Vaikeaa elämää Karibialla, osa 1

Lauantai 1.12.

Herään jo aamukymmeneltä, sillä minun on määrä tavata saksalaisystäväni hotellin aulassa ja matkata kohti vesiskootterivuokraamoa. Googlen mukaan saaren kiertämiseen menee noin 5-6 tuntia, ja koska aurinko laskee iltakuudelta, ei myöhempäänkään juuri voi nukkua.

Pomppuista taksimatkaa ja hätäisesti syötyä aamupalaa myöhemmin olemme Ranskan puolella vuokraamossa. Kaikille meille tulee yllätyksenä, että Ranskan puolella valuuttana ovat dollarien sijaan eurot. Itse fiksuna vaihdoin eurot pois juuri edellisenä iltana. Vuokraamo onneksi kelpuuttaa pitkin hampain taalamme. "Are you sure you want to do this? It's very, very tough", myyjä kysyy. Kenelläkään meistä ei ole millään tavalla rankkoja vesiskootterikokemuksia, joten ignoraamme ihmettelyt ja vuokraamme hymistellen kaikille omat skootterit auringonlaskuun asti. Puoliväkisin meille tuputetaan seuraksi ranskalainen entinen temppukisa-ammattilainen, joka näyttää tietä ja auttaa mahdollisen hädän tullen.

Alkumatka on varsin leppoisaa, ja kun tuliterät skootteritkin painavat aalloilla 60 mailia tunnissa, ihmettelen edelleen että mikä osa tässä muka on rankkaa. Pysähdymme toiselle puolelle saarta syömään lounasta hiljaiselle rannalle, jossa pienenpieni ravintola myy juustohampurilaisia suoraan grillistä.

Nouseva myrsky taka-alalla.

Lounaan jälkeen haluaisimme jo jatkaa matkaa, mutta oppaamme neuvoo löhöilemään hetken. Saattaa kuulemma tulla ylös muuten, sillä horisontissa on nousemassa myrsky.

Pienen lepotauon jälkeen jatkamme matkaa. Käännymme rannan suojaisasta poukamasta ensimmäistä kertaa avomerelle, jolloin loppumatkan todellisuus paljastuu. Aallokko on aivan hillitön. Emme voi ajaa lähellekään maksiminopeuksia, koska parimetriset aallot heittelevät meitä puolelta toiselle. Vettä tulee naamaan äyskärikaupalla niin merestä kuin taivaalta, ja suojalaseista huolimatta on vaikea nähdä yhtään mitään. Meille on annettu ohjeeksi ajaa kolmenkymmenen metrin etäisyydellä toisistamme kolarien välttämiseksi, mutta en näe ketään missään suunnassa meriveden sokaisemana. Moottorien äänet sentään kuuluvat molemmilla puolilla. Painan eteenpäin toivoen, etten törmää mihinkään. Aina välillä korkean aallon tullessa meri katoaa alta, ja parin sekunnin ilmalennon ajan ehtii tosissaan miettiä, että koskahan reidet ja selän hajottava tömähdys taas tulee. Ja aina se tulee, joka kerta kovempana kuin ennen. Onnistun kerran jopa lentämään tangon yli suolaiseen kylpyyn ja satutan samalla sormeni. Skoottereissa on onneksi systeemi, että laite pysähtyy heti kuskin repäistyä rannehihnan irti kyydistä pudottuaan.

Neljä tuntia myöhemmin olemme kiertäneet koko saaren ja päässeet takaisin lähtöpaikalle. Matkamittari näyttää reilua 70 mailia. Minua sattuu joka paikkaan. Jaloista on lähtenyt tunto jo ajat sitten, selkää jomottaa niin vietävästi. Minulla ei ole koskaan ollut näin hauskaa. Päätän jo tehdä saman uudestaan, kunnes huomaan kämmenessäni olevan haavan. En edes tiedä, mistä se on tullut, mutta puristusvoimani on mennyttä. Ehkä myyjä oli sittenkin oikeassa avomeriajelun rankkuudesta.

Sunnuntai 2.12.

Kun herätyskello soi, minulla on suuria vaikeuksia saada painettua hälytystä hiljaiseksi. En nimittäin meinaa päästä sängystä ylös. Ihan sama mihin suuntaan käännyn, aina löytyy jomottavia lihaksia. Reisiini sattuu niin paljon, että joudun ottamaan tukea pöydästä noustakseni seisomaan. Nyt tarvitaan vapaapäivää.

Päätämme suunnata saksalaisten kanssa Pinel Islandille venematkan päähän St. Maartenin koillisosasta, jonka pitäisi olla paras snorklauspaikka näillä main. Ajamme ensin taksilla lähes tunnin mutkittelevia teitä, joiden reunustoilla päivystää satunnaisia vuohia ja lehmiä. Koska olemme matkassa pokerinpelaajaporukalla, arvomme iPhonen nopanheittosoftalla taksin maksajan. Se en ole onneksi minä, sillä edellisillan hävitty viiden hengen ja 400 taalan illallisflippi kirvelee hieman yhä. Lopulta pääsemme Orient Bayn veneterminaaliin etsimään venetaksia. Se on parhaat päivänsä nähnyt, mutta saamme kuitenkin kyydin. Kuski lupaa tulla hakemaan viideltä takaisin mantereelle, joten meillä on koko päivä aikaa pienenpienellä paratiisisaarella, jossa ei ole minkäänlaisia teitä.

Lauttaterminaali á la St. Maarten.

Pinel Island on juuri sellainen trooppinen paratiisi, josta näen märkiä päiväunia. Asukkaita on tasan nolla. Koska täällä sataa kohtuullisen usein, maan päällä on vihreää kuin sademetsässä. Vesi taas on niin kirkkaan turkoosia, että sitä voisi tuijottaa tuntikausia.

Kysymme saaren ainoasta ravintolasta snorklausvihjeitä ja kävelemme neuvottua reittiä. Löydämme lopulta niemenkärjestä pienenpienen puumökin, jota pitävä keski-ikäinen nainen osoittaa vedenalaisen snorklauspolun alkupisteen.

Seuraavat tunnit menevät veden alla. Mieleni lepää heti, kun pääsen potkimaan poispäin rannasta kohti koralliriuttaa. Tämä on itse asiassa ensimmäinen kerta, kun lähden kunnolliselle snorklauspolulle maasta käsin, tähän mennessä kaikki ovat olleet veneretkiä ennaltasuunniteltuihin paikkoihin. Startti on aika hankala, kun merisiilien kansoittama pohja on aivan liian matala ja ristiaallokko häiritsee sekä uimista että hengittämistä. Noin sadan metrin päässä rannasta pohja katoaa alta ja näkymät kirkastuvat. Joka puolella näkyy kaloja kaikissa sateenkaaren väreissä ja neonoransseja, jättikokoisilta aivoilta näyttäviä koralleja.

Jossain vaiheessa polku menee entistä kauemmas rannasta, ja pohja syvenee yli kymmenen metrin. Aurinkokin menee pilveen, ja näkyvyys heikkenee radikaalisti. Katselen vähän aikaa ympärilleni vedenpinnan päällä, ja näen kuinka polku kiertää kaukaa niemenkärjen ympäri. Toisella puolella pitäisi olla merikilpikonnia, joten pusken eteenpäin. Jostain ui viereeni parvi pieniä miekkakaloja, jotka eivät hätkähdäkään minua. Uimme minuuttikaupalla samaan suuntaan toisiamme katsellen, kunnes yhtäkkiä koko parvi singahtaa kaukaisuuteen niin nopeasti, etten ehdi edes huomata. Reitin päässä ei näy merikilpikonnia, vaikka odottelen hyvän tovin katsellen samalla muuta merenalaista elämää. Uin lopulta vielä samaa reittiä takaisin. Olen huomaamattani viettänyt vedessä yli kolme tuntia.

Saksalaiset olivat luovuttaneet jo aiemmin ja löytäneet tiensä lähes autiolle hiekkarannalle. Nautimme kiireettömän lounaan päivänvarjon jutellen niitä näitä. Yhtäkkiä havahdun siihen, että kello on yli neljä emmekä ole vielä kiivenneet saaren korkeimmalle kohdalle katselemaan näköaloja. Muut saksalaiset eivät jaksa liikkua mukavista riippumatoistaan ja tilaavat olutta, mutta minä ja valokuvausta harrastava ystäväni Daniel lähdemme matkaan.

Vaikka Pinel Island ei ole kovin iso, polkua huipulle ei löydy mistään. Kukkula on joka suunnasta niin korkean heinän peittämä, ettei sen läpi voi mennä ainakaan ilman jonkinlaista viidakkoveistä. Kukkula on kuitenkin yhdessä suunnassa rannassa kiinni, joten päätämme laskeutua vesirajaan ja yrittää sitä kautta. Sieltä löytyykin juuri sen näköinen seinämä, että sen kiipeäminen flip-flopeissa ei ole välttämättä se kaikista paras idea, mutta kuitenkin tehtävissä. Vaihtoehtoja ei ole, koska aika on loppumassa. Jos missaamme venetaksin, jäisimme sähköttömälle saarelle yöksi, mikä ei sekään varsinaisesti houkuta. Daniel painelee eteenpäin lenkkareissaan, minä etenen huomattavasti hitaammin kenkävalinnastani ja edelleen kolottavista reisistäni johtuen.

Pääsen lopulta myös huipulle, ja näkymä on hien otsalle saaneen kiipeämisen arvoinen:

Maanantai 3.12.

Päivä menee lähirannalla, koska neljältä pitää mennä pelaamaan Unibet Openin 1650 euron pääturnausta. Hymistelen heti mielessäni, kun minut arvotaan amatöörejä pursuavaan aloituspöytään. Pelaan erinomaisesti ja hyvällä asenteella ensi sekunnista alkaen, mutta kuten niin monta kertaa ennenkin, pokerijumalat eivät ole puolellani. Vastustaja osuu viisiprosenttiseen ihmeeseensä, ja putoan toisena kaikista pelaajista. Kello on vasta kuusi. Kaikki pelaajat eivät ole vielä edes saapuneet koko saarelle. Tunnen oloni tyhmäksi, vaikka tiedänkin pelanneeni niin hyvin kuin mahdollista. Kaikkeen muuhun pokerissa turtuu aika nopeasti, eikä mikään netissä hävitty rahasumma oikein tunnu enää miltään (tämä on siis hyvä asia). Mutta live-turnauksista putoaminen on aina yhtä vaikeaa, ja seuraavat tunnit menevät apaattisissa tunnelmissa.

Ikävät tunnelmat katoavat onneksi nopeasti järjestäjäfirman organisoimissa rantabileissä. Siemailen mojitoa suomalaisten kaverieni kanssa, joita en ole nähnyt kuukausiin. Yleensä turnausreissuilla parasta on get-together ulkomaalaisten kaverien kanssa, mutta tällä kertaa olen ollut jenkkien ja saksalaisten seurassa jo pidemmän aikaa ja suomalaisia taas en ole nähnyt aikoihin. Vaihdamme kuulumisia ja tilaamme vähän liian monta mojitoa. Elämä on oikestaan aika mukavaa.

Jossain vaiheessa iltaa ohjelmanumerona on rapuajot, joissa numeroidut ravut yrittävät nousta hiekkakuopasta ja ensimmäisenä pinnalle kohoavaa voi betsata. Minä ja ystäväni olemme löytäneet mojito-lasin pohjalta sisäiset luonnonsuojelijamme, joten päätämme vapauttaa ravut kisan jälkeen orastavalta lautaselle päätymiseltä. Rapuja säilytetään ahtaassa sangossa dj-kopin takana. Kaverini harhauttaa dj:n kysymällä epämääräisiä kysymyksiä 90-luvun teknosta, ja minä nappaan sangon. Kierrämme koko juhlapaikan sankoa piilotellen ja laskeudumme vesirajaan.

Kymmenen vahvasti terästetyn mojiton jälkeen tämä tuntuu suuremmalta uroteolta kuin se onkaan, mutta onnittelemme toisiamme päivän hyvästä työstä ja kippistämme muovimukiin tehdyillä mojitoillamme samalla, kun ravut ryömivät vauhdikkaasti koloihinsa piiloon. Seuraavana päivänä ne luultavasti puristavat saksillaan ärsyttäviä ranskalaisturisteja varpaasta. Se mielikuva ei haittaa ainakaan minua.

Farewell, comrades!

Kirjoitettaessa soi Bright Eyes - I'm Wide Awake, It's Morning