Miikka Anttonen

Kello 14:25

Olemme grillaneet itseämme tarpeeksi, ja nestehukka pakottaa etsimään juotavaa. Lämpötila on edelleen 30 asteen pinnassa. Kävelemme parisataa metriä rantaa takaisinpäin, kun vastaan tulee perinteinen kookospähkinäkoju. Kookosvesi oli suurimpia menoeriäni Suomessa, ja aina kaukomailla ollessani nautiskelen kookospähkinöitä niin paljon kuin mahdollista. Tämänkertaista kojua pitää kuusikymppinen meksikolaismies, joka puhuu vielä vähemmän englantia kuin minä espanjaa. Kookospähkinä veitsellä juomakelpoiseksi hakattuna maksaa 35 pesoa eli noin kolme euroa. Hinnassa lienee noin 30 pesoa turistilisää, sillä keskiveroateria täällä maksaa yhden ja kahden euron väliltä. Maksamme kuitenkin täyden hinnan mielellämme, sillä olemme luultavasti ukon päivän ainoat asiakkaat. Jotenkin täällä kävellessä tulee aina välillä huono omatunto. Ei tietenkään ole meidän syytämme, että satuimme syntymään rikkaisiin maihin tai että pelaamme joka päivä absurdeista rahasummista korttia ammatiksemme. Ja varmasti suurin osa meksikolaisista on ihan yhtä onnellisia kuin suomalaisetkin. Mutta silti, kun katsoo vuosikausia kaupungin "keskustassa" maanneita puolivalmiita hökkeleitä luksushotellien vieressä, tekee mieli ostaa jokainen taco-kioski tyhjäksi ihan vain siksi, että saisi tukea paikallisten elinkeinoja. En edes halua ajatella, miten suuri osa näidenkin yrittäjien elannosta menee vielä Tijuana-kartellin suojelurahoihin.

Ystävällinen herrasmies on hyvillään asiakkaista ja hakkaa kolme kookospähkinää vaivattomasti juomakelpoisiksi ja tökkää sisään muoviset pillit. Ohitse pyyhältää pari ratsastajaa hevosillaan. Juoma on taivaallista kuten aina. Kun olemme juoneet kaiken nesteen, kookosmies ottaa pähkinät ja erottaa veitsellä sisäosan valkoisen tavaran kuoresta, leikkaa sen viipaleiksi ja laittaa päälle lime-mehua ja chilipulveria. Kyseessä on perinteinen meksikolainen herkku, ja yksi elämäni parhaista välipaloista. Ainoa ongelma on, että sen jälkeen tekisi taas mieli taas juoda.

Jatkamme matkaa rannan toiseen päähän korkealle laiturille. Siellä on enemmän porukkaa kuin muualla Rosaritossa yhteensä. Kalastajat seisovat vieri vieressä ja heittelevät vieheitään veteen. Monella on lapsia mukana. Laiturin loppupäässä odottaa kyltti, joka varoittaa vaarasta. Ruosteinen rautakehikko estää pääsyn laiturin päähän. Käännymme takaisin. Laiturin toinen pää vie suoraan neljän tähden Rosarito Beach Hotelin pihalle. Mietimme, josko uskaltaisimme oikaista aidatun hotellin läpi. Missään ei näy vartijoita, joten otamme riskin. Hotellissa ei ole ketään, aulassa ei ole ketään, vastaanottovirkailijaakaan ei näy. Rosaritolla ei tosiaan pyyhi kovin hyvin.

Kello 15:00

Lähimmän taco-pisteen löytäminen ei vie kauaa. Tiskin takana seisoo viisikymppinen nainen. Ravintola on tyhjä. Tilaamme 6 tacoa, kolme burritoa tulisella riisillä ja virvoitusjuomat. Yhteishinta: 6 euroa. Ruoka on taivaallista. Syödessämme ravintolan ohi menee pari keski-ikäistä jenkkinaista. He nyrpistävät nenäänsä likaiselle katuruokalalle ja jatkavat luultavasti jompaankumpaan kaupungin parista hienostoravintolasta (aterian hinta: noin 8 euroa). Heidän perässään kipittää päätä lyhyempi meksikolaismies rihkamateline kädessään.

Juttelemme syödessämme omistajanaisen kanssa. Hän puhuu kohtalaista englantia, ja ymmärrän suurimman osan väliin tungetuista espanjankielisistä sanoista. Hän kertoo, että nyt on off-season ja kaupungissa pyörii ainoastaan rikkaita jenkkieläkeläisiä. "Olette ainoat nuoret ihmiset, joita olen nähnyt pariin viikkoon", hän kertoo ja ihmettelee, miksemme muiden tavoin ole kivenheiton päässä Tijuanassa bilettämässä. Yritämme selittää pokerinpelaamistamme ja sen vaatimaa rauhaa, mutta viesti ei ihan mene perille. Nainen kuitenkin nyökkäilee ja hymyilee, varmaan salaa ihmetellen miksemme vain ole rajan toisella puolella kasinolla uhkapelaamassa. Kaverini Shane uskaltautuu kysymään huumekartelleista. Naisen ilme vakavoituu heti, ja hän ei selvästikään halua puhua aiheesta. Sen verran saamme irti, että presidentti Calderón on kuulemma täysi paska ja huumesota turha. Hänkin tuntee ihmisiä, jotka ovat kartellin palveluksessa. Ennen presidentin puuttumista asiaan huumebisnes oli suhteellisen leppoisaa, nyt kilpailun kiristyessä ja hallituksen kiväärimiehien puuttuessa asiaan työstä on tullut riskialtista. Tippaamme 30 prosenttia, kiitämme ruoasta ja ajamme kämpille.

Kello 16:30

On aika pelata lyhyt iltasessio. Käytännössä tähän aikaan ei ole mitään järkeä alkaa pelaamaan, sillä kaikki isot turnaukset ovat jo sulkeneet rekisteröinnin. Tarjolla on enää niin sanottuja turbo-turnauksia, eli eurooppalaisten loppuyöhön sijoitettuja nopeatempoisia, uhkapelivaikutteisia koitoksia. Kyllä niissäkin taitavimmat pelaajat voittavat eniten pitkässä juoksussa, mutta onnella on suurempi vaikutus. Meitä ei kiinnosta, koska tänne ei ole tultu pitämään vapaapäiviä ja kaikkien pokerihammasta kolottaa. Olen enemmän onnekas kuin taitava, ja voitan $3500 tunnin työskentelemisellä (ei, se ei ole aina ihan näin helppoa). Meksikolaisella saattaa mennä jopa puoli vuotta vastaavan summan tienaamiseen. Pokerinpelaajana olen jo ajat sitten turtunut kaikenlaisiin rahasummiin. Ei sillä, etteikö $3500 olisi minullekin rutosti rahaa, mutta pelatessa tonnit vaihtavat omistajaa niin nopeasti, ettei niitä ehdi edes ajatella. Tämäkin on vain yksi virtuaalinen setelitukko, jonka saatan hävitä takaisin heti huomenna. Mutta juuri tänään se tuntuu enemmän rahalta kuin pitkään aikaan. Tuntuu epäoikeudenmukaiselta voida voittaa tuollainen summa klikkailemalla ohimennen hiirtä samalla, kun surffailen Facebookissa ja luen uutisia. (Jälkihuomio: tunne katosi vuorokautta myöhemmin, kun hävisin 16 tunnin pelisessiossa $8000.)

Kello 19:45

On aika suunnata Rosariton amerikkalaisimpaan paikkaan, perikalifornialaiselle ostarille. Ajamme keskustan läpi, liikennettä ei taaskaan juuri ole. Koulupukuihin pukeutuneet tytöt vilkuttavat meille suojatiellä. Ostarilta löytyy Wal-Mart, iso leffateatteri, vaatekauppoja, kuntosali, jenkkiläisiä pikaruokaketjuja, Home Depot ja niin edelleen. Ellen tietäisi, voisin luulla olevani vaikka Los Angelesissa. Suuntaamme Wal-Martiin tekemään seuraavan kolmen päivän ruokaostokset. Mielellämme tukisimme paikallisia kauppojakin, mutta emme ole vielä löytäneet yhden yhtä ruokakauppaa muualta kaupungista. Wal-mart on yhtä massiivinen kuin jenkkiversiokin, ja sieltä löytyy mitä tahansa lääkkeistä skoottereihin ja naamiaispuvuista kuorittuihin ananaksiin.

Kasaamme kärryihin kaikkea, mitä epäilemme lähipäivinnä tarvitsevamme. Ostamme 30 tölkkiä kookosvettä ja samalla koko Wal-Martin tyhjäksi aineesta. Hintaa tulee noin euro puolelta litralta Suomen viittä vastaan. Wal-mart on selvästi kalliimpi kuin suurin osa paikallisista bisneksistä, mutta silti mukavan halpa. Kaksi kärryllistä lihaa, kananmunia, aamiaismuroja, kasviksia, juomia, proteiinijauhoja, langattomia näppäimistöjä ja muita elinehtoja kustantavat noin 100 euroa. Tavaramäärä on niin suuri, että myyjältä loppuu kuittinauha. Tavaroitamme pakkaa muovikasseihin arviolta 9-vuotias poika. Kello on melkein yhdeksän illalla. Pojan otsa on hiessä, kun hän siirtelee painavia kasseja. Yritän auttaa, mutta poika melkein säikähtää ja käskee pysyä loitolla. Pari minuuttia myöhemmin hän on asetellut arviolta 30 kiloa ruokaa ja juomaa kärryihin ja laittaa kätensä kupiksi tipin merkiksi. Emme vastustele.

Kello 21:00

Pysähdymme paluumatkalla iltapalalle taas yhteen taco-paikkaan.Tarjolla on perustäytteiden lisäksi kolmea eri lihavaihtoehtoa; naudanlihaa, naudanpäätä ja porsasta. Kanaa täällä ei jostain syystä saa yhtään mistään, ja tämä naudanpäämurska on mystisen suosittua joka paikassa. Sitä en uskaltaudu syömään, vaan otan tavallisen naudanlihan. Taco-mies ei pese käsiään ja kaivaa jostain kammottavan näköisen harmaan lihakaistaleen. Se muistuttaa lähinnä mustaa nahanpalasta. Hän heittää sen hetkeksi parilalle ja sen jälkeen hakkuualustana toimivan puupökkelön päälle. Hetkeä myöhemmin liha muistuttaa lähinnä kebab-lihaa. En menisi vannomaan, että kyse on naudanlihasta. Maku on kuitenkin hyvä, tosin mikäpä nyt ei tuoreen guacamolen kanssa hyvältä maistuisi.

Kello 21:45

Kurvaamme kohti turvallista lumeonnelaamme hieman keskustan ulkopuolella. Ainoa sinne vievä tie eli Rosariton pääkatu on autio. Vastaan tulee ränsistyneitä taloja, huoltoasema, italialainen ravintola, strippibaari nimeltä Virgins, maissintähkiä kärrystä myyvä mies ja tien varressa käyskentelevä hevoslauma. Vain kaksi asiaa puuttuu katukuvasta; ensinnäkin ihmiset ja toiseksi huumekauppa. Jos haluaisin ostaa huumeita, minulla ei ole mitään käsitystä mistä niitä pitäisi etsiä. Yhtään poliisiautoa en ole nähnyt, mutta en kyllä Tijuana-kartellin edustajiakaan. Pitänee laittaa palautetta kartellin markkinointiosastolle.

Kello 22.00

Rautainen portti sulkeutuu takanamme, ja vartija heilauttaa tervehdykseksi. Tuomme hänelle take away-burriton, kuten useimpina iltoina. Vastapalvelukseksi saamme käyttää salaa vain asunnonomistajille tarkoitettua kuntosalia. Täällä meillä on pihassa tenniskenttä, golf-kenttä ja kuusi uima-allasta. Viereisellä tontilla sijaitsee piikkilanka-aidan ympäröimä hökkeli, jonka katto on ruosteessa ja ikkunat hajotettu. Hississä tulee vastaan keski-ikäinen amerikkalainen Chanel-täti trimmatun villakoiransa kanssa. Syötämme asuntomme oveen turvakoodin päästäksemme sisään. Olohuoneessa odottaa toistakymmentä monitoria, kannettavia, plasma-tv ja olohuoneen tarvittaessa diskoksi muuttava käsittämätön valosysteemi. Olemme kuin eri todellisuudessa. Mutta onko tämä todellisuus, jossa haluan olla?

Suuntasin kohti Helsinki-Vantaan lentokenttää viideltä aamulla keskiviikkona. Samaan paikkaan olen suunnannut lähemmäs sata kertaa aiemminkin. Yleensä olen aina tiennyt palaavani viikon-parin päästä takaisin. Silloinkin, kun päädyin olemaan Australiassa toista vuotta, luulin lähtiessäni meneväni vain parin viikon lomalle. Thaimaassa sentään vietin tarkoituksella kokonaisen syksyn. Tämä oli kuitenkin ensimmäinen kerta, kun lähtiessäni todella tiesin lähteväni pitkäksi aikaa pois. Katselin taksin ikkunasta vesipisaroiden ropisemista ja pikkuhiljaa syksyisestä talviseen kääntyvää luontoa. Sitä ei tulisi ikävä. Montaa muuta asiaa kyllä, mutta lähteminen tuntui silti hyvältä ja oikealta.

Helsinki-Lontoo-New York-San Diego ei vaikuttanut etukäteen erityisen mukavalta lentokombinaatiolta. Minulla on hassu suhde lentämiseen; tykkään siihen liittyvistä asioista kuten flyertalk.comin lukemisesta, lentomailien keräämisestä ja uusilla yhtiöillä tai koneilla lentämisestä. Toisaalta vihaan kuitenkin itse lentämistä, enkä saa ikinä oikein koneissa nukuttua. Nyt olin jo ollut toista vuorokautta hereillä lähtiessäni, ja lentäminen veisi toisen mokoman.

Onnekas kun olen, satuin viimeisenä päivänäni Suomessa tapaamaan lentokentällä työskentelevän ystäväni, joka fiksasi unelmapaikat kaikille lennoille. Helsinki-Lontoo meni varauloskäyntipaikalla, Lontoo-New York -välillä minulla oli makoilutilana tyhjä kolmen paikan penkkirivi vaikka kone oli muuten tupaten täynnä, ja viimeisellä pykälällä istuin bisnesluokassa maksamatta ekstraa. Kaikki muu sujui aika jouhevasti paitsi vaihto New Yorkissa, jossa piti ottaa laukut hihnalta ja kantaa ne itse toiseen terminaaliin airtrainia käyttäen. Tämänkertaisen reissun ensinäkymä Amerikasta ei ollut juuri Suomen syksyä hääppöisempi.

Viimeinenkin lento laskeutui ajallaan, ja suorastaan jo ihmettelin kuinka kerrankin kaikki tuntuu menevän putkeen. Sitten löysin itseni seisomasta matkalaukkuhihnalta. Laukku toisensa jälkeen tipahti hihnalle, mutta omani ei sinne löytänyt sitten millään. Puolen tunnin odotuksen jälkeen hihna pysähtyi, ja sen edessä lähes autiossa terminaalissa seisoin ainoastaan minä. 48 tuntia valvoneena, väsyneenä ja hikisenä.

Menin American Airlinesin laukkutiskille, jota vanha elämäänsä kyllästyneen oloinen mies oli sulkemassa. Kerroin, että laukku ei tullut perille, ja annoin tuntomerkit sekä Helsinki-Vantaalta saadun laukkukuitin. Ukko naputteli 20 vuotta vanhaa tietokonettaan vartin, ja totesi että laukkua ei ole vielä paikannettu. Hän epäili, että se on vielä Helsingissä. Selitin, että ihan omakätisesti kannoin sen bag dropiin New Yorkissa, joten jos se ei kerran ole tullut perille, voimme kenties päätellä sen olevan vieläkin Isossa Omenassa. Ukko ei ollut kanssani samalla aaltopituudella, ja halusi kuitenkin konsultoida Helsinkiä. Luovutin. Lopulta sain kuitin ja lapulle kirjoitetun puhelinnumeron, johon voin soittaa seuraavana päivänä ja tiedustella laukun tilannetta.

Olin jo hieman lämmöissä, mutta ärsytys muuttui iloksi hetkessä kun kaverini Bryan, Josh ja Shaun saapuivat terminaaliin. High fivet, sisään kaverien vuokraamaan autoon ja nokka kohti Meksikoa. Parinkymmenen minuutin päästä olimme jo rajalla. Elättelin etukäteen ikäviä visioita siitä, kuinka USA:n ja Meksikon välisen rajan ylittäminen veisi ikuisuuden huumekoirineen ja kumihanskatarkastuksineen. Todellisuus oli kuitenkin hieman erilainen. Jonotimme ensin noin puoli minuuttia tietullia muistuttavassa autojonossa. Tiskille päästyämme meksikolainen rajavartija katseli meitä hetken ja avasi sitten suunsa.

"Drugs?"

Puistelimme päätämme.

"Guns?"

Kerroimme, ettei niitäkään löydy.

Virkailija ei vaivautunut tarkistamaan autoa, vaan nyökkäsi ja avasi portin. Welcome to Mexico.

Toiseen päähän mennessä pojat olivat kuulemma jonottaneet neljä tuntia. Ilmeisesti USA:sta on helppo päästä pois, mutta takaisin tuleminen onkin sitten vähän vaikeampaa. Tämän pääsen kokemaan itsekin reilun viikon päästä, kun menemme San Diego Chargersin jenkkifutispeliin.

Pääsimme perille Rosaritoon joskus kymmeneltä illalla. Välietappi piti tehdä Wal-Martiin, josta ostin hammasharjan, t-paidan ja bokserit jumissa olevien tilalle. Kämpille päästyämme en voinut kuin haukkoa henkeäni, sillä tämä crib on kyllä sanalla sanoen aivan älytön. En edes tiennyt, että meillä on kevyesti kaksi kerrosta käytössä. Tilasta ei ainakaan ole puutetta.

Heräsin seuraavana aamuna jet lageissani jo seitsemältä. Illalla en nähnyt mitään pimeyden vuoksi, ja nyt taas en nähnyt edes alemman kerroksen parveketta sumulta. Täällä on kuulemma joka aamu niin sankka sumu, että autotkin ajavat kahtakymppiä motarilla kolareilta välttyäkseen. Parvekkeelta katsottuna se näytti lähinnä siltä, kuin koko maa olisi aivan pilvessä (sitä se kyllä on toisellakin tapaa näin parin päivän perusteella). Olin liian väsynyt kaivaakseni kameraa. Sen sijaan nukuin pari tuntia lisää, ja heräsin juuri sellaisiin näkymiin, joita toivoinkin näkeväni.

Kävimme syömässä meksikolaisen, tortilla- ja chilipitoisen aamupalan, ja suuntasimme omalle rannallemme. Sinne ei ole kuin yksi sisäänkäynti - suoraan asuintalomme pihalta - jota taas vartioi turvatiimi vuorokauden ympäri. Toki ymmärrän sen, koska Meksiko ei ole niitä turvallisimpia paikkoja asua ja muut tornitalon asukkaat eli lähinnä eläkepäiviään viettävät rikkaat jenkit arvostavat varmasti yksityisyyttä ja turvallisuutta. En voinut kuitenkaan henkilökohtaisesti olla ajattelematta, että mieluummin olisin julkisella rannalla. En nyt mihinkään lapsiperheiden kansoittamalle turistirannallekaan kaipaa, mutta jotenkin tällainen eristäytyneisyys tuntuu liialliselta paikallisesta elämästä ja kulttuurista irtautumiselta. Kämppiksenikin ovat lähinnä pelanneet 15 tuntia päivässä ja löhönneet rannalla, mutta aion potkia heihin ensi viikolla vähän eloa ja mennä tutkimaan paikkoja. Tiesin kyllä mihin ryhdyin tänne lähtiessäni, sillä pokerinpelaajien laiskuudelle ja mukavuudenhalulle ei tunnetusti ole loppua, mutta itse en aio pelkästään näyttöpäätteen edessä istua vaikka 70 tunnin työviikkoja suunnittelenkin tekeväni.

Soitin laukustani ensimmäisen kerran torstaina iltapäivällä. Numerosta, josta saisin lentokenttävirkailijan mukaan vastauksen kaikkiin kysymyksiini, vastasi robotti. Painelin nappeja, syötin laukun jäljitysnumeron ja yritin kaikkeni, mutta asiakaspalvelijaa en saanut langan päähän. Robotti sen sijaan oli oikein avulias toistaessaan monotonisella äänellään, kuinka laukkujani ei ole vielä edes löydetty. American Airlinesin nettisivuiltakaan ei löytynyt yhtään palvelunumeroa, josta voisin pyytää apua. Päätin odottaa perjantaihin.

Perjantaina kahdeksan dollarin t-paita ja toista päivää 35 asteen helteessä päällä olevat bokserit alkoivat jo vähän hiostaa. Partakin oli ollut ajamatta maanantaista, ja muistutti jo enemmän pusikkoa kuin sänkeä. Soitin toivoa täynnä puoliltapäivin robotille. "The location of your luggage is currently unknown. The location of your luggage is currently unknown. The location of your luggage...". Olin aika lähellä heittää puhelimen seinään.

Lauantaina kaverini lähtivät käymään San Diegossa kysyäkseen laukkua lentokentältä. He ehtivät odottaa neljä tuntia rajalla ja ajaa lähes kentälle asti, kun täällä päässä sain omaan puhelimeeni soiton oudosta numerosta. "Olemme Rosaritossa viiden minuutin päästä", kerrottiin puhelimessa. Kolme päivää myöhemmin laukkuni oli löytynyt, ja mitään ilmoittamatta se tuotiin kotiovelle. Lukko oli revitty ilmeisesti tullitarkastusta varten, mutta muuten jopa näyttöni oli ehjänä. Kolme päivää siihen meni. En edes jaksanut kysyä, josko olisin oikeutettu jonkinlaisiin korvauksiin, sillä olin niin onnellinen porottavasta auringosta, parvekkeen alla odottavasta Tyynestä Valtamerestä ja kaikesta siitä pokerista, jota tulisin lähikuukausina pelaamaan. Kaverini eivät olleet ihan yhtä onnellisia 4,5 tunnin hukkareissustaan.

Nyt on jo sunnuntai, emmekä ole ensimmäisellä viikollani saaneet aikaan oikeastaan mitään paitsi jokapäiväiset 12 tunnin pelisessot. Ensi viikolla pitäisi alkaa tapahtumaan, kun loput, naapuritornissa asuvat kaverini palaavat Floridasta ja koko remmi on koossa. Jonkinlainen isku naapurikaupunki Tijuanan yöelämään pitänee tehdä ensi viikonloppuna. Odotan kauhunsekaisin tuntein, sillä Tijuanalla on oma, ei-niin-rauhallinen maineensa.

PS. Kävimme taksilla illallisella toissailtana. Vakiokuskimme, kliseisesti tietenkin Pedro, on kuulemma kova parittamaan meitä paikallisille kontakteilleen. Sain jo oppitunnin siitä, kuinka eri ikäiset katolisessa high schoolissa ja collegessa olevat tytöt tunnistaa sukkien väristä, "ettei käy huonot". Pedrolla oli myös tarjous: "Let me know if you want girls, any aged girls, any kinds of girls. You can party with them, go swimming with them, fuck them in the ass!". Suora lainaus. Pedro on noin 60-vuotias ja kuulemma 11 lapsen isoisä. Welcome to Mexico.

PPS. Näytin kämppiksilleni tätä blogia, ja Cityn peilikuvan parhaat pomppasivat samalla esiin. Kaverini ovat viettäneet nyt toista tuntia käyden läpi satunnaisten suomalaistyttöjen ja -naisten kuvia ja ovat vahvasti sitä mieltä, että suomalaiset naiset ovat maailman kauneimpia. Ja minä kun luulin tekeväni itselleni palveluksen muuttamalla Kaliforniaan...