimärkinä kannelle roiskuneesta vedestä mutta yhtenä kappaleena.

Laiva heittää meidät saaren keskustaan Gustaviaan. Kadun nimi on Kungsgatan ja salossa on Ruotsin lippuja. Hetken ihmettelyn jälkeen selviää, että olemme vanhassa Ruotsin siirtomaassa, joka tosin nykyään kuuluu Ranskalle. Saarella on alle 4000 asukasta, ja paikan puhelinluettelo koostuu etupäässä rikkaista julkkiksista piilopirtteineen. St. Bartsilla ei ole kansainväliset mitat täyttävää lentokenttää, eikä tänne muutenkaan pääse kovin helposti. Koko Gustavia on aivan autio, tiet ovat autioita, rannat ovat autioita. Yhtään turistia ei näy missään. Meillä on vain päivä aikaa, ja alkuperäisen taksisuunnitelman sijaan päädymme vuokraamaan skootterit. Tämä osoittautuu koko reissun parhaaksi ratkaisuksi.

Minulla ei ole koskaan ollut suurempaa tarvetta omistaa autoa, enkä haaveile käyttäväni pokerivoittojani Ferrareihin. Kaksipyöräisiin minulla on sen sijaan aina ollut jonkinlainen fetissi. Minulla ei ole sen kummemmin ajo- kuin mopokorttiakaan, mutta onneksi useimmissa Aasian paikoissa ja esimerkiksi Meksikossa ei paljon kysellä niiden perään vaan skootterin saa vuokrattua helposti pelkällä passilla. Olen jo pitemmän aikaa suunnitellut parin viikon moottoripyöräretkeä jossain Thaimaa-Kambodza-Laos-Vietnam-akselilla, mutta tällä haavaa pelkkä 60 kilometriä tunnissa kulkeva skootterikin auttaa pahimpiin vieroitusoireisiin. Ainoana ongelmana on sen vuokraaminen, sillä täällä ökysaarella vuokraamot eivät varmasti halua ottaa minkäänlaisia riskejä. Meillä käy kaikkien aikojen tuurit, kun menemme vanhan pariskunnan pitämään vuokraamoon, jossa päivystävä viisikymppinen nainen (jonka päivän ainoat asiakkaat epäilemättä olemme) erehtyy epähuomiossa kysymään korttia vain kaveriltani mutta antaa meille kuitenkin kaksi pyörää. Ulkopuolella yritän hoputtaa kaveriani lähtemään pihasta mahdollisimman nopeasti, ennen kuin myyjä huomaa virheensä. Ihmettelen vähän, kun joudun opettamaan kädestä pitäen miten ajopeli laitetaan päälle. Myöhemmin selviää, että kaverini ei ole koskaan edes ajanut kaksipyöräisellä, muttei viitsinyt mainita asiasta. Onneksi skootteri on aika helppo vempain ajaa ja päivästä selvitään parilla pakoputken aiheuttamalla palovammalla ja naarmuuntuneella peilillä.

Toivottavasti en tee tässä nyt karhunpalvelusta St. Bartsille, mutta en kerta kaikkiaan malta jättää asiaa sanomattakaan. Saari on aivan kirkkaasti hienoin paikka, missä olen koskaan käynyt, ja reissattua on tullut kohtalaisen paljon. Kiersimme pyörillä koko saaren, söimme lounasta ravintolassa metrin päässä rantavedestä, uimme hillittömissä aalloissa lähes autiolla surffausrannalla ja snorklasimme vesissä, joissa seuranamme oli pelkkiä kotiloita. Ihan sama mihin suuntaan meni, kaikkialla oli pieniä suojaisia poukamia ja autioita rantoja. Nyt tiedän, missä haluan joskus viettää mahdollisen tulevan honeymoonini. Teilläkään ei tullut juuri ketään vastaan, vaan skoottereilla sai painaa niin kovaa kun moottorista lähti ilman törmäysvaaraa. Saarella on 300 metriä korkeuseroja, joten parin kilometrin välein tuli vastaan aivan järjettömiä näköalapaikkoja. Verbaalinen lahjakkuuteni ei riitä tekemään oikeutta St. Bartsille, joten annetaan kuvien puhua:

Lähdimme saarelta vasta auringon jo laskettua ja tuulen yllyttyä entisestään. Vähän tuli äitiä ikävä, kun vene kallisteli sysimustalla merellä ilman, että missään suunnassa näkyi valoja. En muista milloin olisin viimeksi pelännyt yhtä paljon kuin tuolla loputtomalta tuntuvalla matkalla, jonka ajan puristin kaidetta rystyset valkoisena ja rukoilin, että laiva kestää joka suunnasta pauhaavat itse alusta korkeammat aallot.

Tätä kirjoitan lentokoneesta matkalla kohti Playa Del Carmenia. Kämppää ei ole vieläkään, joten otin kolmeksi yöksi hotellin. Palaan asiaan, kunhan kämppä on (toivottavasti) löytynyt.

Lauantai 1.12.

Herään jo aamukymmeneltä, sillä minun on määrä tavata saksalaisystäväni hotellin aulassa ja matkata kohti vesiskootterivuokraamoa. Googlen mukaan saaren kiertämiseen menee noin 5-6 tuntia, ja koska aurinko laskee iltakuudelta, ei myöhempäänkään juuri voi nukkua.

Pomppuista taksimatkaa ja hätäisesti syötyä aamupalaa myöhemmin olemme Ranskan puolella vuokraamossa. Kaikille meille tulee yllätyksenä, että Ranskan puolella valuuttana ovat dollarien sijaan eurot. Itse fiksuna vaihdoin eurot pois juuri edellisenä iltana. Vuokraamo onneksi kelpuuttaa pitkin hampain taalamme. "Are you sure you want to do this? It's very, very tough", myyjä kysyy. Kenelläkään meistä ei ole millään tavalla rankkoja vesiskootterikokemuksia, joten ignoraamme ihmettelyt ja vuokraamme hymistellen kaikille omat skootterit auringonlaskuun asti. Puoliväkisin meille tuputetaan seuraksi ranskalainen entinen temppukisa-ammattilainen, joka näyttää tietä ja auttaa mahdollisen hädän tullen.

Alkumatka on varsin leppoisaa, ja kun tuliterät skootteritkin painavat aalloilla 60 mailia tunnissa, ihmettelen edelleen että mikä osa tässä muka on rankkaa. Pysähdymme toiselle puolelle saarta syömään lounasta hiljaiselle rannalle, jossa pienenpieni ravintola myy juustohampurilaisia suoraan grillistä.

Nouseva myrsky taka-alalla.

Lounaan jälkeen haluaisimme jo jatkaa matkaa, mutta oppaamme neuvoo löhöilemään hetken. Saattaa kuulemma tulla ylös muuten, sillä horisontissa on nousemassa myrsky.

Pienen lepotauon jälkeen jatkamme matkaa. Käännymme rannan suojaisasta poukamasta ensimmäistä kertaa avomerelle, jolloin loppumatkan todellisuus paljastuu. Aallokko on aivan hillitön. Emme voi ajaa lähellekään maksiminopeuksia, koska parimetriset aallot heittelevät meitä puolelta toiselle. Vettä tulee naamaan äyskärikaupalla niin merestä kuin taivaalta, ja suojalaseista huolimatta on vaikea nähdä yhtään mitään. Meille on annettu ohjeeksi ajaa kolmenkymmenen metrin etäisyydellä toisistamme kolarien välttämiseksi, mutta en näe ketään missään suunnassa meriveden sokaisemana. Moottorien äänet sentään kuuluvat molemmilla puolilla. Painan eteenpäin toivoen, etten törmää mihinkään. Aina välillä korkean aallon tullessa meri katoaa alta, ja parin sekunnin ilmalennon ajan ehtii tosissaan miettiä, että koskahan reidet ja selän hajottava tömähdys taas tulee. Ja aina se tulee, joka kerta kovempana kuin ennen. Onnistun kerran jopa lentämään tangon yli suolaiseen kylpyyn ja satutan samalla sormeni. Skoottereissa on onneksi systeemi, että laite pysähtyy heti kuskin repäistyä rannehihnan irti kyydistä pudottuaan.

Neljä tuntia myöhemmin olemme kiertäneet koko saaren ja päässeet takaisin lähtöpaikalle. Matkamittari näyttää reilua 70 mailia. Minua sattuu joka paikkaan. Jaloista on lähtenyt tunto jo ajat sitten, selkää jomottaa niin vietävästi. Minulla ei ole koskaan ollut näin hauskaa. Päätän jo tehdä saman uudestaan, kunnes huomaan kämmenessäni olevan haavan. En edes tiedä, mistä se on tullut, mutta puristusvoimani on mennyttä. Ehkä myyjä oli sittenkin oikeassa avomeriajelun rankkuudesta.

Sunnuntai 2.12.

Kun herätyskello soi, minulla on suuria vaikeuksia saada painettua hälytystä hiljaiseksi. En nimittäin meinaa päästä sängystä ylös. Ihan sama mihin suuntaan käännyn, aina löytyy jomottavia lihaksia. Reisiini sattuu niin paljon, että joudun ottamaan tukea pöydästä noustakseni seisomaan. Nyt tarvitaan vapaapäivää.

Päätämme suunnata saksalaisten kanssa Pinel Islandille venematkan päähän St. Maartenin koillisosasta, jonka pitäisi olla paras snorklauspaikka näillä main. Ajamme ensin taksilla lähes tunnin mutkittelevia teitä, joiden reunustoilla päivystää satunnaisia vuohia ja lehmiä. Koska olemme matkassa pokerinpelaajaporukalla, arvomme iPhonen nopanheittosoftalla taksin maksajan. Se en ole onneksi minä, sillä edellisillan hävitty viiden hengen ja 400 taalan illallisflippi kirvelee hieman yhä. Lopulta pääsemme Orient Bayn veneterminaaliin etsimään venetaksia. Se on parhaat päivänsä nähnyt, mutta saamme kuitenkin kyydin. Kuski lupaa tulla hakemaan viideltä takaisin mantereelle, joten meillä on koko päivä aikaa pienenpienellä paratiisisaarella, jossa ei ole minkäänlaisia teitä.

Lauttaterminaali á la St. Maarten.

Pinel Island on juuri sellainen trooppinen paratiisi, josta näen märkiä päiväunia. Asukkaita on tasan nolla. Koska täällä sataa kohtuullisen usein, maan päällä on vihreää kuin sademetsässä. Vesi taas on niin kirkkaan turkoosia, että sitä voisi tuijottaa tuntikausia.

Kysymme saaren ainoasta ravintolasta snorklausvihjeitä ja kävelemme neuvottua reittiä. Löydämme lopulta niemenkärjestä pienenpienen puumökin, jota pitävä keski-ikäinen nainen osoittaa vedenalaisen snorklauspolun alkupisteen.

Seuraavat tunnit menevät veden alla. Mieleni lepää heti, kun pääsen potkimaan poispäin rannasta kohti koralliriuttaa. Tämä on itse asiassa ensimmäinen kerta, kun lähden kunnolliselle snorklauspolulle maasta käsin, tähän mennessä kaikki ovat olleet veneretkiä ennaltasuunniteltuihin paikkoihin. Startti on aika hankala, kun merisiilien kansoittama pohja on aivan liian matala ja ristiaallokko häiritsee sekä uimista että hengittämistä. Noin sadan metrin päässä rannasta pohja katoaa alta ja näkymät kirkastuvat. Joka puolella näkyy kaloja kaikissa sateenkaaren väreissä ja neonoransseja, jättikokoisilta aivoilta näyttäviä koralleja.

Jossain vaiheessa polku menee entistä kauemmas rannasta, ja pohja syvenee yli kymmenen metrin. Aurinkokin menee pilveen, ja näkyvyys heikkenee radikaalisti. Katselen vähän aikaa ympärilleni vedenpinnan päällä, ja näen kuinka polku kiertää kaukaa niemenkärjen ympäri. Toisella puolella pitäisi olla merikilpikonnia, joten pusken eteenpäin. Jostain ui viereeni parvi pieniä miekkakaloja, jotka eivät hätkähdäkään minua. Uimme minuuttikaupalla samaan suuntaan toisiamme katsellen, kunnes yhtäkkiä koko parvi singahtaa kaukaisuuteen niin nopeasti, etten ehdi edes huomata. Reitin päässä ei näy merikilpikonnia, vaikka odottelen hyvän tovin katsellen samalla muuta merenalaista elämää. Uin lopulta vielä samaa reittiä takaisin. Olen huomaamattani viettänyt vedessä yli kolme tuntia.

Saksalaiset olivat luovuttaneet jo aiemmin ja löytäneet tiensä lähes autiolle hiekkarannalle. Nautimme kiireettömän lounaan päivänvarjon jutellen niitä näitä. Yhtäkkiä havahdun siihen, että kello on yli neljä emmekä ole vielä kiivenneet saaren korkeimmalle kohdalle katselemaan näköaloja. Muut saksalaiset eivät jaksa liikkua mukavista riippumatoistaan ja tilaavat olutta, mutta minä ja valokuvausta harrastava ystäväni Daniel lähdemme matkaan.

Vaikka Pinel Island ei ole kovin iso, polkua huipulle ei löydy mistään. Kukkula on joka suunnasta niin korkean heinän peittämä, ettei sen läpi voi mennä ainakaan ilman jonkinlaista viidakkoveistä. Kukkula on kuitenkin yhdessä suunnassa rannassa kiinni, joten päätämme laskeutua vesirajaan ja yrittää sitä kautta. Sieltä löytyykin juuri sen näköinen seinämä, että sen kiipeäminen flip-flopeissa ei ole välttämättä se kaikista paras idea, mutta kuitenkin tehtävissä. Vaihtoehtoja ei ole, koska aika on loppumassa. Jos missaamme venetaksin, jäisimme sähköttömälle saarelle yöksi, mikä ei sekään varsinaisesti houkuta. Daniel painelee eteenpäin lenkkareissaan, minä etenen huomattavasti hitaammin kenkävalinnastani ja edelleen kolottavista reisistäni johtuen.

Pääsen lopulta myös huipulle, ja näkymä on hien otsalle saaneen kiipeämisen arvoinen:

Maanantai 3.12.

Päivä menee lähirannalla, koska neljältä pitää mennä pelaamaan Unibet Openin 1650 euron pääturnausta. Hymistelen heti mielessäni, kun minut arvotaan amatöörejä pursuavaan aloituspöytään. Pelaan erinomaisesti ja hyvällä asenteella ensi sekunnista alkaen, mutta kuten niin monta kertaa ennenkin, pokerijumalat eivät ole puolellani. Vastustaja osuu viisiprosenttiseen ihmeeseensä, ja putoan toisena kaikista pelaajista. Kello on vasta kuusi. Kaikki pelaajat eivät ole vielä edes saapuneet koko saarelle. Tunnen oloni tyhmäksi, vaikka tiedänkin pelanneeni niin hyvin kuin mahdollista. Kaikkeen muuhun pokerissa turtuu aika nopeasti, eikä mikään netissä hävitty rahasumma oikein tunnu enää miltään (tämä on siis hyvä asia). Mutta live-turnauksista putoaminen on aina yhtä vaikeaa, ja seuraavat tunnit menevät apaattisissa tunnelmissa.

Ikävät tunnelmat katoavat onneksi nopeasti järjestäjäfirman organisoimissa rantabileissä. Siemailen mojitoa suomalaisten kaverieni kanssa, joita en ole nähnyt kuukausiin. Yleensä turnausreissuilla parasta on get-together ulkomaalaisten kaverien kanssa, mutta tällä kertaa olen ollut jenkkien ja saksalaisten seurassa jo pidemmän aikaa ja suomalaisia taas en ole nähnyt aikoihin. Vaihdamme kuulumisia ja tilaamme vähän liian monta mojitoa. Elämä on oikestaan aika mukavaa.

Jossain vaiheessa iltaa ohjelmanumerona on rapuajot, joissa numeroidut ravut yrittävät nousta hiekkakuopasta ja ensimmäisenä pinnalle kohoavaa voi betsata. Minä ja ystäväni olemme löytäneet mojito-lasin pohjalta sisäiset luonnonsuojelijamme, joten päätämme vapauttaa ravut kisan jälkeen orastavalta lautaselle päätymiseltä. Rapuja säilytetään ahtaassa sangossa dj-kopin takana. Kaverini harhauttaa dj:n kysymällä epämääräisiä kysymyksiä 90-luvun teknosta, ja minä nappaan sangon. Kierrämme koko juhlapaikan sankoa piilotellen ja laskeudumme vesirajaan.

Kymmenen vahvasti terästetyn mojiton jälkeen tämä tuntuu suuremmalta uroteolta kuin se onkaan, mutta onnittelemme toisiamme päivän hyvästä työstä ja kippistämme muovimukiin tehdyillä mojitoillamme samalla, kun ravut ryömivät vauhdikkaasti koloihinsa piiloon. Seuraavana päivänä ne luultavasti puristavat saksillaan ärsyttäviä ranskalaisturisteja varpaasta. Se mielikuva ei haittaa ainakaan minua.

Farewell, comrades!

Loppureissu Montrealissa sujui aika lailla käsikirjoituksen mukaan. Ammuin kaksi $3500 hintaista laukausta pääturnaukseen. Ensimmäisellä yrityksellä putosin ennen kuin suurin osa pelaajista oli ehtinyt edes istua alas. Toisella kerralla sätkin sentään kuusi tuntia, mutta lopputulos oli sama. Pelasin tähän päälle vielä kaksi sivuturnausta, myöskin ilman mitään happea. Lisämiinuksena omaan ärsyttävän taitavia kavereita, sillä käytännössä jokainen Montrealissa tuntemani ihminen pääsi jatkoon, mikä eliminoi tehokkaasti illanviettomahdollisuudet niin perjantain kuin lauantainkin osalta.

Sunnuntaina vetäydyin pelaamaan nettipokeria, ja vähemmän yllättäen voitin suurimman osan live-tappioista takaisin yhdellä istumalla. Aloitin pelaamaan aamukahdeksalta ja lopetin 22:30 illalla. Tässä vaiheessa olin melkoisen väsynyt mutta myös nälkäinen, ja päädyin menemään myöhäiselle illalliselle tässä blogissa aiemmin mainitun ystäväni Pratyushin kanssa. Törmäsimme matkalla sattumalta pariin yhteiseen ystäväämme, joiden seurassa taas oli Kanadan kautta aikain menestynein pokerinpelaaja Daniel Negreanu erittäin tukevassa humalatilassa. Yksi asia johti toiseen, ja muutamaa tuntia myöhemmin olin aamukolmelta sunnuntain ja maanantain välisenä yönä juomassa shotteja täpötäydessä (!!!) yökerhossa. Aiemmin mainituilla kavereillani kävi kaikilla sunnuntain aikana yksitellen huonot pääturnauksessa, ja saimme pikkutunneilla kasaan aivan loistavan korporaation. Pidimme vielä jatkot jonkun hotellihuoneessa, ja pääsin lopulta nukkumaan joskus aamuseitsemältä.

(03:30 otettu ainoa otos illalta. Vasemmalla Pratyush, humaltuneet minä ja Daniel sekä taustalla parin vuoden takainen maailmanmestari Jonathan Duhamel, kanadalainen hänkin.)

Lentoni kohti St. Maartenia lähti tiistaina aamukuudelta. Ensimmäinen osuus eli Montreal-New York sujui moitteettomasti. New Yorkissa omasin neljä tuntia vaihtoaikaa, minkä voisi kuvitella olevan riittävästi jatkolennolle ehtimiseen. Omalla kohdallani neljässä tunnissa oli ainakin yksi liikaa, sillä kolme tuntia väsymystä vastaan taisteltuani onnistuin nukahtamaan istualleni lentoaseman penkille ja missaamaan jatkoyhteyden. Havahduin suunnilleen samalla sekunnilla kun koneen oli määrä nousta ilmaan. Ryntäsin pienoisessa paniikissa American Airlinesin tiskille, mutta mitään ei ollut tehtävissä. New York-Miami missattu, ja suurempana ongelmana myös Miami-St. Maarten.

Tämä oli luullakseni kolmas kerta, kun olen missannut AA:n lennon jenkeissä. En vieläkään tiedä miksi, mutta jostain syystä olen joka kerta saanut uudet lennot ilmaiseksi vaikka joka kerta vika on ollut täysin itsessäni enkä ole sitä myöskään yrittänyt mitenkään kiistää. Niin nytkin. Yksinkertaisesti kysyin, että mitä nyt tehdään, ja virkailija antoi liput seuraaville lennoille. En oikein usko, että tässä mentiin naamakertoimilla, joten ilmeisesti tämä on yleinen käytäntö jenkeissä tai ainakin AA:lla. Ei muuten toimi Euroopassa ainakaan oman kokemukseni mukaan.

Lento Miamiin lähti vielä ihan säädylliseen aikaan iltapäivällä, mutta illan viimeiseen St. Maartenin koneeseen ei ollut toivoa ehtiä. Siispä nukuin yön Miamissa ja boardasin ensimmäisen aamulennon. Tänne 32 asteen helteeseen Princess Julianan kansainväliselle lentokentälle laskeuduin keskiviikkona iltapäivällä. Ja melkoinen laskeutuminen olikin.

Saint Maarten on siis pienenpieni saari Karibialla (ks. kuva yllä). Asukkaita on 40000 hollantilaista ja toinen mokoma ranskalaisia, ja paikka on jaettu kahtia näiden valtioiden kesken. Suurin matkailuvaltti on tietenkin ilmasto ja loputtomat vesiurheilumahdollisuudet, etenkin sukeltajia ja snorklaajia tänne pyhiinvaeltaa pilvin pimein koralliriuttoja, merikilpikonnia, rauskuja ja erilaisia värikkäitä kaloja ihmettelemään. Maanpinnalla olevista nähtävyyksistä erottuu vain yksi, nimittäin edellämainittu lentokenttä.

Princess Julianan lentokenttä on aivan kuuluisan Maho Beachin kupeessa, kiitorata alkaa noin kymmenen metriä lähimmästä auringonpalvojasta. Vietin itsekin ensimmäisen päivän kyseisellä rannalla, ja kieltämättä on aika hauskaa ihmetellä nipin napin pään yli laskeutuvia koneita. Suurin osa on harmittomia pikkukoneita, mutta muutaman kerran päivässä jostain tulee myös täysikokoinen 747 joka sekä pitää älytöntä ääntä että näyttää viimeiseen asti siltä, että on tulossa suoraan päälle (kiitorata on lyhyt, joten suurien koneiden pitää laskeutua ihan kiitoradan kärkeen). Lähtiessään koneet taas puhaltavat rannalle suihkumoottoreistaan sellaisen ilmavirtauksen, että ihmiset lentelevät mereen ja/tai hiekalle. Suurta huvia turistien keskuudessa on pitää lentokentän aidasta kiinni ja lentää sitten metrikaupalla taaksepäin hiekalle tai veteen. Yritin ottaa tästäkin valokuvaa, mutta kuvaaja melkein tukehtui hiekkamyrskyyn ja kamera oli hajota.

Olen täälläkin, yllätys yllätys, pokeriturnausmatkalla. 1650 euron hintainen Unibet Open Grand Final pyörähtää käyntiin ylihuomenna, mikä tarjoaa loistavan tekosyyn lomailemiselle. Oikeasti en tosin oleta voittavani turnauksesta yhtään mitään, mutta erilaisille vesiaktiviteeteille minulla on sen sijaan kovat odotukset. Sanon "odotukset", koska reilun kahden vuorokauden saarella olemisen jälkeen en ole saanut vielä aikaiseksi mitään kovin ihmeellistä. Keskiviikkona laskeuduin niin myöhään, etten ehtinyt edes rannalle. Torstaina vietin päivän Maho Beachilla koneita ihmettelemässä. Tänään yritin käydä ensimmäisen kerran snorklaamassa, mutta feilasin pahasti taustatutkimuksessa. Paikka, johon ajatin itseni venetaksilla oli varsin kuollut. Koralliriutasta oli tuskin mitään jäljellä, eikä meressä näkynyt sen kummemmin rauskuja kuin merikilpikonniakaan. Koska kaikki kunnolliset snorklaus/sukelluspaikat ovat pitemmän venematkan päässä rannasta ja vaatinevat myös jonkinlaista paikallistuntemusta, epäilen että joudun seuraavalla yrityksellä nielemään järjestettyjä matkoja kohtaan kohdistuvan ärtymykseni ja menemään paikallisen oppaan vetämälle snorklauskierrokselle, joita täältä lähtee päivittäin pilvin pimein kymmenien kilometrien päähän koralliriutoille. Huomenna jätän tosin räpylät hotellille, sillä päätimme yhdessä kolmen saksalaisen ystäväni kanssa vuokrata vesiskootterit ja painella niillä koko saaren ympäri. Aikaa tähän pitäisi mennä 5-6 tuntia.

Täällä ei siis toistaiseksi ole ketään muita tuttuja kuin nämä kolme saksalaista, joiden kanssa olen reissannut monesti ennenkin. Maanantaina tänne pamahtaa sitten toistakymmentä suomalaistakin kyseistä turnausta varten. Epäilemättä ihan virkistävää puhua pitkästä aikaa suomeakin. Vähemmän virkistävää lienee sitten se mojitojen litkiminen, joka tuskin ihan heti loppuu.

Turnaus pelataan Casino Royale-nimisellä pikkukasinolla hotellin vieressä. Kyseinen kasino on hauskimpia paikkoja, missä olen pokeria pelannut. Mitään turvatoimia ei ole, henkkareita ei kysytä ja meno on muutenkin varsin liberaalia. Kuulin Suomen pokeriomatunto Juha Helpiltä, että täällä on vuosien saatossa ryöstetty useita pokerinpelaajia väkivaltaisesti. Tanskalaista kilpaveljeä oli sohaistu veitsellä kurkkuun hengenvaarallisesti, tosin tästä voi ehkä syyttää itseäänkin jos ei anna veistä heiluttavalle ryöstäjälle kultaketjua kaulastaan. Itse en ole havainnut täällä mitään muuta kuin leppoisia auringonpalvojia ja pilviveikkoja, ja tuskin tulen näkemäänkään niin kauan kun en heiluttele setelitukkoja kolmessa promillessa yökerhon edessä.

Olemme majoittuneet Sonesta Resortille Maho Beachin kupeeseen, joka on pitkäaikaisimpia hotelliyrityksiä saarella. Se on varsin tyypillinen hotelli Karibialla: Maksaa helvetisti, virallisesti 4,5 tähteä mutta käytännössä puolet voisi ottaa pois, ulkoilmapuitteet ovat hulppeat omasta rannasta ja rantabaarista uima-altaisiin ja muihin aktiviteetteihin, huoneissa taas ei toimi mikään. Äänieristystä ei ole, eli laskeutuvat koneet herättävät melko tehokkaasti aamukahdeksasta eteenpäin. Netti ei toimi juuri ollenkaan (mitä en tosin odottanutkaan). Ensimmäisenä iltana koko hotellista meni sähköt kolme kertaa niin, että ihmisiä jäi jumiin hisseihin ja koko aula oli pimeänä. Viimeisen sähkökatkon aikana menin nukkumaan, ja heräsin aamuviideltä siihen kun telkkari meni itsestään päälle. Tänään vesi oli poikki kevyet kuusi tuntia kuumimpaan aikaan päivästä, minkä seurauksena kävin meressä aamusuihkussa ja pesin hampaat vesipullon avulla. Mutta kuten kaikkialla muuallakin Karibialla, millään ongelmilla ei ole kauheasti väliä, sillä kukapa tänne tulee hotellissa pyörimään.

PS. Tässä vielä hauska video St. Maarten-laskeutumisesta, alkaa noin kohdassa 00.40: http://www.youtube.com/watch?v=SCIJ0F62og4