Päivä gringona, osa 2

Kello 14:25

Olemme grillaneet itseämme tarpeeksi, ja nestehukka pakottaa etsimään juotavaa. Lämpötila on edelleen 30 asteen pinnassa. Kävelemme parisataa metriä rantaa takaisinpäin, kun vastaan tulee perinteinen kookospähkinäkoju. Kookosvesi oli suurimpia menoeriäni Suomessa, ja aina kaukomailla ollessani nautiskelen kookospähkinöitä niin paljon kuin mahdollista. Tämänkertaista kojua pitää kuusikymppinen meksikolaismies, joka puhuu vielä vähemmän englantia kuin minä espanjaa. Kookospähkinä veitsellä juomakelpoiseksi hakattuna maksaa 35 pesoa eli noin kolme euroa. Hinnassa lienee noin 30 pesoa turistilisää, sillä keskiveroateria täällä maksaa yhden ja kahden euron väliltä. Maksamme kuitenkin täyden hinnan mielellämme, sillä olemme luultavasti ukon päivän ainoat asiakkaat. Jotenkin täällä kävellessä tulee aina välillä huono omatunto. Ei tietenkään ole meidän syytämme, että satuimme syntymään rikkaisiin maihin tai että pelaamme joka päivä absurdeista rahasummista korttia ammatiksemme. Ja varmasti suurin osa meksikolaisista on ihan yhtä onnellisia kuin suomalaisetkin. Mutta silti, kun katsoo vuosikausia kaupungin "keskustassa" maanneita puolivalmiita hökkeleitä luksushotellien vieressä, tekee mieli ostaa jokainen taco-kioski tyhjäksi ihan vain siksi, että saisi tukea paikallisten elinkeinoja. En edes halua ajatella, miten suuri osa näidenkin yrittäjien elannosta menee vielä Tijuana-kartellin suojelurahoihin.

Ystävällinen herrasmies on hyvillään asiakkaista ja hakkaa kolme kookospähkinää vaivattomasti juomakelpoisiksi ja tökkää sisään muoviset pillit. Ohitse pyyhältää pari ratsastajaa hevosillaan. Juoma on taivaallista kuten aina. Kun olemme juoneet kaiken nesteen, kookosmies ottaa pähkinät ja erottaa veitsellä sisäosan valkoisen tavaran kuoresta, leikkaa sen viipaleiksi ja laittaa päälle lime-mehua ja chilipulveria. Kyseessä on perinteinen meksikolainen herkku, ja yksi elämäni parhaista välipaloista. Ainoa ongelma on, että sen jälkeen tekisi taas mieli taas juoda.

Jatkamme matkaa rannan toiseen päähän korkealle laiturille. Siellä on enemmän porukkaa kuin muualla Rosaritossa yhteensä. Kalastajat seisovat vieri vieressä ja heittelevät vieheitään veteen. Monella on lapsia mukana. Laiturin loppupäässä odottaa kyltti, joka varoittaa vaarasta. Ruosteinen rautakehikko estää pääsyn laiturin päähän. Käännymme takaisin. Laiturin toinen pää vie suoraan neljän tähden Rosarito Beach Hotelin pihalle. Mietimme, josko uskaltaisimme oikaista aidatun hotellin läpi. Missään ei näy vartijoita, joten otamme riskin. Hotellissa ei ole ketään, aulassa ei ole ketään, vastaanottovirkailijaakaan ei näy. Rosaritolla ei tosiaan pyyhi kovin hyvin.

Kello 15:00

Lähimmän taco-pisteen löytäminen ei vie kauaa. Tiskin takana seisoo viisikymppinen nainen. Ravintola on tyhjä. Tilaamme 6 tacoa, kolme burritoa tulisella riisillä ja virvoitusjuomat. Yhteishinta: 6 euroa. Ruoka on taivaallista. Syödessämme ravintolan ohi menee pari keski-ikäistä jenkkinaista. He nyrpistävät nenäänsä likaiselle katuruokalalle ja jatkavat luultavasti jompaankumpaan kaupungin parista hienostoravintolasta (aterian hinta: noin 8 euroa). Heidän perässään kipittää päätä lyhyempi meksikolaismies rihkamateline kädessään.

Juttelemme syödessämme omistajanaisen kanssa. Hän puhuu kohtalaista englantia, ja ymmärrän suurimman osan väliin tungetuista espanjankielisistä sanoista. Hän kertoo, että nyt on off-season ja kaupungissa pyörii ainoastaan rikkaita jenkkieläkeläisiä. "Olette ainoat nuoret ihmiset, joita olen nähnyt pariin viikkoon", hän kertoo ja ihmettelee, miksemme muiden tavoin ole kivenheiton päässä Tijuanassa bilettämässä. Yritämme selittää pokerinpelaamistamme ja sen vaatimaa rauhaa, mutta viesti ei ihan mene perille. Nainen kuitenkin nyökkäilee ja hymyilee, varmaan salaa ihmetellen miksemme vain ole rajan toisella puolella kasinolla uhkapelaamassa. Kaverini Shane uskaltautuu kysymään huumekartelleista. Naisen ilme vakavoituu heti, ja hän ei selvästikään halua puhua aiheesta. Sen verran saamme irti, että presidentti Calderón on kuulemma täysi paska ja huumesota turha. Hänkin tuntee ihmisiä, jotka ovat kartellin palveluksessa. Ennen presidentin puuttumista asiaan huumebisnes oli suhteellisen leppoisaa, nyt kilpailun kiristyessä ja hallituksen kiväärimiehien puuttuessa asiaan työstä on tullut riskialtista. Tippaamme 30 prosenttia, kiitämme ruoasta ja ajamme kämpille.

Kello 16:30

On aika pelata lyhyt iltasessio. Käytännössä tähän aikaan ei ole mitään järkeä alkaa pelaamaan, sillä kaikki isot turnaukset ovat jo sulkeneet rekisteröinnin. Tarjolla on enää niin sanottuja turbo-turnauksia, eli eurooppalaisten loppuyöhön sijoitettuja nopeatempoisia, uhkapelivaikutteisia koitoksia. Kyllä niissäkin taitavimmat pelaajat voittavat eniten pitkässä juoksussa, mutta onnella on suurempi vaikutus. Meitä ei kiinnosta, koska tänne ei ole tultu pitämään vapaapäiviä ja kaikkien pokerihammasta kolottaa. Olen enemmän onnekas kuin taitava, ja voitan $3500 tunnin työskentelemisellä (ei, se ei ole aina ihan näin helppoa). Meksikolaisella saattaa mennä jopa puoli vuotta vastaavan summan tienaamiseen. Pokerinpelaajana olen jo ajat sitten turtunut kaikenlaisiin rahasummiin. Ei sillä, etteikö $3500 olisi minullekin rutosti rahaa, mutta pelatessa tonnit vaihtavat omistajaa niin nopeasti, ettei niitä ehdi edes ajatella. Tämäkin on vain yksi virtuaalinen setelitukko, jonka saatan hävitä takaisin heti huomenna. Mutta juuri tänään se tuntuu enemmän rahalta kuin pitkään aikaan. Tuntuu epäoikeudenmukaiselta voida voittaa tuollainen summa klikkailemalla ohimennen hiirtä samalla, kun surffailen Facebookissa ja luen uutisia. (Jälkihuomio: tunne katosi vuorokautta myöhemmin, kun hävisin 16 tunnin pelisessiossa $8000.)

Kello 19:45

On aika suunnata Rosariton amerikkalaisimpaan paikkaan, perikalifornialaiselle ostarille. Ajamme keskustan läpi, liikennettä ei taaskaan juuri ole. Koulupukuihin pukeutuneet tytöt vilkuttavat meille suojatiellä. Ostarilta löytyy Wal-Mart, iso leffateatteri, vaatekauppoja, kuntosali, jenkkiläisiä pikaruokaketjuja, Home Depot ja niin edelleen. Ellen tietäisi, voisin luulla olevani vaikka Los Angelesissa. Suuntaamme Wal-Martiin tekemään seuraavan kolmen päivän ruokaostokset. Mielellämme tukisimme paikallisia kauppojakin, mutta emme ole vielä löytäneet yhden yhtä ruokakauppaa muualta kaupungista. Wal-mart on yhtä massiivinen kuin jenkkiversiokin, ja sieltä löytyy mitä tahansa lääkkeistä skoottereihin ja naamiaispuvuista kuorittuihin ananaksiin.

Kasaamme kärryihin kaikkea, mitä epäilemme lähipäivinnä tarvitsevamme. Ostamme 30 tölkkiä kookosvettä ja samalla koko Wal-Martin tyhjäksi aineesta. Hintaa tulee noin euro puolelta litralta Suomen viittä vastaan. Wal-mart on selvästi kalliimpi kuin suurin osa paikallisista bisneksistä, mutta silti mukavan halpa. Kaksi kärryllistä lihaa, kananmunia, aamiaismuroja, kasviksia, juomia, proteiinijauhoja, langattomia näppäimistöjä ja muita elinehtoja kustantavat noin 100 euroa. Tavaramäärä on niin suuri, että myyjältä loppuu kuittinauha. Tavaroitamme pakkaa muovikasseihin arviolta 9-vuotias poika. Kello on melkein yhdeksän illalla. Pojan otsa on hiessä, kun hän siirtelee painavia kasseja. Yritän auttaa, mutta poika melkein säikähtää ja käskee pysyä loitolla. Pari minuuttia myöhemmin hän on asetellut arviolta 30 kiloa ruokaa ja juomaa kärryihin ja laittaa kätensä kupiksi tipin merkiksi. Emme vastustele.

Kello 21:00

Pysähdymme paluumatkalla iltapalalle taas yhteen taco-paikkaan.Tarjolla on perustäytteiden lisäksi kolmea eri lihavaihtoehtoa; naudanlihaa, naudanpäätä ja porsasta. Kanaa täällä ei jostain syystä saa yhtään mistään, ja tämä naudanpäämurska on mystisen suosittua joka paikassa. Sitä en uskaltaudu syömään, vaan otan tavallisen naudanlihan. Taco-mies ei pese käsiään ja kaivaa jostain kammottavan näköisen harmaan lihakaistaleen. Se muistuttaa lähinnä mustaa nahanpalasta. Hän heittää sen hetkeksi parilalle ja sen jälkeen hakkuualustana toimivan puupökkelön päälle. Hetkeä myöhemmin liha muistuttaa lähinnä kebab-lihaa. En menisi vannomaan, että kyse on naudanlihasta. Maku on kuitenkin hyvä, tosin mikäpä nyt ei tuoreen guacamolen kanssa hyvältä maistuisi.

Kello 21:45

Kurvaamme kohti turvallista lumeonnelaamme hieman keskustan ulkopuolella. Ainoa sinne vievä tie eli Rosariton pääkatu on autio. Vastaan tulee ränsistyneitä taloja, huoltoasema, italialainen ravintola, strippibaari nimeltä Virgins, maissintähkiä kärrystä myyvä mies ja tien varressa käyskentelevä hevoslauma. Vain kaksi asiaa puuttuu katukuvasta; ensinnäkin ihmiset ja toiseksi huumekauppa. Jos haluaisin ostaa huumeita, minulla ei ole mitään käsitystä mistä niitä pitäisi etsiä. Yhtään poliisiautoa en ole nähnyt, mutta en kyllä Tijuana-kartellin edustajiakaan. Pitänee laittaa palautetta kartellin markkinointiosastolle.

Kello 22.00

Rautainen portti sulkeutuu takanamme, ja vartija heilauttaa tervehdykseksi. Tuomme hänelle take away-burriton, kuten useimpina iltoina. Vastapalvelukseksi saamme käyttää salaa vain asunnonomistajille tarkoitettua kuntosalia. Täällä meillä on pihassa tenniskenttä, golf-kenttä ja kuusi uima-allasta. Viereisellä tontilla sijaitsee piikkilanka-aidan ympäröimä hökkeli, jonka katto on ruosteessa ja ikkunat hajotettu. Hississä tulee vastaan keski-ikäinen amerikkalainen Chanel-täti trimmatun villakoiransa kanssa. Syötämme asuntomme oveen turvakoodin päästäksemme sisään. Olohuoneessa odottaa toistakymmentä monitoria, kannettavia, plasma-tv ja olohuoneen tarvittaessa diskoksi muuttava käsittämätön valosysteemi. Olemme kuin eri todellisuudessa. Mutta onko tämä todellisuus, jossa haluan olla?

Kirjoitettaessa soi Grizzly Bear - Two Weeks